← Table of contents
Daniela

XVIII

Helmi Krohn translation

Seuraavana päivänä johti kreivi Trélazure keskustelun jälleen äitinsä kirjeeseen.

Kreivitär Barthen oli taaskin paikalla. Eilenkään eivät kihlaantuneet olleet saaneet kauan olla kahden kesken. Heidän istuessaan vielä kahvipöydän ääressä lehtimajassa oli kreivitär palannut takaisin.

Tänään siis, tavallisen aamupäiväkäyntinsä aikana sanoi Raoul äkkiä:

"Te olitte oikeassa, Daniela. Olen lukenut uudestaan äitini kirjeen ja olen sitä mieltä, että olisi ollut parempi olla näyttämättä sitä teille. Siitä käy esille, ettei äitini iloitse kihlauksestani niinkuin hänen pitäisi. Antakaa hänelle anteeksi liiallinen äidillinen ylpeytensä ja antakaa minulle anteeksi, etten ennemmin käsittänyt sitä oikealla tavalla."

"Iloitsen suuresti, että edes nyt jälkeenpäin huomaatte sen, rakkaani; minä suon teille anteeksi ja hyvin kernaasti annan äidillennekin anteeksi, sillä hänen kannaltaan asiaa katsoen on aivan luonnollista, että hän kirjoitti niinkuin hän kirjoitti."

"Oi, kun hän oppii teidät tuntemaan, muuttuu hänenkin kantansa toiseksi; hän on huomaava, että hänen poikansa on löytänyt suuremman onnen, kuin mitä hän — äidinkään suurien vaatimusten mukaisesti — ansaitsisi. Mutta Daniela, sallikaa minun kysyä erästä asiaa, joka tämän kirjeen johdosta juolahti mieleeni. Oletteko katolilainen?"

"Niin, minä olen kastettu katolin uskoon. Miksi te vasta tänään sitä kysytte?"

"Minä oletinkin sitä, koska näin teidän tulevan messusta."

"Teitä en koskaan ole nähnyt kirkossa."

"Oi, minä olen uskonnollinen, vaikka — en harjoita sitä käytännössä."

"Toisten laita on aivan päinvastainen: he käyvät joskus kirkossa — tottumuksesta — tavasta, koska se kuuluu asiaan — mutta eivät silti ole uskonnollisia."

"Ette te suinkaan sillä tarkoita itseänne?"

"Tahdotteko tutkia omaatuntoani? Mitäs, jollemme olekaan samaa mieltä?"

"Se olisi todellakin surkuteltavaa. Onneksi te aikaisemmin sanoitte olevanne katolilainen. Äitini huomautus Tanskassa vallitsevista oloista oli tehnyt minut levottomaksi."

"Mieheni oli kylläkin protestantti tai pikemmin ratsionalisti, sillä hän ei tunnustanut mitään uskontoa."

"Siis vapaa-ajattelija? Minä kunnioitan kaikkia uskonlahkoja, mutta jumalattomuus herättää, jollei suorastaan inhoani, niin ainakin surkutteluani."

"Minun mieheni ei ollut inhottava eikä säälitettävä, kreivi Trélazure."

"Älkäämme puhuko siitä! Te teette aivan oikein puolustaessanne miehenne muistoa, vaikka te varmaankin itse kaikkein eniten kärsitte hänen jumalattomuudestaan, jos te, niinkuin toivon, olette uskonnollinen."

"Mutta koska me olimme eri uskontoa, niin olisi minun, teidän edellytyksenne mukaan, pitänyt yhtä paljon kärsiä, olipa mieheni kiihkeä protestantti tai vakaumukseltaan vapaa-ajattelija, sillä kummankin olisi pitänyt minusta olla väärin —"

"Onhan siinä sentään suunnaton eroitus. Näettekö, miten epäloogillisia naiset ovat? Joskin eri uskontoa seisoo kuitenkin kaksi uskovaista kristittyä — tai menkäämme vieläkin pitemmälle, sillä tahdon olla suvaitsevainen — uskovainen kristitty ja hurskas juutalainen tai vilpitön muhamettilainen toisiaan lähempänä kuin uskonnollinen ihminen ja sellainen, joka yleensä ei usko mitään. Epäusko on voimakkaitten henkien kerskailua, sairaus, jonka siemenen Voltaire on kylvänyt maailmaan —"

"Voltaire — yksi ainoako ihminen?" väitti Daniela vastaan. Mutta Trélazure ei pannut tähän eikä hänen muihinkaan vastaväitteisiinsä mitään huomiota, vaan jatkoi puhettaan. Hän oli nyt kerta puhetuulella; tästä aineesta oli hänellä, useasti väiteltyään siitä erään toverinsa kanssa, kokonainen varasto todisteita, ja nyt ne olivat tuotavat esille. Hänestä oli mieluista kerrankin näyttää näille molemmille naisille, että hänkin osasi käsitellä vakavia kysymyksiä ja että hänellä yleensä oli lujat, hurskaat ja — niinkuin hän sanoi — "terveet" mielipiteet.

"— Voltaire on kylvänyt maailmaan ja jotka muutamissa piireissä ovat saaneet tuhoa aikaan, joskaan ei hienommissa piireissä; hienosto ja kansa pitävät uskonnollisuudesta kiinni."

"Voiko ajan henki taantua?"

"— Vain sellaiset, jotka haluavat kumota yhteiskunnan pylväät, ahdistavat, missä ikänä voivat, uskontoa, ja luulevat siten voivansa toteuttaa vallankumouksellisia unelmiaan. Näiden jumalattomien rinnalla on, niinkuin äsken jo huomautin, sellaisia, jotka turhamaisuudesta ovat epäilijöitä ja jotka luulevat tuovansa viisautensa esille epäilemällä perinnäisiä oppeja. Mutta he unohtavat, ettei ihmisjärki yleensä voi tunkeutua jumallisten salaisuuksien perille, että on järjettömän itserakasta lausua mielipiteensä sellaisista asioista, joita on mahdoton selittää, ja kieltää sellaista, minkä olemattomuutta on aivan mahdoton todistaa. Mutta nämät epäilijät pysyvät tällä kannalla vain niin kauan kuin heidän käy hyvin; vaaran hetkenä he nöyrästi polvistuvat maahan ja rukoilevat Jumalalta pelastusta, ja kuolinvuoteelleen useimmat haettavat papin. Niinkuin äskenkin Littré —"

"Ja luuletteko todellakin, että tämä filosofi?… Varmaankaan ette ole lukenut hänen teoksiansa —"

"— Littré, joka koko elämänsä ajan oli vapaa-ajattelija — eräs kuuluisa piispa kieltäytyi akademian jäsenyydestä, jotta hänen ei tarvitsisi istua tuon jumalankieltäjän vieressä — antoi kastattaa itsensä viime hetkessä. Ja oikein hän siinä tekikin; ja vaikka olettaisimmekin, että hänen entiset mielipiteensä olisivat oikeat eikä siis elämää kuoleman jälkeen olisikaan, niin ei hän kääntymisellään kadottaisi mitään, jota vastoin päinvastaisessa tapauksessa hänen voittonsa olisi suunnaton."

"Luuletteko ehkä, että Renankin kääntyy?"

Vihdoinkin Raoul vastasi Danielan vastaväitteisiin.

"Kukapa tietää? Hänen viimeinen hetkensä ei ole vielä tullut, ehkäpä hän ilman kuolemanuhkaakin muuttaa mielipiteensä, niinkuin monet suuruudet ennen häntä."

"Te myönnätte, että Renan on suuri henki?"

"Sitä ei kukaan voi kieltää", vastasi Raoul, "hänen kykynsä on suunnaton; hänen tyylinsä ihastuttava. Niinkuin näette en ole lainkaan yksipuolinen ja suvaitsematon, minä annan nerolle aina arvonsa, missä ikänä se ilmenee. Vastikään selailin hänen muistelmiaan ja hänen sujuva, kaunis tyylinsä suorastaan lumosi minut — mikä ilo lieneekään kirjoittaa tuolla tavalla. Mitä hänen mielipiteisiinsä tulee, niin pitäisi, voidakseen ratkaista onko hän oikeassa vai väärässä, ensiksi tehdä laajoja tutkimuksia, lukea kaikki kirkkoisät, ensimäisen kristillisen kirkon koko historian, ja sellaiseen ei maalikko pysty. Toiset suuret oppineet, joita me emme myöskään voi seurata, ovat opettaneet aivan päinvastaista; tässä sekasorrossa ei ole siis muuta keinoa kuin uskoa sitä mitä meille opetetaan. Se pelastaa — jos se kerran on totta — meidän sielumme toista elämää varten, ja sitä paitsi se antaa vankan pohjan kaikille meidän maallisille ihanteillemme oikeudentunnolle, ihmisrakkaudelle ja siveellisyydelle. Mihinkä moraali muuten nojautuisi, jollei olisi olemassa palkitsevaa ja rankaisevaa Jumalaa; miksikä muuten miehet olisivat rehellisiä ja naiset siveitä? — Olisihan kaikki muuten suurinta petosta. Siinä maailmassa, jota vapaa-ajattelijat tavottelevat, on pääasiana nautinto, rikastuminen —"

"Sellaista tavottelee uskovaisten maailma yhtä paljon…"

"— Silloin ei olisi enää olemassa mitään sellaista kuin itsensäuhrautumista, kieltäytymistä ja minkä nimisiä kaikki nuo hyveet lienevätkään, jotka kohottavat meidät eläintä korkeammalle. Siksi niin sanotut voimakkaat henget tahtovatkin vetää meidät eläinten kannalle, koska he väittävät, että me polveudumme niistä."

"Se on tieteellinen periaate, eikä sellaisia laadita missään erikoisessa tarkoituksessa, vaan huomioiden perustalla."

Trélazure ei kuunnellut Danielaa.

"Mutta tuo apinaperiaate", jatkoi hän, "joka myöskin kerran oli muodissa, on, niinkuin kaikki muodit, vanhentunut. Tiede yleensä, johon meidän vastustajamme aina nojautuvat, on vaarallinen ainoastaan puoleksi oppineiden käsissä; todellisesti oppineet, niinkuin esimerkiksi Cuvier ovat todistaneet geologian pitävän yhtä raamatun kanssa. Tiede on todistanut vedenpaisumuksen todeksi, ja varmaa on, ettei tosi tiede koskaan voi kumota uskon perimätietoja. Monet niistä ovat tosin ymmärrettävät kuvaannollisessa merkityksessä, niinkuin esimerkiksi luomispäivät, jotka tarkoittavat ajanjaksoja, tai käärme, joka edustaa pahan periaatetta; mutta eihän voida vaatia, että Mooses, joka puhui vielä nuorelle ihmiskunnalle, olisi käyttänyt muuta kuin yksinkertaista, hänen aikaansa soveltuvaa kieltä."

"Mistä se johtuu", keskeytti Daniela, "että te, joka olette niin uskovainen, ette — miten te äsken sanoittekaan? — harjoita käytännössä uskontoa? Miten voi olla täyttämättä kirkon vaatimuksia, jos pitää sen oppia oikeana?"

"Hyvä Jumala, Daniela, tuo kysymys todistaa naisellista pintapuolisuutta. Te panette liiaksi huomiota ulkonaiseen muotoon. Messussa käynti, rippi ja niin edespäin, ne ovat vain ulkonaisia seikkoja eivätkä sitä paitsi sovellu maailmanmiehelle. Se on nyt kerta kaikkiaan tullut meille tavaksi — ja suopea papisto tyytyykin siihen — että vain naiset ottavat osaa kaikkiin kirkollisiin juhlamenoihin, jota vastoin miehet, joiden aika kuluu julkisessa elämässä ja myöskin nuorten miesten huveissa, pysyttelevät niistä erillään. Se ei tapahdu periaatteesta — niinkuin Gambettan laita oli, joka ei koskaan astunut jalallaan kirkkoon — vaan tottumuksesta. Huono tapa kyllä, sen myönnän; käytännössä toteutettu hurskaus olisi parempi. Sitä paitsi monet miehet, varsinkin naineet ja maaseudulla asuvat, käyvät hyvinkin usein kirkossa. Nykyään varsinkin, kun radikaalien jumalattomuus niin suuressa määrässä on levinnyt, pitävät vanhoilliset kunnia-asianaan ilmaista uskoaan ulkonaisilla juhlamenoillakin. Näkisittepä miten täynnä kirkot ovat Parisissa, myöskin miehiä…"

"Milloin te olitte viimeksi ripittämässä itseänne?"

"Se on omantunnonkysymys! Pahoittelen suuresti, etten pitkään aikaan — luullakseni en sen jälkeen kun ensi kerran kävin ehtoollisella — ole täyttänyt kristillisiä velvollisuuksiani. En väitä olevani mikään hyveen esikuva, ja vaikkapa kynsin hampain vastustankin sitä syytöstä, että olisin vapaa-ajattelija, niin yhtä suurella innolla kiellän olevani tekopyhä. En ole mikään tekojumalinen mies — en muuten pidä tekojumalisista naisistakaan — mutta en ole ottamatta osaa kirkollisiin harjoituksiin siksi, että halveksisin niitä, vaan —"

"Välinpitämättömyydestä?"

"Miten kova te olette, Daniela… aikomukseni oli muuten käyttää vieläkin ankarampaa sanaa; aioin sanoa syntisyydestä. Niin, me olemme kaikki heikkoja, epätäydellisiä ihmisiä, jotka tarvitsemme taivaan armoa, jotta emme tulisi kirotuiksi, ja siksi tulee meidän koettaa niin vähän kuin suinkin loukata tätä taivasta. Mutta syntimme varalta tarjoaa uskontomme meille runsaasti armoa. Se on yleensä kaikkien köyhien ja onnettomien turva, ja jo senkin vuoksi on suorastaan rikos ahdistaa sitä. Se on sittenkin monen jalon sielun puhtain aarre —"

"Se on kyllä totta", sanoi Daniela.

"— Se on välttämättömin lapsuuden kasvatuskeino ja vanhuuden viimeinen lohdutus. Te hämmästytte, hyvät naiset, te ette tienneet, että minulla, vaikka ulkonaisesti teenkin maailmallisen vaikutuksen, on tällainen uskonnollinen pohja?"

"Ei, sitä en todellakaan tiennyt", vastasi Daniela, "mutta sittenkään en voi olla paheksumatta sitä ristiriitaa, joka on olemassa opin ja elämän välillä."

"Niin, nuhdelkaa te vaan, te olette aivan oikeassa, minä ansaitsen sen, että olette niin ankara; mutta minä tahdon parantaa tapani, niinpiankuin olen naimisissa. Ensiksikin on joka tapauksessa ennen vihkimistä käytävä ehtoollisella, ja silloin minut vapautetaan koko nuoruuden syntitaakastani, joka ei ole niinkään vähäinen, ja teidän hyvä esimerkkinne on sitten yllyttävä minua muuttumaan koko elintavaltani yhtä hyväksi katolilaiseksi, kuin olen jo vakaumukseltani."

Trélazure nousi ja sanoi hyvästi.

"Näkemiin asti illalla", sanoi hän. "Mutta älkäämme silloin puhuko jälleen vakavista asioista; suokaa anteeksi, jos olen ikävystyttänyt teitä. Te näytätte kovin alakuloiselta, Daniela. Silloin tällöin täytyy kuitenkin korkeampiakin kysymyksiä kosketella. Mutta tänä iltana tuon mukanani Labichin huvinäytelmät ja sitten pidämme oikein hauskaa."

"Näkemiin asti!" vastasi Daniela ojentaen kätensä.

"Kadehdittava nainen!" huudahti kreivitär Barthen, Trélazuren lähdettyä. "Miten kauniisti teidän sulhasenne tänään puhui… En olisi uskonut häntä niin syvämietteiseksi — miten väärin arvosteleekaan joskus muita ihmisiä — minä luulin, ettei hän välittäisi vakavista asioista lainkaan."

Daniela oli vaiti, hän nojasi päätään käteensä, ja näytti olevan ajatuksiin vaipunut. Kreivitär Barthen jatkoi:

"Mikä onnen takuu vaimolle, kun mies on siinä määrin uskonnollinen; nykyään varsin harvinainen onni! Ainakin voi luottaa hänen uskonnollisuuteensa, siihen, että hän tulee pitämään pyhänä kuudetta käskyä."

"Syvä kuilu — syvä kuilu…" mutisi Daniela itsekseen.

"Mitä te sanotte?"

"En mitään. Te olette oikeassa, pitäisihän se tieto tuottaa minulle suurta tyydytystä, että sulhaseni on hurskas mieleltään ja asettaa ihanteensa korkealle. Siten tahdon asian käsittää."

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings