XVI

Kauniin tanskalaisen lesken ja ranskalaisen kreivin kihlautuminen tuotti badenilaisille paljon puheenaihetta. Ei mitään ole tässä maailmassa, jonka pitäisi jäädä yksinomaan kahden ihmisen asiaksi ja jota muut ihmiset siinä määrin panettelevat, kadehtivat, säälivät, hyväksyvät, moittivat, arvostelevat — sanalla sanoen, jonka johdosta he siinä määrin juoruavat kuin naimisen.

Yhdeksän, ehkäpä kymmenenkin päivää kaikki keskustelut Badenissa kohdistuivat vain tähän asiaan.

"Kylläpä häntä onni potkaisee!" huudahti paroonitar Rimmersperg. "Niin ylhäinen ja rikas herra. Mutta oikeastaan ei pitäisi olla sallittua, että lesket sieppaavat tytöiltä kosijat — siten vanhojenpiikojen luku vain lisääntyy."

"Uskon kyllä, äiti, että hän on rikas, — ja mielenkiintoinen hän myöskin on, mutta hänen kasvonsa eivät ole erikoisen miellyttäviä — ei lähimainkaan yhtä miellyttäviä kuin luutnantti Müllerin."

"Jos et lakkaa puhumasta tuosta luutnantista, niin pidä varasi!… Kukapa tietää, jollei hän olisi kummitellut sinun päässäsi, vaikka sinun olisi onnistunut voittaa ranskalainen omaksesi!"

* * * * *

"Kyllä minä arvasin, että asia siten päättyisi", huomautti vähäpätöinen nainen. "Muistatteko Daniela, minä kaikkein ensimäiseksi käänsin teidän huomionne omiin tunteisiinne."

* * * * *

"Aina ja ikuisesti miehet tekevät saman tyhmyyden ja menevät naimisiin!" sanoi herra von Lacher. "Oikeastaan me teemme vain palveluksen nuorille miehille mennessämme naimisiin."

* * * * *

"Suuri koketti tuo Dormes", arvosteli Eleonore; "minä näin, miten hän viritti ansansa tuolla huviretkellä sekä sen jälkeen tanssiaisissa."

* * * * *

"Oi, miten sääli," valittivat everstintyttäret keskenänsä; "taaskin yksi herra vähemmän Badenissa — sillä sulhasmiestä ei voi ottaa lukuun!"

* * * * *

"Oi onnellista, kolminkertaisesti onnellista!" huokasi Ebenstein.

* * * * *

"Onnittelen teitä, rakas ystäväni", sanoi Zollern sydämellisesti. "Pääasia on, että te olette onnellinen, vaikka, jos olisin itsenäinen nuori leski, niin en sallisi kiinnittää kaulaani uutta ketjua."

* * * * *

"Affi, nyt minun sanani ovat menneet toteen: rouva Dormes menee uusiin naimisiin."

"Oletko sairas, isä? Sinä näytät niin huonolta!"

"En, minä voin hyvin. Suokoon vain Jumala, että tuo mies olisi hänen arvoisensa — mutta se ei ole luultavaa!"

* * * * *

"Todellako, saanko tuon vieraan kauniin herran isäkseni? — Eihän minun tarvitse häntä sitten enää sanoa herraksi, vai mitä, äiti? Mutta rakastaako hän sinua edes puoleksi niin paljon kuin minä?"

* * * * *

Ja morsiuspari itse — mitä se itse ajatteli tästä asiasta? — Heillä oli kummallakin se tunne, että he olivat ottaneet kovin uskalletun askeleen, tehneet jonkun suuren typeryyden; mutta he olivat rakastuneet toisiinsa — ja tämä tosiasia tukahdutti joka kerta tuon epämieluisan tunteen, kun se pyrki ajatuksena nousemaan mieleen.

Daniela oli, annettuaan myöntävän vastauksensa ja kihlauksen tultua julkiseksi, tullut paljoa rauhallisemmaksi. Kiihoittunut mieliala oli asettunut, jonka oli herättänyt henkiin intohimoinen epäily, tokko tuo mies voisi tehdä hänet onnelliseksi.

Sen hetken jälkeen, jolloin Raoul lukemattomia kertoja suudellen oli toistanut sanat: "Minä rakastan sinua!", ei hän voinut kehua morsiamensa osoittaneen hänelle kovinkaan suurta suosiota. Daniela oli näet pyytänyt ystävätärtään, kreivinna Barthenia muuttamaan luokseen asumaan ja olemaan läsnä aina, kun Trélazure tuli hänen luokseen. Trélazure koetti vastustaa tätä toimenpidettä, mutta turhaan. Oikeastaan hän panikin hyvin heikosti vastaan, sillä hänelle oli mieleen, että tuleva kreivitär Trélazure oli näin varovainen.

Häät olivat määrätyt syksyksi. Trélazure aikoi vielä sitä ennen käydä Ranskassa, järjestämässä siellä asioitansa ja samalla ollakseen läsnä veljensä häissä. Tulevan talven nuori pari aikoi viettää Wienissä ja asua Danielan uudessa asunnossa, joka ei vielä ollut valmiiksi sisustettu, mutta jonka toivottiin välttämättömiä muutoksia silmällä pitäen valmistuvan syksyksi. Toistaiseksi täytyi Trélazuren vielä pariksi vuodeksi jäädä entiseen toimeensa Wieniin. Numeroista oli myöskin ollut puhetta. Nyt, kun he eivät tavanneet toisiaan enää kahdenkesken, saattoi kihlattu pari keskustella kaikenlaisista kuivista asioista, ja niinpä kävi esille, että naimiskauppa taloudellisessa suhteessa oli kummallekin hyvin sopiva. Danielalla oli neljänkymmenen viiden tuhannen markan vuotuiset tulot ja isän kuoleman jälkeen hän peri vielä varsin suuren maatilan; Trélazuren perintöosuutena tulisi olemaan laaja tila Bretagnessa sekä talo Foubourg Saint-Germainissa. Tosin edellinen tuli hänen osakseen vasta erään sedän kuoleman jälkeen ja jälkimäinen äidin kuoltua; toistaiseksi hänellä ei ollut muuta kuin palkkansa ja sen lisäksi kahdentoistatuhannen frangin vuotuiset korot. Naimiskauppa oli siis, mitä omaisuuteen tuli, varsin edullinen, ja tämä olikin ainoa "lieventävä asianhaara", jonka kreivi saattoi esittää puolustuksekseen, sillä muussa suhteessa herättäisi varmaankin hänen perheensä keskuudessa suurta harmia se seikka, että hän aikoi naida ulkomaalaisen ja vielä lisäksi lesken. Hänestä itsestäänkin oli sääli, ettei hän voinut tuoda kotiinsa luostarissa kasvatettua, kahdeksantoista-vuotiasta, ylhäistä sukuperää olevaa neitoa, niinkuin hän oli aikonut nautittuaan ensiksi kyllikseen toisten naisten tarjoamasta rakkaudenpikarista. Mutta hän oli nyt kerta kohdannut naisen, jota hän ei muulla tavalla voinut saada omakseen kuin uhraamalla vapautensa, ja mitäpä hän ei olisi pannut alttiiksi voittaakseen intohimoisesti haluamaansa palkintoa? Ei hän tuntenutkaan katumusta, vain jossakin määrin sääliä, ikäänkuin hänen tekonsa olisi ollut välttämättömän kohtalon oikku; hän sääli itseään; mutta hän ei tahtonut silti vapautua kahleistaan, eikä sen vuoksi päästänyt valloilleen sitä epärehellistä ajatusta, joka olisi vaatinut kihlauksen purkamista.

Daniela yritti nyt parhaansa mukaan oppia sulhastaan tuntemaan. Hän koetti tutkia hänen sieluaan niinkuin on tapana tarkastaa asuntoa, jonka aikoo vuokrata asuakseen siinä koko elämänsä ajan. Tuo tutkiminen tuntui hänestä joskus hiukan kaamealta, sillä hän huomasi paljon kapeita, synkkiä käytäviä tässä talossa eikä löytänyt ainoatakaan oikein kodikasta pientä nurkkausta; ja joka kerta hänen täytyi jälleen lohduttaa itseään julkisivulla, jonka sopusointuinen ulkomuoto oli viekoitellut hänet tekemään nopean kaupan.

Daniela oli jatkanut jälleen tuntejaan Sternin kanssa saavutettuaan tarpeellisen mielenrauhan. Niinkauankuin hän oli ollut tunteestaan ja tulevaisuudestaan kahdenvaiheilla, oli hänen ollut mahdotonta syventyä lukuihinsa. Mutta nyt, kun ratkaiseva sana oli lausuttu, olivat hänen hermonsa tyyntyneet ja hänen henkensä saattoi jälleen ryhtyä tavallisiin toimiinsa. Hänelle oli näet — seurustellessaan isänsä ja ensimäisen miehensä kanssa — tullut miltei välttämättömäksi tarpeeksi alituisesti harjoitella ajatuskykyään, koota uusia tietoja, viljellä ja hoitaa henkeään, aivan kuin kukkaispenkkiä. Tosin, niinkuin sanottu, oli hän ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen tutustua sulhaseensa, mutta se ei vienyt koko hänen huomiotaan eikä huumannut häntä samassa määrässä kuin hänen vasta herännyt intohimonsa aikaisemmin. Vasta kihloihin mennyt tyttö ei varmaankaan olisi kyennyt kiinnittämään huomiotaan opinnoihin, jotka eivät olisi olleet missään yhteydessä hänen naimisensa kanssa; mutta kihlautunut leski ei tunne samaa arkaa, puoleksi viehättävää elämänuteliaisuutta, joka valtaa neitseellisen morsiamen mielen avioliiton kynnyksellä. Lesken ei tarvitse tulla muuksi kuin mikä hän on ja mikä täyttää nuoren tytön mielen odotuksella: "rouvaksi", nimitys, joka tenhoo hänet kokonaan. Daniela oli jo rouva. Hänellä oli jo onnellinen avioliitto takanaan. — Hänelle oli uutta vain se, että hän oli rakastunut mielenkiintoiseen, kauniiseen mieheen, josta piti tulla hänen tuleva elämäntoverinsa. Että tämä tunne hänen elettyään jonkun aikaa yhdessä hänen kanssaan katoaisi, sen sanoi hänelle hänen järkensä — entäs sitten? olisiko sen jälkeen vielä onnentakuuta jäljellä? Oi, miksikä vaivata päätään kaikella tällä? Ei kukaan vaadi elämänaikuista onnea täällä maan päällä, siinä on jo kylliksi, kun parikin ihanaa päivää on varattuna; pitemmänaikuista onnea Goethen sanojen mukaan oli mahdoton edes kestää.

"Sanokaahan minulle, rakas herra Stern", — he istuivat jälleen pöydän ääressä yhdessä ja olivat tunnin aikaa tutkineet Spenceriä — "sanokaahan minulle, miksi te näytätte niin alakuloiselta?"

"Pienokaiseni ei näytä paranevan täällä, hän tulee lopulta vielä aivan liikkumattomaksi."

"Oi, Affi parka! Sehän olisi hirveää!"

"Senkin hän kestäisi alistuvasti ja koettaisi minulle mieliksi näyttää iloiselta — ehkäpä todellakin olla iloinen. On ihmeellistä, miten suuri kyky tuolla lapsella on alistua kohtaloonsa ja nauttia elämästä. Huolimatta alituisista tuskistaan osaa hän iloita pienimmästäkin asiasta, ja yleensäkin vain se seikka, että hän on olemassa, on hänestä iloa ja kiitollisuutta ansaitseva tosiasia."

"Mutta sitähän se oikeastaan onkin. Ajatelkaahan, miten surullista, jollei olisi olemassa — jollei teitä, ei minua eikä kaikkia muitakaan olisi olemassa. Tai jollei yleensä maailmaa olisi."

"Viimeinen oletus olisi mahdoton, armollinen rouva."

"Se ei suorastaan ole mitään!"

"Mutta niinpiankuin oletamme sellaista, on se jo jotain — nimittäin ajateltuna — ja samalla myös oleellista. Uskokaa minua, mitään olematonta ei ole olemassa, paitsi inhimillisessä kielenkäytössä. Kielteisesti ei voi määritellä mitään. Se, mitä jokin olio on, on kokoonpantu rajoitetuista ominaisuusmääristä; se mitä se ei ole, on joka tapauksessa määrätöntä. Osaatteko te esimerkiksi arvata arvoituksen, joka on tällaiseen muotoon sommiteltu: Mikä se on, joka ei ole sininen, jolla ei ole silmiä ja joka ei ratsasta?"

"Miksikä en voisi sitä arvata — se on Strassburgin tuomiokirkko."

"Yhtähyvin se voisi olla mänty!"

"Mutta tämän arvoituksen te kyllä arvaatte: Ensimäiseni ei ole rahaa, toiseni ei ole sveitsiläinen ja molemmat yhdessä on ranskalainen sananlasku."

"Niin, se on helppoa. 'Pas d'argent, pas de suisse'. Mutta, armollinen rouva, onko tämä teistä työntekoa?"

"Tuntimme on ilmankin jo lopussa."

Stern aikoi nousta. Daniela pidätti häntä.

"Jääkäähän vielä, voimmehan vielä hiukan jutella. Minulla on tänään paljon aikaa, sulhaseni oli pakko lähteä Wieniin."

"Teidän sulhasenne?" toisti Stern hitaasti. "Toivotan teille koko sydämestäni onnea… Toivottavasti teillä on riittävästi takeita —"

"Minulla on takeena itse se tosiasia, rakas herra Stern, että me molemmat, sulhaseni ja minä, olemme vilpittömästi rakastuneet toisiimme. Eikö se riitä?"

"Suokaa anteeksi; ei, se ei riitä. Tämä tosiasia takaa ihania hetkiä — tai sanokaamme kuherruskuukauden — mutta itse elämä —"

"Me naiset emme saa muulla tavalla hankkia itsellemme suloisia hetkiä kuin panemalla alttiiksi koko elämämme", hymyili Daniela. "Ja oikeastaan, kun rakastaa, niin tuntuu jokainen lahja vähäiseltä, jokainen uhraus suloiselta; ja vaikkapa olisi kymmenen elämää uhrattavana, niin luulenpa, että panisi ne yhtä iloisella mielellä alttiiksi. Olitteko te onnellinen avioliitossanne, herra Stern?"

"Hyvin onnellinen, armollinen rouva. Minun pikku vaimoni oli — niin typerältä kuin sana kuuluukin, niin en keksi muuta — oikea enkeli. Hellä ja lempeä ja viaton!"

"Entäs järjeltään?"

"Siihen aikaan kun menin hänen kanssaan naimisiin, olin itsekin vielä puoleksi lapsi, en ollut erittäin järkevä enkä yrittänytkään ottaa selvää vaimoni järjestä. Hän otti rohkealla mielellä osaa kovaan kohtalooni — rikkaudesta olimme syöksyneet miltei kurjuuteen — ja se todistaa sielunvoimaa syrjäyttäen kokonaan typeryyden, mikä oikeastaan onkin vain sielunheikkoutta."

"Sielunheikkoutta", myönsi Daniela, "samoinkuin pahuuskin. Koska kaikki hyvyys on siis suuruutta, niin kaikki pahuus liukenee pienuuteensa."

"Oi onnekasta!"

"Kuka?"

"Se joka saa omakseen nimittää niin paljon suuruutta, joka tässä liukenee hyvyyteen, viisauteen ja sulouteen, onnekas kreivi Trélazure!"

"Miten te osaatte imarrella!"

"Ikäänkuin minulla siihen olisi oikeutta, ikään kuin minä saisin otaksua, että minun imarteluni olisivat teille tervetulleita!… Te olette liian suuri totuudenharrastaja ja -tuntija — johon lopulta kaikki suuruus liukenee — ettette antaisi minulle anteeksi sanojani, joiden totuudenmukaisuuden teidän täytyy itse tuntea ilmassa. En tiedä erehdynkö, armollinen rouva, mutta teidän läheisyydessänne minulla on varma vakaumus siitä, että minua ymmärretään, eikä minun koskaan tarvitse pelätä, että te käsittäisitte minun sanani muulla tavalla kuin kunnioituksena, tai että minä teidän suhteenne unohtaisin asemani. Te ette koskaan tee minuun sitä vaikutusta, että kohtelisitte minua alentuvasti."

"Sitä minä en teekään, sen Jumala tietää, rakas ystäväni. Nähkääs, minullakin on sama luottava tunne, minustakin tuntuu, kuin voisin ilmaista teille kaikki ajatukseni, pelkäämättä tulevani väärinymmärretyksi. Eikö se ole sympatiaa?" Ja hän ojensi Sternille kätensä.

Franz kohotti kauniin käden huulilleen.

"Kiitos, kallis, ihana rouva!" sanoi hän syvästi liikutettuna; sitten hän nousi lähteäkseen.

"Joko te menette? Mitä minä valmistan ylihuomiseksi? Mitenkä olisi, jos katselisimme Littré'n kirjaa Auguste Comtesta, jonka vastikään lainasin teille?"

"Minä tuon sen mukanani, armollinen rouva."

"Sanokaa terveisiä Affille; lähettäkää hänet tänään iltapuolella pienokaiseni luo kahvia juomaan; lapset ovat hyvin kernaasti yhdessä."

"Ilolla lähetän hänet tänne; minä tiedän, että se on hänelle oikea juhla."

"Tulkaa tekin; ja Ernestinen asemesta minä olen emäntänä Dalian kahvikesteissä; ajoretki voi kerran jäädä sikseen. Viettäkäämme tänään pientä lastenjuhlaa. Suostutteko?"

Stern kiitti ja läksi.