← Table of contents
Daniela

XI

Helmi Krohn translation

Daniela vietti rauhattoman yön. Seuraavana aamuna hän nousi varhain, ja syötyään aamiaista hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen, otti kirjepaperiarkin esille ja kirjoitti seuraavat rivit:

'Rakas isä!

Minulla on tarve avata sinulle ääriään myöten täyden sydämeni.

Sinä olet ainoa uskottuni, isä. Sinun kädestäsi minä otin vastaan ensimäisen puolisoni, joka teki minut syvästi onnelliseksi, joskaan en hänen kauttaan oppinut tuntemaan yhtä elämäniloa — minä tarkoitan intohimoisen elämän iloa. Mutta sen, minkä elämäni kevät minulta kielsi, sen kesäni nyt tarjoo minulle, voimakkaasti tuoksuavana tuhatlehtisenä ruusuna… yksi lehdistä on hänen katseensa, toinen hänen äänensä sävy — kolmas oman sydämeni sykähdys — ja centifolian suljetussa kuvussa hänen — suutelonsa on puhkeava, ja suloisen polttava autuus —'

Daniela keskeytti kirjeensä. Sitten hän repi rikki arkin ja viskasi sen paperikoriin. —

"Olenko aivan hullu — kirjoittaako kukaan nyt tuolla tavalla isälleen — järkevälle vanhalle herralle?"

Hän otti uuden arkin esille.

"Sinä tiedät, rakas isäni ja ystäväni", alkoi hän uudelleen, "että palasin suureen maailmaan aikeissa mennä uusiin naimisiin. Ja jo tänään voin ilmoittaa sinulle, että olen tehnyt valintani. Onko valintani järkevä, kysyt sinä? — Yhtä järkevä kuin joen valinta sen syöksyessä mereen; kuin salaman valinta, joka iskee ukkosenjohdattimeen —"

"Totta tosiaan", sanoi Daniela keskeyttäen vielä kerran kirjeensä, "tänään en osaa järkevästi kirjoittaa. Olisipa se hauska ilmoitus järkevälle isälle, että hänen tyttärensä on mennyt kihloihin luonnonvoimien pakosta!"

Hän repi tämänkin arkin ja alotti kirjeen kolmannen kerran:

"Rakas isä, täten ilmoitan sinulle, että olen onnellinen morsian."

"Morsian — olenko sitä todellakin?" keskeytti Daniela jälleen kirjeensä; "herra de Trélazure ei ole vielä kosinut minua — jos hän kosii minua, niin suostunko hänelle noin vaan ilman muuta? — Tämä ilmoitus on aivan liian aikainen." Ja tämäkin arkki seurasi edeltäjiään paperikoriin.

Daniela vajosi mietteisiinsä.

"Nuoli on osunut minuun — se on selvä. Mutta minun pitää olla varuillani. Käteni, koko tulevaisuuteni minä annan jo ajatuksissani — miehelle, joka ei vielä lainkaan ole sitä pyytänyt" — ylpeä rouva punastui tätä ajatusta — "ja miehelle, jota en ensinkään tunne, josta minä yleensä en tiedä, onko hänellä sydäntä lainkaan. Ja koko elämän ajaksi… kysymyksessä ei ole vain lyhyt huumauksen hetki — aviopuolisoiden tulee olla ystäviä, tovereita kaikissa ajatuksissaan ja pyrinnöissään… niinkuin Harald ja minä olimme. Meidän suhteemme oli tosin vapaa intohimosta; mutta enkö todellakaan voisi intohimoa vastustaa?… Tunnen olevani hirveän heikko… jos sellainen hetki kuin eilinen uudistuisi… jos me silloin olisimme kahden ja hän tulkitsisi sanoin kuuman katseensa tarkoitusta ja kysyisi minulta: 'Rakastatko minua?' — voisinko silloin tehdä muuta kuin panna alttiiksi tulevaisuuteni saadakseni vastata hänelle: 'niin, minä rakastan sinua!'? — Ei, ei, minun täytyy olla vahva. Oma arvoni ja myöskin hänen onnensa vaatii, että asetan vaatimukseni korkealle. Meidän täytyy ensin oppia rakastamaan toisiamme, ennenkuin sidomme kohtalomme yhteen; tänään me olemme rakastuneet, mutta se riittää ainoastaan — vaihtoehtoa varten, jota minä, kunniallisena naisena en saa edes ajatella… Entäs Daliani! — Kevytmielisesti en saa antaa hänelle uutta isää… Mitäpä jos hän — luostarikasvatus näyttää olevan hänen ihanteensa — vaatisi, että sydänkäpyni lähetettäisiin nunnien kasvatettavaksi?"

Siten Daniela tuumi vielä kauan sinne ja tänne ja tuli siihen päätökseen, ettei hän vastaisi ajattelemattomasi myöntyen siihen naimatarjoukseen, joka hänelle varmaan tehtäisiin. Vielä hän itse sekä hänen tulevaisuutensa oli hänen omassa vallassaan — siitä hänen ei pitänyt sokeasti luopua.

Päivä kului. Joka hetki Daniela odotti naapurinsa tuloa, mutta häntä ei kuulunutkaan. Nuori rouva ei ollut astunut ainoatakaan kertaa pengermälle eikä edes parvekkeelle, sillä hän ei tahtonut nähdä kreiviä sieltä käsin ja vaihtaa jokapäiväistä tervehdystä hänen kanssaan. Hän istui salissa käsityö kädessä — lukea hänen oli mahdotonta — ja ajatuksissaan hän oli jo kymmenet kerrat kuvitellut tuota kohtausta, joka nyt seuraisi: Trélazure astuisi sisään — kosisi — ja hän vastaisi vaatien ajatusaikaa, pyytäen saada harkita asiaa vielä useita kuukausia.

Pari kertaa hän tuli häirityksi; Rimmerspergin naiset tulivat vieraisille ja samoin kaunis rouva von Lacher. Mutta he eivät viipyneet kauan. Sitten palvelija toi sisään päivän sanomalehdet. Mutta hän ei edes avannut niitä. Mitä ulkomaailma koski häneen? Kukapa voisi nähdä tähtien kimmeltävän, seisoessaan tanssisalin kattokruunun alla, ja kukapa välittäisi valtiollisista ja kirjallisista kysymyksistä ulkona maailmassa, kun omassa sydämessä oli selviteltävä elämänkysymyksistä kaikkein suloisin ja tärkein?…

Kello oli jo kuusi iltapuolella, aika, jolloin Danielan oli tapana lähteä ajelulle, eikä odotettu vieras vieläkään ollut saapunut.

Palvelija ilmoitti, että hevoset olivat valjaissa, sillä Daniela ei ollut muistanut antaa vastakäskyä. Samassa vähäpätöinen nainen astui sisään hattu päässä ja viitta hartioilla.

"Oletteko odottanut jo minua, rakkaani? Vaunut ovat jo oven edustalla… mutta ettehän te ole vielä pukeutunut?"

"Minun ei tänään tee mieleni lähteä ajelulle, rakas kreivitär. Tiedättekö mitä? Ottakaa Giulietta mukananne ja lähtekää ajamaan ilman minua!"

"Silloin pitäisi minun ottaa myös äiti mukaan, ja se käy yli voimieni. Miksikä te ette tahdo itse tulla? Ilma on niin ihmeen ihana; tänään varmaankin koko Baden on liikkeellä!"

"No hyvä; minä pukeudun vain nopeasti ja me lähdemme sitten."

Daniela oli muuttanut mieltään. Tähän aikaan ei Trélazure kuitenkaan saapuisi, sillä hän tiesi Danielan aina olevan ajelulla; ja jos hän tänään jäisi kotiin, niin näyttäisi siltä, kuin hän olisi sen tehnyt Trélazuren tähden, ikäänkuin hän odottaisi häntä. Varmaankin hän oli päättänyt tulla illalla; hän tahtoi luultavasti nähdä hänet samaan aikaan jälleen, kuin he eilenkin olivat ilmaisseet toisilleen salatut tunteensa; saman illakon tuoksun tuli tuntua penkereellä, saman kuutamon kirkastaa taivasta — äkillinen toivo leimahti hänessä, mutta hän karkoitti sen nopeasti, muistaessaan aamuisia hyviä päätöksiään. "Minä en ota häntä vastaan, jos hän tulee illalla — tai ainakin pitää muita vieraita olla läsnä — niin ainakin luulisin — mutta sittenkin? — Ei, jos olen yksin, niin en ota häntä vastaan… mutta nyt tahdon ainakin nähdä hänet kaukaa — varmaankin hän on kävelemässä Helenenstrassella." — Ja ääneensä hän sanoi: "Nouskaa sillä välin vaunuihin, kreivitär. Parissa minuutissa olen valmis."

Danielan astuessa portaita alas seisoi Franz Stern siinä. Daniela ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan katseli häntä niin jäykästi ikäänkuin hän ei olisi tuntenut häntä.

Stern oli odottanut, että rouva Dormes ojentaisi hänelle kätensä ja puhuttelisi häntä, ja siksi hänen käytöksensä koski häneen kipeästi. Olisikohan tuo rakastettava nainen käynyt ylpeäksi? Tahtoiko hän osoittaa köyhälle tuntiopettajalle, missä hänen paikkansa oli ja rangaista häntä, koska hän oli uskaltanut asettua hänen tielleen?

Sitä ei Daniela tosiaankaan ollut ajatellut. Hän ei ollut tuntenut Sterniä luodessaan tietämättään katseensa häneen, niinkuin joskus voi sattua, kun ajatukset ovat johonkin määrättyyn asiaan kiintyneet. Vasta kun vaunut olivat jonkun matkaa vierineet, nousi äskeinen kuva hänen eteensä; ja vasta nyt mielikuvituksessaan hän huomasi tervehdyksen, sekä tunsi tervehtijän.

"Oi, tuota kelpo mies rukkaa, miten epäystävällisesti kohtelinkaan häntä… Minun täytyy hyvittää se huomenna, sillä panen arvoa tuon miehen ystävyyteen. Onpa minulla sentään ollut hyvä onni, kun olen tavannut kaksi ihmistä, joista toinen on kyennyt kahlehtimaan sydämeni, toinen sieluni… Mutta eikö olisi ollut parempi, jos ne olisivat yhdistyneet yhteen ja samaan henkilöön? — Eikö sen, jonka omaksi antaudun, pitäisi voida kokonaan tyydyttää minua, vaatia sekä sieluni että sydämeni kunnioitusta, herättää rakkautta, kaipausta ja luottamusta minussa?…"

"Mutta Daniela, mikä teidän on? Teidän ajatuksenne näyttävät olevan peninkulmien päässä. Te ette edes vastaa vastaantulijoiden tervehdyksiin; ettekö tuntenut parooni Zollernia?"

Daniela heräsi unelmistaan.

"Parooni Zollern? — En huomannut ketään!"

"Ettekö luule minun näkevän teidän lävitsenne? Te ajattelette Trélazurea; tunnustakaa pois vaan."

"Niinkö arvelette?" naureskeli Daniela punastuen.

"Olkaa varoillanne; minun luullakseni tuo ranskalainen vain liehakoitsee!"

"En ymmärrä…"

"No, olettehan te leski ja vapaa… Kaikkein onnellisin asema maailmassa on sittenkin nuorella ja rikkaalla leskellä!"

"Sen jälkeen onnellisimmassa asemassa on säätiöneiti [= aatelisnaisten apulaitoksen jäsen] — mitä vapauteen tulee."

"Ikävä kyllä jouduin vasta neljänkymmenen vuoden vanhana säätiölaitokseen — en koskaan ole myöskään ollut kaunis — mitä hyötyä minulla siis on vapaudesta?"

"Ah, niinkö te tarkoitatte? Mutta nähkääs minä en tahdo vapauttani käyttää muulla tavalla kuin luopumalla siitä jälleen, kunhan löydän jonkun joka mielestäni on sellaisen lahjan arvoinen."

"Ja te aiotte mennä naimisiin kreivi Trélazuren kanssa?"

"Toistaiseksi, rakkaani, ei siitä vielä ole ollut kysymystä…"

"Sepä olisi kuitenkin kaikkein suurin tyhmyys, minkä te voisitte tehdä. Naittakaamme hänet mielemmin Giuliettalle, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan —"

"Minulla on paljonkin sitä vastaan, että ihmiset antavat naimisasioissa neuvojaan toisille. Naiminen, jos mikään, on kahden asia ja kolmannen korvapuusti, niinkuin sanotaan."

"Nuo sanat ovat aiotut minulle nuhteiksi. Tästä lähin en kiellä teitä ottamasta tuota ranskalaista tuulihattua —"

"Kreivitär!"

"Tehän aivan kalpenette vihasta. Hän on ihastuttava ihminen — teidän sijassanne en kohtelisi häntä julmasti, mutta mennä naimisiin…"

"Kreivitär!"

"No, nyt teidän äänenne ilmaisee siveellistä kauhua. No niin, oikeassa te olettekin. Minä ehkä ensimäisenä päivittelisin ja levittäisin juorua eteenpäin, jos sanottaisiin, että te suositte kaunista ranskalaista. Mutta mitä juoru oikeastaan merkitsee? Maailma tarvitsee sitä ravinnokseen!"

"En koskaan tahallani tule tarjoamaan lisäystä tähän maailman ravintoon, kreivitär Barthen. Olen ylpeä enkä tahdo kenenkään edessä punastua — en edes rakastettuni edessä, joka tavallisesti ensimäisenä on valmis halveksimaan heikkoa naista; en varsinkaan tyttäreni edessä, jonka kunnioitus tulee olemaan vanhuuteni ilo!"

"Te ajattelette jo vanhuutta — niin nuori kuin olette? Tosiaankin, kun näkee teidän tuolla tavalla kalpenevan ja punastuvan — ja sen lisäksi kun ottaa huomioon loistavat silmänne ja koko olentonne — varsinkin siitä saakka kun olette rakastunut — niin ei uskoisi teitä kuin korkeintaan yhdeksäntoista-vuotiaaksi. — No — nyt me ajoimme Schimmerin ohitse. Siellä hän ei ole. Eikö hän tänään yleensä ole ollut näkyvissä? Päivällisaikana hän ei ollut puistossa myöskään… Oliko hän teidän luonanne?"

"Kreivi Trélazureko? Ei!"

"Tuolla kujanteella hän luullakseni onkin. Tuo pitkä harmaassa puvussa —"

"Ei, hän se ei ole."

"En tahdo kiistellä vastaan. Tosin te olette likinäköisempi minua, mutta kun on kysymyksessä rakkauden esine, niin rakastuneet näkevät kymmenen peninkulman päähän."

Ajomatka päättyi ilman että Trélazure sattui näköpiiriin. Kello seitsemän Daniela palasi kotiin. Hän tahtoi pidättää kreivittären päivällisillä luonaan siltä varalta, ettei hän olisi yksin, jos toivottu ja pelätty vieras illan kuluessa saapuisi. Mutta kreivitär oli pyydetty muualle eikä ottanut kutsua vastaan.

Syötyään yksin päivällistä Daniela meni tyttärensä huoneeseen. Tuskin hän oli neljännestunnin ajan jutellut Dalian kanssa, kun palvelija ilmestyi ovelle.

"Herra, joka eilen oli täällä päivällisillä, on tullut. Hän odottaa pengermällä."

Kuuma verivirta kohosi Danielan poskiin.

"Oi, miten minä häntä rakastan!"

Hän näki ajatuksissaan hänen nojautuvan pylvääseen samoinkuin eilen… jos hän nyt menisi pimeälle pengermälle, ja Trélazure levittäisi käsivartensa häntä vastaan — niin hän vaipuisi hänen syliinsä. Hän katsahti Daliaan, ja kääntyen palvelijan puoleen hän sanoi:

"Sanokaa, että olen jo vetäytynyt huoneeseeni; huomenna aamupäivällä olen tavattavissa."

Palvelija poistui, ja Daniela sulki kiihkeänä pienokaisen syliinsä.

"Rakas, rakas lapsi — sinä olet sittenkin minun suurin onneni!"

"Oi, äiti kulta — kiitos, kiitos —"

"Sinä kiität minua suuteloistani, Dalia; et tiedä, mistä sinulla juuri oli syytä kiittää minua!"

Palvelija palasi takaisin ja ojensi hänelle pari kirjaa.

"Herra jätti armolliselle rouvalle tämän käärön."

Daniela otti sen käteensä; käymäkortti seurasi mukana.

"Mitä", huudahti hän, "parooni Zollernko se olikin? Miksi ette sanonut sitä heti?"

"Sanoinhan minä, että siellä oli sama herra, joka eilen oli päivällisillä — en tiedä hänen nimeään. Toinen herra, nuori ranskalainen kreivi" — lisäsi palvelija omasta alotteestaan — "matkusti tänä aamuna Wieniin. Hänen kamaripalvelijansa ei odota häntä palaavaksi ennenkuin viikon kuluttua; hän on —"

"Hyvä!" katkaisi Daniela palvelijan puheen ja päätään nyökäyttäen antoi hänelle merkin poistua.

Matkustanut pois! Tänään! Yrittämättäkään tavata häntä jälleen — oliko hän niin suuresti erehtynyt, eikö hän ehkä rakastanutkaan häntä? —

"Hyvää yötä, Dalia. Jo riittää, riittää" — kun pienokainen tahtoi jälleen syleillä häntä yhtä kiihkeästi kuin äskenkin — "päästä minut, minulla on päänsärkyä… Ernestine, lähettäkää kamarineitsyt huoneeseeni — makuukamariin — tahdon panna maata."

* * * * *

"Pappos, sinä näytät tänään niin surulliselta; mikä sinua vaivaa?"

Isä ja poika istuivat huoneessaan yksinkertaisen illallisensa ääressä. Kaiken iltaa Franz Stern oli istunut synkästi eteensä katsellen ja vastannut Alfredin puheluyrityksiin vain yksitavuisesti. Vasta suoranaiseen kysymykseen hän vastasi huoaten:

"Se on totta, Affi, minä olen harmistunut ja minä selitän sinulle syyn siihen. Meidän 'kaunis haltijattaremme' on loukannut minua."

Hän kertoi, miten rouva Dormes ei ollut vastannut hänen tervehdykseensä.

"Katsoppas, lapsi", lisäsi hän, "sinun pitää koettaa tulla kuuluisaksi tai rikkaaksi, jos tahdot, että tämän maailman suuret kohtelevat sinua ystävällisesti!"

"Tai vieläkin parempi, en yritä lainkaan päästä heidän pariinsa. Mutta eihän haltijattaremme ole mikään arkkiherttuatar, enkä siis ymmärrä miksi hän kohtelisi sinua ylpeästi?"

"Minä olen juutalainen, ja vielä lisäksi köyhä juutalainen. Juutalaisella täytyy olla miljoonia, jotta hän olisi seurakelpoinen. Tai pitää olla runoilija, sellainen kuin Heine, tai soittotaiteilija niinkuin Meyerbeer —"

"Tai halveksia sellaisten ihmisten seuraa, jotka yhä ovat noin ennakkoluuloisia."

"Affi, sinä olet tänään paljoa järkevämpi kuin minä!"

"Minä toistan vain sinun omat opetuksesi, ja sinä puhut noin katkerasti vain siksi, että olet loukkaantunut."

"Olet oikeassa. Minun mielipiteeni ei olekaan se, että me juutalaiset seisoisimme alhaisemmalla asteella kuin muut ja että meidän tulisi mielettömien ihmisten halveksumisen johdosta osoittaa muuta kuin halveksumista. Mutta tämän herttaisen, henkevän naisen puolelta tällainen kohtelu hämmästytti minua, loukkasi minua suorastaan… Mene nyt nukkumaan, Affi, minä kirjoitan vielä teostani… Työ on paras surun lääke."

"Voisinhan minäkin vielä kirjoittaa pienen aineen —"

"Ei, sinä näytät tänään väsyneeltä; parempi, että lähdet levolle. Hyvää yötä, lapseni, pieni, rakkahin ystäväni!"

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings