XXIV

Raoul oli lähtenyt matkalle. Hänen oli määrä viipyä poissa kuusi tai kahdeksan viikkoa. Hänellä oli Parisissa monenlaisia toimia — ehkäpä hän tahtoi vielä viimeisen kerran nauttia myös poikamies-elämästään.

Daniela sai hyvin usein sähkösanomia häneltä, mutta harvoin kirjeitä — Raoulin vahvoihin puoliin ei kuulunut rakkauskirjeitten kirjoittaminen. Daniela itsekin kirjoitti vähän — se seikka, että hänen oli pakko salata ajatuksiaan, esti hänen muuten niin nopsan kynänsä kulkua.

Joka päivä hän luki nyt yhdessä Sternin kanssa ja määrätunti venyi usein useammiksikin. Hänkin tahtoi vielä nauttia vapaudestansa — henkisestä vapaudestaan nimittäin. Hän tiesi vallan hyvin, että nämät tunnit lakkaisivat heti, kun hän oli joutunut naimisiin. Hän ei tahtonut antautua siihen ikävään asemaan, että hänen miehensä kieltäisi "saksalaista juutalaista" esittämästä ranskalaista kirjallisuutta hänen talossaan, ja hänen täytyi muutenkin välttää kaikkea, mikä saattaisi kääntää keskustelun kiellettyihin asioihin. Hänen rauhansa riippui siitä kokonaan. Mutta päivä päivältä tämä sopimus tuntui hänestä yhä raskaammalta. Henkinen työ, jota hän ennen oli harjoittanut vain harvoin ja sivuharrastuksenaan, muuttui hänelle yhä rakkaammaksi — ehkäpä myös sen johdosta, että se oli hänelle kielletty hedelmä. Alati väiteltyään mielikuvituksessaan Raoulin kanssa olivat hänen omat mielipiteensä, joita Raoul halveksi, tulleet yhä selvemmiksi, ja varsinaisesti vasta heränneet hänessä henkiin Sternin esitelmien kautta, jotka niin täydesti sointuivat yhteen hänen omien ajatustensa kanssa. Mutta tuo vastaherännyt ajatusmaailma oli hyvinkin pian tukehdutettava, sen hän tiesi liiankin hyvin; sitä innokkaammin hän viljeli sitä niinkauankuin hän vielä oli vapaa.

Hän oli joka tapauksessa rakastunut Raouliin. Sen hän jäähyväishetkenä oli jälleen kiihkeästi tuntenut. Miten Raoulin suutelo olikaan polttanut hänen huuliaan ja miten kaihoisasti hän olikaan kuiskannut hänelle: "Palaa pian takaisin, sydämeni rakastettu, maailma ilman sinua on aivan autio." Niin, ensimäisinä päivinä eron jälkeen maailma tuntuikin hyvin autiolta, ja vain se tieto, että Raoul palattuaan takaisin olisi hänen omansa, iki ajoiksi hänen omansa, tuotti hänelle lohdutusta.

Mutta tämä tyhjyydentunne katosi pian. Vähällä rakastumisentunnekin oli kadota. Ja olihan se luonnollistakin, sillä johtuihan se lumous, jonka alaisena Daniela oli, Raoulin katseen magneettisesta lämmöstä, hänen äänensä väräjävästä sävystä, hänen intohimonsa voimasta. Se oli aistien lumousta — mutta nimitetäänhän sitäkin rakkaudeksi.

Mutta koska poissa-olo heikonsi lumouden voimaa, niin seurasi siitä, että rakkaudentunnekin vähentyi. Päivä päivältä poissa-oleva tuli Danielalle vähemmän rakkaaksi, vaikkei hän sitä itselleen myöntänytkään. Hänen ajatuksistaan ei rakkaus ollut hävinnyt, mutta se hiipi pois hänen sydämestään. Kun hän äkkiä keksi tuollaisen kylmyyden sielussaan, niin hän lohdutti itseään sillä, että Raoul sytyttäisi heti entisen liekin hänen sydämessään palamaan niinpiankuin hän palaisi hänen luokseen jälleen — toistaiseksi tuli sai kyteä tuhan alla. Taaskin Dalia voitti ensimäisen paikan hänen sydämessään, ja lämmin, sydämellinen, sielua hyväilevä ystävyys Sterniä kohtaan kasvoi hänessä päivä päivältä yhä suuremmaksi. Hän ihaili ja kunnioitti tätä miestä, ja suuri ja lämmin säälintunne — suurinta mitä naisen sydän voi tuntea — heräsi hänessä tuota miesraukkaa kohtaan.

Niin juuri, miesraukka! Hänellä oli vain yksi ainoa onni tässä maailmassa, ja se oli hänen lapsensa, hänen hellästi rakastama poikansa, joka vastasi yhtä hellällä rakkaudella isän tunteeseen, ja hänen tilansa oli sellainen, ettei saattanut toivoa hänen kauan jaksavan elää. "En usko hänen elävän kahdenkymmenenkään vuoden vanhaksi", oli lääkäri sanonut Danielalle. Kun hän näki isän ja pojan yhdessä, tai kun Stern kertoi hänelle niistä valoisista toiveista, joita hän kiinnitti poikansa tulevaisuuteen, niin oli Danielan vaikea hillitä kyyneliään. Hänen olisi tehnyt mielensä sulkea hänet syliinsä ja sanoa hänelle: "Sinä onneton mies, aivan orvoksi et sittenkään jää, paina pääsi ystäväsi rintaa vasten ja anna kyyneltesi vuotaa!" Että Stern rakasti häntä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän tunsi vain, että hän kunnioitti häntä, että he täydellisesti ymmärsivät toisiaan. Mutta sittenkään ei Daniela ymmärtänyt, että Stern rakasti häntä, eikä Stern tiennyt, että Daniela tunsi hänen kohtaan mitä syvintä ystävyyttä.

Oli Affin syntymäpäivä.

Edellisenä päivänä oli Stern ilmoittanut Danielalle, ettei hän voisi tulla tunnilleen, koska hän juhlapäivän kunniaksi aikoi lähteä Affin kanssa huviretkelle.

"Hänen suurin onnensa on päästä metsään kokonaiseksi päiväksi."

"Luuletteko, että hänen iloaan lisäisi, jos Dalia tulisi mukaan?"

"Oi, se oli kovin ihanaa — oikea kuninkaallinen juhla Affille!"

"No niin, silloin Dalia pääsee mukaan. Mutta luuletteko," lisäsi Daniela sitten, "että retkenne olisi vähemmän hauska, jos minäkin yhtyisin teidän seuraanne?"

"Tekö! Tekö!" — Daniela ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista ilon säteilyä mikä levisi nyt Sternin kasvoille. "Tulisitteko te meidän kanssamme!!"

Ja niin oli asia päätetty. Affin syntymäpäivää vietettiin huviretkellä, johon viisi henkeä otti osaa: syntymäpäivälapsi, hänen isänsä, Daniela, Dalia ja Ernestine.

Kello kymmenen aikana oli lähdetty Badenista ja puolentoista tunnin ajon jälkeen tultiin perille — Sternin keksimään romanttiseen metsään. Siellä otettiin eväät esille ja syötiin aamiaista.

Oli ihana syyskuun päivä, keskipäivän aika oli kesäisen kuuma, mutta varjoisassa metsässä, pienen puron reunalla, jonne he olivat pystyttäneet leirinsä, ei tarvinnut pelätä auringonpaahdetta. Kotiin oli määrä palata kello neljän seuduissa.

Aamiaista syötiin parhaan mielialan vallitessa. Alfred näytti tänä päivänä niin onnelliselta ja terveeltä, että Daniela toivoi lääkärin erehtyneen hänen suhteensa ja että poika ehkä sittenkin voisi vielä kauan elää.

Lapset leikittelivät nyt jonkun matkan päässä Ernestinen valvonnan alaisina. Daniela ja Stern olivat jääneet leiripaikalle — niin kauaksi toisista, etteivät he voineet kuulla eikä nähdä heitä. Daniela istui tai puoleksi loikoi sammaleisella kummulla. Hänen jalkojensa juuressa, heinikossa, nojaten kyynärpäätään kantoon — istui Stern.

Molemmat olivat vaiti. Kesäpäivän unettava ilma painosti heitä. Uneen uuvuttava kohina ja surina pysähdytti kaikki ajatukset. Tiheän lehdikön läpi tunkeutuivat auringonsäteet ja laskeutuivat ruoholle ja lehdille, ne kimaltelivat hopeisina säikeinä puron pinnalla ja pronssivälkkeenä kivien kyljissä. Puron yli riippuvat oksat ja veteen ulottuvat juuret loistivat kosteaa valoa. Kaukana kuului peltopyyn ääni ja lähempää sirkan siritys, ja kostean mullan ja väkevien yrttien tuoksu täytti ilman. Vuoroin huokui lämmin pihkanhaju männyistä, vuoroin virvoittava tuulahdus purosta. Valosäteissä hyppelivät hyttyset, äänettöminä perhoset liitelivät puitten lehtien lomassa. Taivaan syvää sineä vasten kohosivat lennossa olevien lintujen ääriviivat, maassa ja puunrunkoja myöten kulki toimelias muurahaisväki; smaragdinvärisiä kovakuoriaisia, jotka kiipeilivät heinäkorsia myöten, kiikkui puron vaahtoavan veden yläpuolella — ja kaiken tämän ympärillä vihertävää, loistavaa, sytkähtelevää ja sittenkin kuin uneen uupunutta elämää.

"Nukutteko?" kysyi Stern kuiskaten, kun hän huomasi, että nuoren rouvan silmät olivat ummessa.

Daniela hymyili, avaamatta silmiään.

"En, minä uneksin."

"Te ajattelette — häntä?"

"En ajattele ketään enkä mitään. Minä elän vain. Täällä on niin suloista levätä — melkeinpä tuntuu siltä, kuin vaipuisi tiedottomuuteen."

"Se on aivan totta", vastasi Stern, "sitä ikäänkuin itse katoaa kaikkine huolineen ja kaihoineen, sulautuu kokonaan ympäröivään elämään, tulee yhdeksi elämän suuren, rauhallisen luonnon kanssa."

Daniela kohosi lepäävästä asennostaan.

"Mutta nyt unelmat ovat lopussa", sanoi hän. "Te katkaisitte meidän vaitiolomme, horrostila on hävinnyt, ja minä tunnen jälleen hengittäväni."

"Te olette oikeassa — minun olisi pitänyt vielä kauemmin vaieta. Minunkin persoonani, joka äsken niin mieluisasti sulautui kaikkeuteen, asettuu jälleen aivoissani paikoilleen. Minä olen olemassa — siis ajattelen, kääntääkseni edestakaisin kartusiaanien lauseparren. Minä olen olemassa, ajattelen ja — kärsin."

"Oletteko te onneton, rakas ystävä?"

"Olen!"

Tähän lyhyeen vastaukseen Daniela ei ollut valmistanut. Hän tunsi pistoksen sydämessään.

"Minkä vuoksi?" kysyi hän osaanottavasti. "Affinko vuoksi?"

"Affinko? Päinvastoin, lapsi on ainoa lohdutukseni, ainoa elämänsisältöni. Mutta te, eikö totta, te olette onnellinen?"

"En", vastasi Daniela yhtä lyhyesti.

Taaskin seurasi pitkä vaitiolo.

"Tänään me olemme viimeistä kertaa yksin, rakas Stern", puuttui Daniela jälleen puheeseen. "Huomenna minä lähden Wieniin. Sain sähkösanoman tänä aamuna: sulhaseni ja tuleva anoppini ovat matkalla tänne. Jään sitten kokonaan kaupunkiin ja tulen korkeintaan pariksi päiväksi Badeniin hakemaan tavaroitani ja tekemään jäähyväiskäyntejä, joita nyt en ennätä suorittaa. Tänään olisivat ne olleet tehtävät, mutta en tahtonut jäädä pois juhlastamme."

"Kiitän teitä!"

"Meidän hauska seurustelumme loppuu muutenkin, niinpiankuin olen rouva de Trélazure. Tietysti te tulette luokseni käymään Wieniin, mutta meidän tuntimme, meidän ajatusduettimme — ne ovat olleet ja menneet. Minä tilaan itselleni jonkun uskonnollisen sanomalehden ja sen lisäksi 'Vie parisienne'n, sillä pieni annos kevytmielisyyttä on luvallista. Muotilehdet ja Grévinin sukkelat piirustukset saavat vetelehtiä pöydälläni avaamattomien aikakauskirjojen parissa, mutta ei ainoatakaan ajattelijan kirjaa! Järjestä minun kai yleensä täytyy luopua, onhan meillä sen sijaan sielu. Se on soitin, jolla voi taitavasti soittaa puolinaisin sanoin ja sisällyksettömin korulausein. Kiemailevia, turhamaisia ja hiukan kevytjalkaisiakin me saamme olla — ja koettaa panna toisten päät pyörälle… komeasti puettuja, tekopyhiä, huvitushaluisia, hermostuneita: oikeita maailmannaisia, niinkuin sanotaan."

"Armollinen rouva, te hämmästytätte minua. Noin katkerasti te puhutte siitä osasta, jota teidän tulee näytellä — ja kuitenkin suostutte siihen?"

"Mitä minä voin tehdä? Näytelmä on jo ilmoitettu esitettäväksi… Ja kun kerran suuri pistosana alttarin ääressä on lausuttu ja minä astun näyttämölle, joka edustaa avioliittoa, niin näytteleminen varmaankin riistää minut mukanaan ja minä suoriudun hyvin osastani. Ehkäpä te itsekin taputatte vielä minulle käsiä."

"Minäkö, armollinen rouva? Ilman naamiota ja kasvomaalia te voitatte minun ihailuni, mutta näytteleminen ja teeskentely turmelee teidän kauneutenne — nimittäin sielunne kauneuden." Ja hetken kuluttua: "Siis huomenna minä kadotan teidät? Minulle se on raskas päivä."

"Joskus sattuu, että olisi ollut parempi, jollei koskaan olisi oppinut toisiaan tuntemaankaan."

"Sitä minä en koskaan tule väittämään. Koko elämäni suurimpana muistona tulee pysymään se tosiasia, että olen tuntenut teidät ja — rakastanut teitä."

Daniela kohotti nopeasti päätään. Hänen poskilleen levisi tumma puna. Merkitsikö se hämmästystä vai harmia?

"Suokaa anteeksi, jalo rouva. En pyydä anteeksi sitä, että rakastan teitä, vaan että uskalsin sen teille ilmaista. Vaikka eipä siihen uskallusta tarvittu, sillä en harkinnut edes sekunnin vertaa noita sanoja, ennenkuin lausuin ne ilmi. Se kävi aivan äkkiä ja itsestänsä. En voi sille mitään, että rakastan teitä ja että tunnustin sen teille. Älkää olko minulle pahoillanne."

Daniela pudisti ääneti päätään.

"Daniela! Teillä ei ole vain kaunis, vaan myöskin suuri sielu. Te ymmärrätte sen valtavan tunteen, joka on yllättänyt minut, te tiedätte, miten toivoton minun tunteeni on, ja te surkuttelette minua. Niin, minä olen onneton, enkä sittenkään vaihtaisi onnettomuuttani mihinkään muuhun. Minusta tuntuu kuin eläisin uudessa maailmassa sen jälkeen kuin tämä rakkaus on täyttänyt sydämeni — tosin kaipauksen maailmassa, joka ei koskaan voi tulla tyydytetyksi — mutta myös autuuden maailmassa. Elämäni tulee synkäksi, kun kokonaan olen kadottanut teidät… ja tässä synkkyydessä mustasukkaisuuden tuskat kiusaavat minua vielä lisäksi. Onneksi on minulla Affini — hän, niinkuin äsken sanoin, on elämäni ainoa sisällys."

"Ja jos te kadottaisitte hänet?" — kysyi Daniela hiljaa.

"Silloin minun täytyisi kuolla."

Daniela ojensi hänelle kätensä.

Stern peitti sen suuteloilla ja kyynelkin valui sille.

"Rakas ystävä", sanoi Daniela lempeästi, "te olette järkyttänyt suuresti mieltäni; en tunne suuttumusta — sillä mitenkä jalon miehen rakkaudessa voisi olla mitään loukkaavaa? — ainoastaan syvintä sääliä. Minä sanon sen teille, koska me huomenna joka tapauksessa eroamme; muuten minun olisi pitänyt kieltää teitä enää astumasta silmieni eteen. Minä olen kihloissa, minulla ei ole oikeutta kallistaa korvaani kenenkään muun miehen rakkaudentunnustukselle. Mutta tänään on turha näytellä ankaran osaa, koska kohtalo ilmankin jo huomenna pakottaa meidät velvollisuudentielle. En ole pahoillani. Te olette hyvä, jalo mies. — Teidän kirkas järkenne herättää minussa suurinta kunnioitusta, koko teidän olentonne on minulle tavattoman miellyttävä. Mutta päästäkää nyt käteni irti, Franz… On yleensä jo aika ajatella kotiinpaluuta."

Daniela nousi pystyyn

"Näin varhainko te tahdotte jo lähteä täältä? Ohjelmamme mukaan kotiinpaluu oli suunniteltu kello neljäksi, ja kello on tuskin kaksi —"

"Mutta on tapahtunut jotakin, jota me emme olleet ottaneet ohjelmaamme, rakas Stern. — Niiden sanojen jälkeen, joita me olemme nyt vaihtaneet, emme voi enää rauhallisesti jutella keskenämme."

"Ja sittenkin — ajatelkaahan, armollinen rouva, mikä ikuinen yö seuraa minulle raukalle, niinpiankuin aurinkoni on laskenut — täytyykö teidän lyhentää vielä tätä viimeistäkin ruskotusta? Sallikaa minun vielä kerran suudella teidän kättänne, tai olkaa jalomielinen, yli-inhimillisen jalomielinen ja sallikaa minun yhden ainoan kerran vain sulkea teidät syliini. Ei kukaan muu kuin mykkä ja sittenkin niin paljonpuhuva luonto ympärillämme näe meitä. Tuo lyhyt hetki voisi suloudellaan auttaa minua kestämään sitä suurta kurjuutta, jota minun tästälähin täytyy kantaa… Ihana, jumallinen armaani, minä rukoilen jumallisen rakkauden nimessä — minä rukoilen yhtä ainoaa jäähyväissuudelmaa!"

"Ei", sanoi Daniela lempeästi, mutta jyrkästi. "Minä en saa."

Kotimatka kului äänettömästi. Kotiportilla Daniela kumartui Affin puoleen ja suuteli häntä.

"Voi hyvin, rakas lapsi — Jumala antakoon sinulle terveyttä!"

Sternille hän ojensi kätensä.

"Jääkää hyvästi. En pyydä teitä sisään, olen väsynyt. On parempi näin", lisäsi hän hiljaa. "Jääkää hyvästi!"

Stern suuteli ojennettua kättä ja poistui ääneti.