XXVII

Seuraavana aamuna kello kymmeneltä — Daniela istui jälleen kirjoituspöytänsä ääressä — soitti nuori rouva palvelijaa.

Hän otti eilen kirjoittamansa kirjeen esille.

"Tämä kirje on vietävä lähetystöön", sanoi hän, "ja annettava kreivi Trélazurelle, kun hän palaa takaisin matkaltaan."

"Herra kreivi on eteisessä", vastasi palvelija. "Aioin juuri ilmoittaa hänen tulonsa."

Daniela kalpeni. Hän pani kirjeen takaisin salkkuun ja käski kutsua kreivin sisään.

Trélazure astui sisään. Daniela ei mennyt häntä vastaan. Hän käänsi vain päänsä oveen päin, jonka läheisyyteen kreivi vähäksi aikaa pysähtyi. Kihlautuneet katselivat hetken aikaa toisiaan ääneti — kumpikin hämmästyen toisen outoa ilmettä, kylmää, synkkää piirrettä, jota ei koskaan ennen ollut näkynyt kummankaan kasvoilla.

Daniela puhui ensiksi.

"Te tulette aikaisemmin kuin mitä odotin teitä."

Trélazure astui lähemmäksi, mutta ei yrittänytkään tavalliseen tapaansa suudella Danielan kättä — Daniela ei ojentanut myöskään sitä hänelle — vaan kävi rauhallisesti vastapäätä nuorta rouvaa istumaan.

"Minä tulen varhemmin kuin mitä te odotitte ja toisessa mielentilassa, kuin mitä te saatoitte aavistaa, rouva."

"Te tapaatte minutkin toisessa mielentilassa, kuin mitä te saatoitte edeltäpäin olettaa."

"Tosiaankin… mikä voi olla siihen syynä?"

"Alottakaamme teistä ensin! Mikä herättää teidän suuttumustanne, herra Trélazure? Onko Badenissa tapahtunut maanjäristys?"

"Odottamattomia asioita siellä ainakin on tapahtunut. Neiti Rimmersperg on karannut luutnantti Müllerin kanssa."

"Giuliettako!?"

"Lacherin talossa kuuluu nykyisin eräs korkea herra Weilburgista usein käyvän."

"Mutta, kreivi, tokkopa nuo juorut ovat voineet vaikuttaa niin masentavasti teidän mieleenne."

"Eivät tosin nämät; mutta korviini tuli muitakin juoruja, minulle kerrottiin tuntikausia kestäneistä oppitunneista ja huviretkistä, joita eräs korkea nainen kuului tehneen yhdessä tyttärensä kaunokirjoitusopettajan kanssa…"

"Minä opiskelin kylläkin ahkerasti ja päivää ennen lähtöäni olin yhdessä herra Sternin ja hänen poikansa, jonka syntymäpäivä juuri sattui olemaan, sekä Dalian ja Ernestinen kera pienellä huviretkellä. Siitäkö Baden on nähnyt hyväksi teille juoruta?"

"Se on siis totta? En uskonut sitä, yhtä vähän kuin panin huomiota nimettömään kirjeeseen — joka, niinkuin sattumalta sain tietää, on lähtöisin Boderichin perheestä — ja jossa minulle varoituksena ilmoitettiin, että olitte onnellistuttanut sanottua pedagogia suudelmalla…"

"Se on parjausta", sanoi Daniela kylmästi. "Minä olen rehellinen, minun suudelmani kuuluivat teille, minun oli mahdoton niitä kellekään muulle lahjoittaa."

"Te olette hyvin ystävällinen. Mutta jos tuo halpamainen juutalainen koskaan uskaltaa astua jalallaan meidän taloomme", sanoi Trélazure nyt muuttuneella äänellä, "niin murskaan hänen luunsa."

"Hän ei koskaan astu jalallaan meidän taloomme, siitä voitte olla varma!" vastasi Daniela yhtä kylmästi.

"Siitä minä muuten en aikonut vaatia teitä tilille, rouvani. Te olette tosin tehnyt väärin seurustellessanne niin ahkerasti hänen kanssaan, että tällaisia juoruja on voinut syntyä — mutta niitä minä halveksin yhtä paljon kuin nimettömiä kirjeitäkin. Minulla on syytä olla harmissani aivan toisista syistä."

"Todellako? Asiasta toiseen, muistitteko tuoda laskut, joita pyysin saada Badenista?"

"Etsin niitä kaikkialta, myöskin kirjesalkustanne. Siinä oli kirje, joka oli osoitettu 'kreivi Trélazurelle'. Siis minulle, ja minulla oli lupa lukea se, — ja tästä kirjeestä juuri, rouvani, tahdon vaatia teitä tilille."

Daniela muisti nyt tuon kirjeen, jonka hän eräänä unettomana yönä oli kirjoittanut omaksi rauhoituksekseen ja jättänyt kirjesalkkuunsa. Eilen vielä olisi hänestä tuntunut hyvin kiusalliselta, jos se olisi joutunut kreivin käsiin — tänään asian laita oli toinen.

"Siitä seuraisi vain turhaa väittelyä", sanoi hän levollisesti. "Muuten teitte varsin epähienosti tutkiessanne minun kirjesalkkuani."

"Tähän syytökseen en vastaa mitään, te itse annoitte minulle tehtäväksi etsiä kysymyksessäolevia laskuja huoneestanne. Rikos ei ole siinä, että minä luin kirjeen, vaan että te kirjoititte sen."

"Senkö vuoksi, että peruutin siinä sanani?"

"Ei sen vuoksi. Te ette lähettänyt kirjettä, siksi peruutus on mitätön. Mutta ne ajatukset, joita te siinä tuotte ilmi, avaavat eteeni kuilun, joka kauhistaa minua. Tosin koko kirje on vain kaunokirjallisuutta — älkää panko sitä pahaksenne — epäselvää, sekavaa, kiihkeämielistä paatosta, mikä voi vuotaa vain kiihottuneen naisen kynästä."

"Te arvostelette hiukan ankarasti tyyliäni, mutta mielenkiintoista se on sittenkin."

"Te puhuitte saavutetuista ajatuskukkuloista, maailmanrauhasta, muureista ja muista salaperäisistä asioista, jotka te olette kopioinut jostakin saksalaisesta metafysikasta, ja sekoitatte sen sellaisiin käsitteihin kuin 'yhdenvertaisuus', 'ajatuksenvapaus' ja sen semmoisiin mahtisanoihin, jotka kuuluvat vallankumouksellisiin kapakkapuheisiin. Sellaista se on, kun nainen, joka ei ole kylliksi opiskellut eikä saavuttanut tarpeellista kokemusta, yrittää käsitellä filosofisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Te sanotte tuossa mallikirjeessänne edelleen, että minä olen järjeltäni oikea kapalolapsi verrattuna teidän pari sataa vuotta edistyneempään viisauteenne — mutta tälle väitteelle en voi muuta kuin hymyillä. Se ei ole kuitenkaan pahinta. Jollei kirjeessä muuta olisikaan kuin tuollaisia vähäpätöisyyksiä, niin ehkä en olisi maininnut siitä mitään teille; mutta se kuilu, joka siinä avautuu eteeni, johtuu teidän suorasta tunnustuksestanne: te sanotte olevanne vapaa-ajattelija. Te puhutte voitetusta uskontyperyydestä, taikauskoisista juhlamenoista, j.n.e. Onneton nainen! Minun täytyy väkivallalla pakottaa teidät oikealle tielle: niinpiankuin me saavumme Ranskaan, jätän minä teidät arkkipiispamme ohjattavaksi, enkä rauhoitu, ennenkuin olette katunut syntisiä epäilyksiänne… Mitäpä kunnianarvoisa äitini sanoisi, jos hänellä olisi aavistusta teidän surkuteltavasta sieluntilastanne? Eipä puutu paljon, että voisin uskoa noihin suuteloihinkin, joita kerrotaan teidän antaneen kauniille juutalaiselle. 'Nainen, joka ei ole Jeesuksen oma', sanoo aivan oikein eräs kirjailijoistamme, 'kuuluu Venukselle'."

Daniela hypähti ylös tuoliltaan. Hän oli kalmankalpea.

"Teidän parjauksenne riittävät jo, herra kreivi!" sanoi hän. "Vaivautukaa vieläkin kerran tutkimaan kirjesalkkuani, niin löydätte siitä kirjeen, jonka juuri teidän astuessanne sisään aioin lähettää teille. Kas tässä!"

Trélazure teki työtä käskettyä. Hän avasi salkun, löysi siitä hänelle osoitetun kirjeen, avasi sen ja luki:

Rakas Raoul! Minä vapautan teidät sanastanne. Me emme sovi toisillemme. Koko teidän maailmanne on minulle vieras — minä tulisin vain onnettomaksi siinä ja siksi vetäydyn pois niinkauankuin on aika. Teillekin se on parempi sekä teidän äidillenne, jota kunnioitan suuresti. Jeanne rakastaa teitä. Te tulette onnelliseksi kaikki kolme. Sitä toivoo hartaasti teidän

Daniela Dormes.

Kreivi pisti kirjeen povitaskuunsa ja kumarsi.

"Sitten ei minulla ole muuta tehtävää kuin poistua", sanoi hän. "Antakaa anteeksi ne sanat, jotka äsken lausuin. Vain teidän sulhasenanne minulla oli oikeus niin puhua — en tiennyt, että jo ennen tuloani tämä nimitys oli minulta riistetty. Voikaa hyvin, rouvani!"

Daniela kumarsi ääneti.

Ovessa Trélazure kääntyi taakseen ja astui Danielan luo.

"Sallikaa minun suudella kättänne", pyysi hän. "Tai antakaa minun viimeisen kerran sulkea teidät syliini."

Daniela peräytyi askeleen.

"Te ette halua? Te olette oikeassa. Käyttäydyin raa'asti. Teette myös oikein, kun ette tahdo mennä naimisiin kanssani — me emme todellakaan sovi toisillemme. Kaikki teidän nurinkuriset mielipiteenne olivat minusta inhottavia morsiameni huulilla, mutta muuten ne eivät riistä teiltä vähimmässäkään määrässä sulouttanne. Te olette ihailtava… Jeannesta tulee minulle mitä suloisin, pikku vaimo, mutta te tulette aina olemaan uneksimani, joskaan ei koskaan voittamani kuningatar rakastettujeni parissa."

Daniela osoitti kädellään ovea.

"Minä menen", sanoi Trélazure epäröiden. "Eikö teillä ole mitään sanottavaa minulle?"

Nuori rouva oli ääneti.

Kreivi veti paketin taskustaan ja laski sen pöydälle.

"Tässä ovat laskut, olinpa vähällä unohtaa ne. Ehkäpä teitä huvittaa eräs uutinen Badenista, jonka vähällä myös olin unohtaa. Herra Sternin poika on kuollut."

Danielan huulilta pääsi huudahdus.

"Oi onneton mies parka!"

"Hänhän oli vain poika, eikä mikään mies vielä."

"Minä puhun isästä. Ja miten lapsi kuoli?"

"Joko kuoli tai on kuolemaisillaan, jotain sellaista minulle kerrottiin, en pannut sitä oikein mieleeni."

Daniela soitti.

"Vaunut silmänräpäyksessä!" käski hän.

"Te aiotte Badeniin?… Te siis sittenkin rakastatte tuota miestä?"

Mutta Daniela ei kuullut enää mitään, hän oli kiiruhtanut viereiseen huoneeseen ottamaan hattuaan ja vaippaansa.

Kreivi Trélazure huokasi syvään ja läksi.

Tuntia myöhemmin hän pyysi onnelliselta äidiltään neiti Jeanne de Favielles'ä vaimokseen.