XIV

Affi kirjoitti ainettaan.

"Tunnin kuluttua isä palaa kotiin," tuumi hän mielessään silmäillen seinäkelloa, "siksi ennätän hyvin valmiiksi."

Mutta tuskin poika oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun isä astui jo sisään.

"Joko sinä tulit takaisin, pappos?"

"Niin, Affi. Tunnistani ei tullut mitään; rouva Dormesilla on 'päänsärkyä' — varmaankin eilisen huviretken johdosta… Mutta sinä näytät kalpealta, lapseni; etkö voi hyvin?"

"Aivan niinkuin tavallisesti. Tahtoisin kernaasti tietää, onko muilla ihmisillä yhtä raskasta elää maailmassa. — En tahdo valittaa, pappos, minä iloitsen suuresti elämästä; mutta ilot ovat ikäänkuin koruompelua kankaalla — ja kangas on kärsimysten langoista kudottu."

"Mitä sinä nyt puhut, lapsi?"

"Tuo ajatus ei ole nyt vain mieleeni tullut; aion kirjoittaa tänään aineen kärsimyksistä ja iloista, ja silloin tuo kuva tuli mieleeni. Mutta ehkäpä se ei sovellu muihin ihmisiin, ehkä vain minuun, siksi että olen raajarikkoinen raukka!"

"Poikani" huudahti Stern pelästyneenä, "mikä sinua vaivaa? Nythän sinä itketkin!… Jätä aineesi sikseen, tänään me lähdemme yhdessä huviretkelle, vai mitä arvelet? Minä käyn hakemassa ajurin ja me ajamme metsään. Otetaan eväitä koriin ja pari kirjaa; ulkona metsässä me heittäydymme sammaleille, juttelemme, syömme, luemme ja hengitämme havuilmaa; tahdotko, Affi?"

Poika taputti käsiään.

"Kiitos, isä. Näetkös, taaskin koruompelu kankaalla!"

"Sinulla on onneksi vaatimattomia ilonvaatimuksia. Minullekin muuten tekee huviretki hyvää; minunkin kankaassani tuntuu olevan pari alakuloista lankaa."

"Ehkäpä meidän kauniin rouvamme päänsärky, pappos?"

"Oikein arvasit, viisas Affi. Minä en näet usko hänen huononvointiinsa, sillä äskettäin näin avonaisesta ikkunasta rouva Dormesin istuvan kirjoituspöytänsä ääressä, ja minä pelkään, että hän jättää jälleen nuo tunnit, joista minä toivoin itselleni niin paljon iloa. Minun esitelmäni ei luultavasti miellyttänyt häntä, taikka häneltä puuttuu kestävyyttä. Eilisellä retkellä hän on ehkä kokenut jotain, joka kahlehtii suuremmassa määrässä hänen mieltään; varmaankin hän menee piakkoin uusiin naimisiin… mutta mitä typeryyksiä minä nyt puhun… Pue sillä välin päällesi, minä menen hankkimaan hevosen sekä evästä."

"Saako korppos tulla mukaan?"

"Jos sen tekee mieli, niin miksikä ei!"

Danielan päänsärky oli tosiaankin ollut vain veruke. Edellisenä tuntina tehdyt muistiinpanot olivat koskematta, eikä hän kyennyt kiinnittämään ajatuksiaan nyt Herbert Spenceriin. "Raoul de Trélazure" oli se nimi, joka pimentäen kaikki muut loisti suurin kirkkain kirjaimin hänen sielussaan.

Mutta hän ei tahtonut päästää luokseen myöskään tämän nimen kantajaa. Kun hän kello yhden seuduissa tuli häntä tapaamaan, käski hän sanoa hänelle:

"Armollisella rouvalla on päänsärkyä eikä hän ota tänään vastaan; hän toivoo kuitenkin illalla — jos hän silloin voi paremmin — näkevänsä herra von Trélazuren tanssiaisissa."

Hän tahtoi valmistaa näistä tanssiaisista suuren ilojuhlan, siksi hän työnsi pikarin, jota hän janosi, huuliltaan syrjään voidakseen tyhjentää sen sitä kuohuvampana myöhemmin illalla. Illalla Raoul — jonka kaiho tämän viivytykseni kautta vain kiihtyisi — esittäisi ratkaisevan kysymyksen, ja keskellä valomerta ja huumaavaa tanssimusiikkia hän antaisi onnekkaan myöntymisensä. Ei sentään… ajatuksissaan hän sen vain antaisi, onnellistuttaen siten itseään. Mutta kosijalleen hän vastaisi: 'Niin nopeasti en voi ratkaista tulevaisuuttani. Te miellytätte minua, mutta ensin tahdon oppia teitä tuntemaan.' — "Eikö se olisi myöskin parasta ja viisainta, mitä voin tehdä? tuumi Daniela mielessään, kun hän oli ennättänyt tähän ajatuksensa käänteeseen. — Enkö ollut päättänyt sitä jo jyrkästi pari päivää sitten? Eikö minun pitäisi ensiksi koettaa tutkia perinpohjin hänen luonnettaan, ennenkuin päätän antaa hänelle myöntävän vastauksen? Oi, jollen tuntisi vain olevani niin lujasti sidottu — minä olen hänen, hänen omansa… Miten vaihtelevainen ja heikko nainen olenkaan", nuhteli hän itseään. "Kun romaanisankaritar on tehnyt jonkun päätöksen, päässyt selville jostakin tunteesta, niin pysyy hän lujana siinä eikä muuta syyttä mieltään, jota vastoin minä joka hetki joudun ristiriitaan, saarnaan itselleni — ja samalla kuitenkin varsin hyvin tiedän, ettei saarnaaminen mitään auta. — Enkä edes heikkoudessani ole johdonmukainen, sillä kun pelkään tulevani voitetuksi, niin käännyn jälleen luottavaisena saarnaajan puoleen, jonka sanoihin äsken en pannut huomiota ja pyydän häneltä vahvistavaa päätöstä… Tulkoon mitä tulee — tänä iltana en toivottavasti vielä sido itseäni — mutta kerran se tapahtuu! Miten iloitsenkaan saadessani nähdä hänet — kun hän kietoo käsivartensa ympärilleni saattaessaan minut tanssiin… nyt jo tunnen sydämeni sykkivän — Ebenstein sai tosin luvan tanssia kotiljongin kanssani — sitä parempi — Raoul tulee mustasukkaiseksi… hän näkee, miten haluttu minä olen — voisin valita hyvinkin monen joukosta — olen kaunis ja rikas — mutta vain tuo yksi ainoa, tuo ihana, kuninkaallinen mies — oi, rakastan sinua!" päätti hän puoleksi huoaten tämän yksinpuhelunsa.

"Saako tulla sisään?" kysyi ääni Danielan makuusuojan ovelta. Kello oli puoli yhdeksän illalla ja nuori rouva pukeutui parasta aikaa.

"Katsohan kuka siellä on", sanoi hän kamarineitsyelle.

"Siellä ovat Rimmerspergin naiset."

"Giulietta tahtoo näyttää itseään ennenkuin lähdemme tanssiaisiin", sanoi äiti kynnykseltä.

"Hyvä, tulkaa vain sisään", vastasi Daniela ystävällisesti.

Nuori tyttö oli vaaleanpunaisessa puvussa, avokaulaisena, tekoruusuja tukassa ja hameessa. Paronittarella oli ikuinen musta juhlasilkkihameensa yllä, ja pitsihuivi hartioilla, joka peitti monet vajavuudet, sekä orvokkien koristama päähine päässä.

"Giulietta on ihastuttava", sanoi Daniela; "hänen pukunsa tekee vain näin kesätanssiaisissa liiaksi laskiaispuvun vaikutuksen. Katsokaahan, rakas lapsi, puutarhuri on lähettänyt minulle kokonaisen puutarhan kukkia; jos tahdotte, niin vaihtakaa tekokukkanne oikeihin ruusuihin."

"Mutta ne kuihtuvat jo ensimäisen tanssin jälkeen!" sanoi äiti.

"Ei laisinkaan, teidän armonne", sanoi kamarineitsyt; "jos polttaa vain kukan varren pään, niin kestävät ne tuoreina koko yön."

"Liiaksi avokaulainen te myöskin olette näin kesätanssiaisissa, rakas Giulietta. Sallikaa minun kietoa tämä tylliharso teidän olkapäittenne ympärille, kas — ja nyt kiinnitämme sen teeruusulla, se lieventää suuresti puvun vaikutusta; myöskin tummaa tukkaa vastaan vaaleat ruusut näyttävät paljon hennommilta… Iloitsetteko tanssiaisista? Minä iloitsen suuresti!"

"Mutta ettehän te ole lainkaan vielä alkanut pukeutua. Mitä te panette yllenne?"

"Tuossa on pukuni!"

Molemmat naiset lähenivät alkoovia, jossa Danielan puku oli vuoteelle levitettynä.

Se oli kokoonpantu kermanvärisestä harsokankaasta, pitseistä ja atlassinauhoista. He tarkastelivat pukua yksityiskohtiaan myöten, yksin silkkivuoria ja pitsiröyhelystä hameen liepeessä.

Sillä välin Daniela kävi istumaan peilipöytänsä ääreen, ja kamarineitsyt irroitti hänen tukkansa, jonka raskaat suortuvat valuivat tuolin selän yli melkein lattiaan saakka. Giulietta katsoi vuoroin pukuun, vuoroin sen tulevaan kantajaan, ja hänen rinnastaan kohosi huokaus. — "Ah", tuumi hän — "mikä ilo olisikaan tuolla tavalla pukeutua tanssiaisiin, melkein suurempi ilo kuin itse tanssiaisista; mutta kun ei omista sen enempää kuin minä ja saa vain kiusata itseään, niin ilo tosiaankin on kaukana." Hän ajatteli vastikään kulunutta vaivalloista hetkeä. Pienessä, huonosti valaistussa huoneessa kaikki epäjärjestyksessä — riisutut vaatekappaleet sikin sokin, lattia täynnä viime hetkessä kiinnitetyn lievereunuksen palasia; ei kamarineitsyttä, ainoastaan äiti auttajana, jota vuorossaan oli autettava: hänenkin kureliivinsä oli vedettävä piukalle ja tukkansa käherrettävä, ja pahantuulinen, kärsimätön ja riidanhaluinen oli äiti sekä passiivisen että aktiivisen pukeutumisensa aikana. Kammatessa — mikä tapahtui pienen puisen peilin edessä, joka oli varustettu laatikolla, raastettiin hänen hiuksiaan hirveästi ja hiusneulat pistettiin kömpelösti päähän, jotta ne repivät päätä; monia hameita ja vaatekappaleita päälle pantaessa repeytyi milloin joku nauha, milloin sauma, jotka olivat ommeltavat kiinni; sormustinta oli mahdoton löytää tai lanka meni harmittavalla tavalla solmuun. Puvun kokonaisvaikutusta oli mahdoton nähdä, kun huoneessa ei ollut suurta peiliä, täytyi vain pyörähtää äidin edessä tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei mitään puuttunut — ja tavallisesti sai aina kuulla: "Alushame riippuu vasemmalla puolella — rusetti takana on vinossa", ja sitten oli uudestaan solmittava, ommeltava ja pistettävä, ja kaikki tämä tehtävä mitä epämukavimmissa asennoissa: "Kumarruhan hiukan — käännyppä — pysyttele alallasi — oi voi, nuppineula pistää — voi, kengännauha on taaskin päässyt irti — ei niin lujalle — missä ovat hansikkaat? — tuosta puuttuu nappi — kas, nyt olet taas aivan pörröinen — käy jakkaralle istumaan, jotta voin laittaa tukkasi kuntoon, mutta ylös hameet, jotta ne eivät rypisty." — Miten toisin kaikki kävi Danielan pukeutuessa! Suuri huone oli kirkkaasti valaistu: toalettipöydällä samoinkuin suuren peilin pronssihaaroissa paloi kynttilöitä; sitä paitsi oli useita lamppuja sytytetty sivupöydille. Suloinen, hajuvesien tuoksu täytti suojan; pesuvadista juoksi vielä ämpäriin saippuainen vaahtoava vesi; kristallipulloista ja puuterirasioista, jotka kimaltelivat toalettipöydän uudinten välissä, olivat hopeiset kannet poistetut ja niistä nouseva hyvä haju sekaantui tuoreitten kukkien tuoksuun, joiden oli määrä koristaa Danielan tukkaa ja pukua. Sisäpalvelija ojensi kamarineitsyelle tarvittavat esineet, sitten hän polvistui emäntänsä eteen ja kiinnitti sirot silkkikengät hänen jalkoihinsa, joissa oli kellertävät silkkisukat; avonaisessa koristerasiassa, josta Daniela otti esille helminauhan, säkenöi sinisellä samettipohjalla timantteja, ja pitsiviuhka oli jo valmiina pitkien hansikkaiden vieressä.

"Oi, saadappa pukeutua tällaisessa ympäristössä", tuumi Giulietta, "toimettomana vain nähdä peilistä, miten kaunistumistaan kaunistuu, ja ajatella tanssiaisvoittojaan: siinäpä vasta lienee suloista ilon esimakua. — Ei — Müller parkaa en missään tapauksessa huoli naida… rouvana minulla ainakin pitää olla tällainen pukuhuone!"

"No, Giulietta, mitä sinä siinä seisot ja töllistelet? Lähdetään jo, hevonen on alhaalla, meidän ei pidä antaa sen odottaa. — Ah, tulehan hetkeksi tänne, jotta saan hiukan korjata pukuasi; uumanauhasi pistää esiin."

Mutta Giulietta oli jo kiiruhtanut suuren peilin eteen ja korjasi itse pukuaan. Kuva, joka hymyili peilistä häntä vastaan, lohdutti häntä hiukan ja korvasi kaikki aikaisemmat harmit; hän oli häikäisevä olento, täynnä nuorekasta tuoreutta ja silmiinpistävää suloutta. Tanssisalissa hän vetäisi vertoja kelle hyvänsä, vaikkapa kulissien takana kaikki olisi käynyt miten loistottomasti hyvänsä.

"Nyt olen valmis, äiti — näkemiin, rouva Dormes!"

"Puolen tunnin kuluttua minäkin tulen, — mutta säästäkää minulle toki pari tanssijaa, Giulietta!"

Molempien naisten poistuttua koputettiin uudestaan ovelle.

"Armolliselle rouvalle!"

Kamarineitsyt toi sisään suuren kultapaperiin käärityn kukkaiskimpun.

Daniela repi paperin pois. Komeitten etelämaisten kukkien keskellä oli kortti:

"Le comte Raoul de Trélazure."

Kun Daniela puolta tuntia myöhemmin astui tanssisaliin, oli hänellä kädessä Raoulin kukat, hän oli saapunut vähäpätöisen naisen seurassa ja hänen astuessaan sisään oli heti puolen tusinaa herroja piirittänyt hänet. Tanssittiin parasta aikaa franseesia. Kaikki pyysivät häntä toiseen.

"Olen jo pyydetty", vastasi hän odottaen yhtä ainoaa, jolle hän tahtoi säästää tämän tanssin. "Eikö hän ehkä saapuisikaan?" iski tuskantunne äkkiä hänen mieleensä. — "Se on mahdotonta!"

Niin, mahdotonta se olisikin ollut; tuossa hän jo olikin. Kreivi Trélazure oli tullut sisään heti Danielan jäljessä ja seisoi nyt kunnioittavasti tervehtien hänen edessään.

"Tuhannet kiitokset", sanoi hän, "että otitte nämä kukat —"

"Ne ovat niin kauniita", keskeytti Daniela hänet, "etten voinut vastustaa halua ottaa niitä mukaan."

"Te suonette minulle kai kotiljongin?"

"Pahoittelen — mutta tiedättehän, että olen jo pyydetty!"

"Kiitos siitäkin, että pahoittelette sitä. Mutta ensi tanssin te tanssitte minun kanssani?"

"Ilolla!"

Rouva von Lacher, joka oli silmiinpistävällä tavalla puettu niinkuin tavallisestikin, tällä kertaa loistavaan punaiseen silkkiin ja kultapitseihin, tuli Danielan luo.

"No, oletteko jo toipunut eilisen ikävän huviretken jälkeen?"

"Minun oli varsin hauska", vastasi Daniela.

"Olettepa te vaatimaton; ehkäpä toivotte näistäkin tanssiaisista hauskuutta?"

"Ettekö te sitten?… Mutta miksi olette sitten tullut tänne?"

"Mieheni ei jättänyt minua rauhaan. Hän on vain tyytyväinen, kun hän näkee minun työntyvän teloilta jollekin huviretkelle tai tanssiaisiin."

"Eikö hän pelkää myrskyjä?"

"Kuka puhuu myrskyistä?" Parooni Zollern teki tämän kysymyksen lähestyessään Danielaa.

"Minä vain kysyin; eivätkö ne aina ole vaarallisia?"

"Eivät aina", vastasi Zollern. "Hylylle myrsky esimerkiksi ei tee vahinkoa."

Eleonore nauroi.

"Jospa tietäisitte, miten vähän imartelevalta teidän sananne kuuluvat liittyen meidän edelliseen keskusteluumme — jota te toivottavasti ette kuullut?"

"Ikävä kyllä en; ei mitään sen kirpeämpää kuulu olevan kuin naistenväliset keskustelut!"

"Saanko pyytää valssiin, armollinen rouva?" sanoi Ebenstein lähestyen ryhmää.

"Kiitos herra kreivi, en tanssi valssia."

"Entäs kotiljongi?"

"Senhän olen luvannut teille, ja lupaus on pyhä!"

"… Älä tanssi niin paljon tuon Müllerin kanssa, Giulietta; hänellä on inhottava tapa puristaa sinua liian lähelle itseään!"

"Mutta äiti, onhan minun mahdoton kieltäytyä tanssimasta tuttujen herrojen kanssa!"

"Voisit olla kylmäkiskoisempi — korjaappa ruusukettasi edessä — sinä hymyilet aivan liiaksi tuolle luutnantille…"

"Hän miellyttää minua, äiti!"

"Tyhmeliini!"

"Kunpa hänellä vain olisi maatila!"

"Se ainakin on järkevää puhetta — pyyhkäise hiukset otsaltasi… ja oikealta puolelta putoaa hiusneula. Mutta eipä hän sittenkään olisi aatelissukua, enkä koskaan voisi sallia, että sinusta tulisi rouva Müller!"

"Tuossa tulee kreivi Ebenstein rouva Dormesin annettua hänelle rukkaset."

"Olehan vain oikein ystävällinen hänelle."

Tanssiaiset kävivät yhä vilkkaammiksi. Monet suloiset naiskasvot, kauniit puvut, kirkas valo, erinomainen sotilassoitto, pyörähtelevät parit, vilkkaitten keskustelujen sorina, hajuvedentuoksua levittävät viuhkat — sanalla sanoen kaikki tuo edusti varsin kaunista palaa elämää.

"Tanssiaiset näyttävät onnistuvan erinomaisesti", sanoi Zollern. "Sääli etten ole enää siinä iässä, jolloin tällainen ilma saa veren kahta kiihkeämmin kiertämään suonissa. Mutta armollinen rouva, teen ehkä väärin näytellessäni tänään jälleen takkiaisen osaa; nyt annetaan merkki toisen franseesin alkamiseen."

"Tuolta tuleekin kavaljeerini…"

"Trélazure? No, silloin tehtäväni on jo päättynyt!"

Raoul asettui naisensa kanssa paikalleen. Giulietta ja Ebenstein olivat heidän vastaparinaan.

Vuorojen välissä sukeutui seuraava keskustelu:

"Teidän päänsärkynne suretti minua suuresti, armollinen rouva!"

"Niin sääliväksi en olisi teitä uskonut."

"Ei sääli minua kiusannutkaan, vaan epäluulo. Minä suoraan sanoen en uskonut teidän pahoinvointiinne, se oli vain tekosyy."

"Te olitte ehkä oikeassa!"

"Te ette tahdo nähdä minua… Pakenetteko minua?"

"Näytänkö minä siltä, koska tulin näihin tanssiaisiin ja pidätin tämän tanssin teille?"

"Hyvä Jumala, onhan sitä tanssiaisissa peninkulmien päässä toisistaan, ja näyttääpä minusta, kuin teidän vastatanssijanne merkitsisi tässä tanssissa teille enemmän kuin teidän parinne. Mitä hän kuiskaa teille vähä väliä teidän sivuuttaessanne hänet noissa typerissä tanssivuoroissa?"

"Oletteko te epähieno ja myrtynyt, rakas kreivi?"

"Minä olen vain mustasukkainen!"

"Siihen teillä ei ole — oikeutta."

"Minä toivoin teidän sanovan, ettei minulla ole siihen syytä. Te leikittelette minun kanssani aivan kuin julma kissa —"

"Ettehän te sentään tahdo verrata itseänne hiireen? Paljoa ennemmin te olette käyräkyntisen petolinnun kaltainen!"

"Jos minä sitä olisin, niin ei kyyhkyseni tanssisi näin vapaasti eikä tuo koiraskyyhky saisi enää kuherrella hänen korvaansa — — à propos korva; teillä on mitä kaunein ruusunpunainen simpukka mitä koskaan olen nähnyt. — Te olette täydellinen kaunotar, armollinen rouva!"

"Tuollaiset peittelemättömät imartelut ovat loukkaavia, kreivi Trélazure."

"Suokaa anteeksi, mutta intohimolle on annettava paljon anteeksi; se on tuliliekki, siksi se syttyy paloon. Kun muuten aivan siivon vuoren helmassa tuli kytee, niin muuttuu se tulivuoreksi, ja kun kohteliaan maailmanmiehen sydämessä —"

"Mutta astukaahan nyt esille — naistensoolo — tehän saatte hirveää sekasotkua aikaan!"

"Tässä minä olen taaskin. Mihin minä jäinkään? Olin alottanut niin kauniisti — aivan niin: jos sisäinen leimu —"

"Jättäkäämme tuo puheenaihe kernaammin syrjään; vaarallista on tanssia tulivuorella, niinkuin yleisesti tiedetään, mitä sitten, jos pitää tanssia tulivuoren kanssa —"

"Armollinen rouva, pilkkaatteko te luonnonvoimia? Sanotaan, että se joka nauraa, riisuu myös aseensa. Naisten laita on päinvastainen, nauru on heillä itsepuolustuskeino. Me luulemme antaneemme mestari-iskun, mutta samalla kajahtaakin nauru vastaamme ja isku on väistetty."

"Tehän puhutte ikäänkuin miehet olisivat meidän luonnollisia vihollisiamme!"

"Sitä me olemmekin, koska me tahdomme voittaa teidät valtaamme. Paha kyllä me yritämme voittaa teidät silloin vasta, kun aikoja sitten olemme jo itse voitetut, siitä johtuu meidän avuton armo-iskua odottava kitumisemme teidän jalkojenne juuressa."

"Yleinen kiitos!" Tanssi oli lopussa. Trélazure saattoi Danielan hänen paikalleen, kumarsi ja poistui.

Daniela oli Trélazureen sekä itseensä hyvin tyytymätön. Täysin sydämin hän oli tullut tänne, ja miten typerää, sisällyksetöntä heidän keskustelunsa oli ollut! — Eikö tuolla miehellä ollut siis sielua lainkaan? Mitenkä hän voisi tulla onnelliseksi hänen kanssaan? Ja sittenkin — miten hän voisi elää edelleen, jos Trélazure katoaisi hänen näkyviltään. Ehkäpä hänellä sittenkin on sielu, yhtä lämmin ja hellyydelle altis kuin Danielankin… Eikö hänkin äsken ollut käyttänyt samaa sävyä kuin Trélazure? Tuollainen juttelu kelpasi vain tanssisalin koristukseksi.

"Kunhan me vain kerran kuulumme toisillemme, olemme kihloissa ja naimisissa, niin puheemmekin saa toisen sävyn."

Kotiljongin Trélazure tanssi rouva von Lacherin kanssa. Vähän matkan päässä heistä istui Ebenstein Danielan kanssa, ja tämä saattoi huomata, miten kaunis Eleonore kaikella tavalla koetti silmillään kiehtoa tanssijansa valtaansa; Trélazure näytti kiinnittävän häneen kuitenkin kovin vähän huomiota, sillä hänen katseensa oli enimmäkseen suuntautunut Danielaan. Yhteisen franseesin jälkeen oli Trélazure koko ajan pysytellyt Danielan läheisyydessä, mutta hänen ympärillään oli alituisesti suuri joukko herroja, niin ettei kahdenkeskiseen puheluun tarjoutunut enää tilaisuutta. Vain kerran hän oli saanut hänelle kuiskatuksi:

"Minun elämäni on teidän käsissänne!"

Kun useat vuorot olivat tanssitut ja kotiljongissa sattui pitempi lomahetki, sanoi Ebenstein tanssitoverilleen:

"Hetki on ehkä teidän mielestänne huonosti valittu, mutta en voi kauemmin enää olla lausumatta mikä sydämessäni liikkuu, armollinen rouva. Kuunnelkaa minua hyväntahtoisesti."

"Minä pyydän, älkää ruvetko noin juhlalliseksi", vastasi Daniela, joka huomasi mitä oli tulossa. "Näin iloisen kotiljongin aikana ei voi keskustella vakavista asioista!"

"Eipä olisi ensi kertaa, että elämänkohtalo tulisi tanssisalissa ratkaistuksi!"

"Rakas kreivi", koetti Daniela vielä kerran välttää lähestyvää vaaraa, "tässähän ei voi olla kysymyksessä niin tärkeä asia."

"Sittenkin. Olen päättänyt puhua… Älkää keskeyttäkö minua; nopeaa vastausta en vaadi teiltä, en pyydä muuta kuin että kuuntelette rauhallisesti ja — niinkuin äsken sanoin — hyväntahtoisesti. Kun ihmisen koko onni on kysymyksessä, niin vähintä, mitä voi tehdä, on antaa hänen esittää asiansa."

Daniela alistui. Hän teki liikkeen kädellään, joka saattoi merkitä:

"Puhukaa, minä kuuntelen."

"Te tiedätte jo aikoja sitten, että minä rakastan teitä, armollinen rouva. En tahdo väittää, että te olisitte ensimäinen, joka minussa tämän tunteen olisi herättänyt… Olen koettanut voittaa monen naisen suosiota — enkä aina menestyksettäkään, mutta en koskaan ole tavannut nuorta tyttöä tai leskeä, joka olisi herättänyt minussa halua pyytää häntä vaimokseni — siinä suhteessa te olette kaikkein ensimäinen. Rakkauteeni, jota te minussa herätätte, yhtyy yhtä paljon kunnioitustakin, ja samalla se täyttää siinä määrin koko elämäni, etten voisi ajatellakaan muuta kuin pyytää teitä vaimokseni. Minä tiedän myöskin, ettette te voisi antaa sydäntänne muulla ehdolla ja siksi en voisi toivoa teiltä ainoatakaan hellää katsetta, jollei sen mukana seuraisi myöntyvä vastaus myös kosintaani. Teillä on tosin monta kosijaa, sillä paitsi kauneutta on teillä, niin ainakin väitetään, myöskin rikkautta, mutta minun asemani on sellainen, ettei kukaan voi epäillä teidän rikkautenne merkitsevän mitään minulle. En tiedä miten suuri omaisuutenne on, mutta sen, joka on Ebensteinin sukukartanon perillinen ja saa nauttia siitä sadantuhannen guldenin tulot vuosittain, ei tarvitse ottaa tätä seikkaa lainkaan huomioon. Tärkeämpi kysymys minulle tosin olisi yhdenarvoisuus, sillä minulla on suvustaan ylpeilevä äiti, joka tuskin on tyytyväinen muuhun kuin kreivittäreen, jolla on kuusitoista esi-isää sekä isän että äidin puolella, jotta hänet heti naimisiin mentyään voidaan kohottaa tähtiristikuntaan… Mutta persoonallinen onneni merkitsee minulle enemmän kuin sukuni ylpeys, ja jos te kerta olisitte minun vaimoni, niin pitäisin huolta siitä, että te voittaisitte kaikkien kunnioituksen. Minä itse koettaisin parhaani mukaan tehdä teidät onnelliseksi, myöskin yrittäisin hankkia itselleni ammattini ulkopuolella olevia tietoja, voidakseni tulla enemmän teidän arvoiseksenne, sillä te, sen kernaasti myönnän, seisotte henkisesti minua korkeammalla… Suloiselle pikku Dalialle ja hänen tuleville sisaruksilleen tahtoisin olla hellä isä ja teille uskollinen puoliso ja elämänaikuinen luotettava ystävä."

Ebenstein vaikeni. Daniela katsoi häntä silmiin ja sanoi:

"Kiitän — kiitän, kaikesta sydämestäni. Teidän sananne ovat minulle suureksi kunniaksi. Mutta niin suuri vilpittömyys vaatii myös täyttä suoruutta: minun sydämeni ei ole vapaa."

Hetken kuluttua Ebenstein sai vain yhden ainoan sanan huuliltaan:

"Kuka?"

Daniela pudisti päätään.

"Te kysytte salaisuutta, jota tuskin olen itselleni tunnustanut."

"Olkaa vain niin hyvä ja sallikaa minun tietää kuka se on. Onko hän tässä salissa?"

Daniela nyökkäsi.

Väliaika oli loppunut. Orkesteri alkoi soittaa Donauvalssia.

"Naisten vaali!" huusi tanssinjohtaja.

"Nyt te voitte minulle vastata nimeä mainitsematta… Silloin vasta olen vakuutettu siitä, ettette keksinyt turhaa tekosyytä, ja minä koetan kerätä voimia kestääkseni pettymykseni."

Daniela nousi paikaltaan ja meni Trélazuren luo. Punastuen ja vapisevin käsin hän kiinnitti tähden hänen rintaansa.

Trélazure kumarsi kiittäen; hän ei aavistanut, että tuo pieni kultapaperitähti kohotti hänet naissydämen ritariksi, sydämen, joka tällä toimenpiteellä julkisesti tunnusti rakkautensa.