8. LUKU.

Häiden jälkeinen päivä.

Aamun raikas valo herätti nuoren avioparin. Undine kätkeysi häveliäästi peitteittensä alle, ja Huldbrand makaili hiljaa mietiskellen itsekseen. Joka kerta kun hän oli yöllä vaipunut uneen, olivat häntä ahdistaneet kummallisen kaameat unet kummituksista, jotka salavihkaa irvistellen yrittelivät pukeutua kauneiksi naisiksi, — kauneista naisista, jotka yht'äkkiä saivat Syöjättären kasvonpiirteet. Ja kun hän kammottavista nä'yistänsä kavahti istualleen, kumotti kuutamo valjuna ja kylmänä ikkunan edustalla; kauhistuneena katsahti hän Undineen, jonka povelle oli uinahtanut ja joka muuttumattoman kauniina ja viehkeänä lepäsi hänen vierellään. Sitte hän painoi keveän suudelman ruusuisille huulille ja nukahti jälleen, herätäkseen uuden kauhun hätkähdyttämänä.

Kaikkea tätä nyt täysin valpastuneena oikein mietittyänsä soimasi hän itseään jokaisesta epäilyksestään, joka oli saattanut harhaannuttaa hänet kauniista puolisostansa. Hän pyysikin tältä vääryyttänsä selvin sanoin anteeksi, mutta tämä vain ojensi hänelle kauniin kätensä, huokasi sydämensä pohjasta ja jäi vaiti. Mutta hänen silmiensä sanomattoman sydämellinen katse, jollaista Huldbrand ei ollut vielä ennen nähnyt, varmistutti tämän siitä, ett'ei Undine tuntenut mitään nyreyttä häntä kohtaan.

Hän nousi silloin hilpeänä ja meni talonväen luokse pirttiin. Nuo kolme istuivat huolestuneen näköisinä pankon korvalla, ainoankaan rohkenematta päästää ajatuksiansa sanoiksi. Pappi näkyi itsekseen rukoilevan kaiken pahan torjumista. Mutta kun nuoren aviomiehen nyt nähtiin ilmestyvän noin tyytyväisenä, silisivät rypyt muidenkin kasvoilla; alkoipa vanha kalastaja laskea ritarista leikkiä varsin sävyisään, kunnialliseen tapaan, niin että vanha emäntäkin leppeästi hymähteli.

Valmiiksi pääsi lopulta Undinekin ja astui nyt ovelle; kaikki tahtoivat astua häntä vastaan ja kaikki jäivät ihmetyksissään seisomaan: niin vieraalta tuntui heistä nuori puoliso, ja samalla kuitenkin tutulta. Pappi ensimäisenä astui hänen luokseen, kirkastuneet katseet isällistä rakkautta säteillen, ja hänen nostaessaan kätensä siunaukseen vaipui kaunis vaimo hartaasti värähdellen hänen eteensä polvilleen. Hän anoi papilta sitte muutamin ystävällisen nöyrin sanoin anteeksi hullutuksia, joita oli edellisenä iltana saattanut puhella, ja pyysi hyvin liikutetulla äänellä häntä rukoilemaan hänen sielunsa onneksi. Sitte hän nousi, suuteli kasvatusvanhempiaan ja sanoi kaikesta osakseen tulleesta hyvyydestä kiittäen:

"Oi, nyt tunnen sydämeni sisimmässä, kuinka paljon, kuinka äärettömän paljon te olette minun hyväkseni tehneet, rakkaat, rakkaat vanhempani!"

Hän ei ensimältä ollenkaan kyennyt taukoamaan hellyydenosotuksistansa, mutta tuskin huomasi hän emännän vilkaisevan aamiaishommiinsa, kun jo hänkin seisoi lieden ääressä, keitteli ja askarteli sallimatta vanhan kelpo muorin vähääkään vaivaantua.

Hän pysyi sellaisena päivän pitkän: hiljaisena, leppeänä ja huolekkaana, ollen yhtähaavaa pikku emäntäinen ja hento, ujoileva, neitseellinen olento. Ne kolme, jotka olivat jo pitemmän aikaa tunteneet hänet, odottivat joka hetki näkevänsä hänen oikullisesta luonteestansa jonkin kummallisen vaihdos-ilmaisun. Mutta se luulo petti: Undine pysyi enkelimäisen lempeänä ja säveänä. Pappi ei laisinkaan voinut kääntää silmiään hänestä ja sanoi useaan kertaan sulhaselle:

"Hyvä herra, aarteen on teille eilen taivaallinen armo minun arvottoman välitykselläni uskonut; varjelkaa sitä kuten tulee, niin se edistää ijäistä ja ajallista menestystänne."

Illemmalla Undine nöyrän hellästi ripustausi ritarin käsivarteen ja veti hänet lempeästi ulkosalle, missä laskeva aurinko herttaisesti kultasi raikasta ruohikkoa ja korkeita, soleita puunrunkoja. Nuoren vaimon silmissä päilyi kuin kaihon ja lemmen kastetta, hänen huulillaan väikkyi kuin hellitty, huolettava salaisuus, joka kuitenkin ilmausi vain tuskin kuuluvina huokauksina.

Vaiteliaana vei hän lemmittyänsä yhä kauvemmas mukanaan. Sulhasensa sanoihin hän vastasi vain katseilla, joissa ei tosin ilmennyt mitään suoranaisia selvityksiä hänen kysymyksiinsä, mutta kokonainen rakkauden ja aran alttiuden taivas kylläkin. Niin saapuivat he tulvineen metsävirran partaalle, ja ritari hämmästyi nähdessään sen lirisevän hiljaisina aaltosina, ilman jälkeäkään äskeisestä rajuudestansa ja paisumuksestansa.

"Huomiseksi se kokonaan ehtyy", sanoi nuori vaimo itkusilmin, "ja sinä voit silloin esteettä matkustaa minne tahdot."

"En ilman sinua, Undineni", vastasi ritari naurusuin. "Ajattelehan: jos minulla olisi haluakin karata tieheni, niin täytyisihän kirkon ja hengellisen vallan, keisarin ja viranomaisten ryhtyä asiaan ja tuoda pakolainen sinulle takaisin."

"Sinusta kaikki riippuu, sinusta kaikki riippuu", supisi pienoinen puolittain itkien, puolittain myhäillen. "Luulenpa sentään, että pidät minut kylläkin; olenhan sinulle niin peräti sydämestäni harras. Kanna minut nyt tuolle edessämme olevalle pikku saarelle. Siellä tapahtukoon ratkaisu. Voisinhan kai helposti itsekin puikahtaa läpi aaltojen, mutta sinun sylissäsi on niin hyvä levätä, ja jos sinä hylkäisit minut, niin olen kuitenkin vielä viimeisen kerran suloisesti levännyt siinä."

Huldbrand tunsi outoa ankeutta ja liikutusta eikä osannut hänelle mitään vastata. Hän otti Undinen käsivarsilleen ja kantoi hänet ylitse, nyt vasta muistaen saarelman samaiseksi, jolta hän ensimäisenä yönä oli tytön kantanut takaisin vanhan kalastajan luokse. Perille päästyään hän laski kantamuksensa pehmeälle ruohikolle ja aikoi hellien istuutua kauniin taakkansa viereen; mutta Undine pyysi:

"Ei, tuohon, minua vastapäätä! Tahdon lukea silmistäsi jo ennen kuin huulesi puhuvat. Kuuntele nyt tarkkaan, mitä käyn sinulle kertomaan."

Ja hän alotti:

"Tietäös, lemmitty ystäväiseni, että alkuaineissa asustaa olentoja, jotka ovat melkein teidän näköisiänne, mutta kuitenkin vain harvoin esiintyvät nähtäväksenne. Liekeissä lekuttelee ja leikkii salamandereita, maan uumenissa asustaa kalpeita, kiukkuisia maahisia, metsissä liikehtii ilmaan kuuluva Metsolan väki, järvissä, virroissa ja puroissa taasen elää vetehisten laaja suku. Kaunis on asua väilyvien kristalliholvausten alla, joiden läpi taivas aurinkoineen ja tähtineen katselee; korkeat korallipuut sinisine ja punaisine hedelmineen loistelevat puutarhoissa. Kuljetaan puhtailla hiekkatasangoilla yli kauniiden, kirjavien näkinkenkien, ja mitä vanhalla maailmalla oli niin kaunista, ett'ei nykyinen enää ansaitse siitä iloitsemista, sen verhosivat aallot salaperäisillä hopeahunnuillaan. Syvyyksissä nyt upeilevat nuo ylväät muistomerkit, korkeina ja vakavina, hellivien vesien leppeästi kostuttelemina, näiden loihtiessa niistä kauniita sammalkukkia ja seppelöitseviä kaislakimppuja esille. Siellä asujat ovat varsin suloisia ja rakastettavia katsella, enimmäkseen kauniimpia kuin ihmiset. Monenpa kalastajan mieltä on tenhonnut viehkeän vedenneidon kuunteleminen, tämän noustessa esiin aalloista laulelemaan. Hän on sitte kertonut kaunokaisestansa muille, ja sellaisia ihmeellisiä neitoja nimittävät ihmiset undineiksi eli aallottariksi. Mutta sinä näet nyt todellakin aallottaren, rakas ystävä."

Ritari yritti uskoa, että hänen kauniissa vaimossaan oli herännyt jokin hänen kummallisia oikkujansa ja että häntä huvitti kiusotella miestänsä värikkäin mielikuvin. Mutta niin lujasti kuin hän tätä itselleen vakuuttelikin, ei hän kuitenkaan voinut hetkeksikään päästä siihen vakaumukseen; ihana väristys tuntui hänen sydämessään; kykenemättä sanaakaan virkkamaan tuijotti hän väistymättömin katsein kauniiseen kertojattareensa. Tämä pudisti murhemielin päätänsä, huoahti sydämensä pohjasta ja jatkoi sitte seuraavaan tapaan:

"Me olisimme paljoa paremmassa asemassa kuin te muut ihmiset, — sillä ihmisiksi mekin itseämme nimitämme, kuten rakenteeltamme ja ruumiiltamme olemmekin, — mutta siinä on perin paha epäkohtakin. Me ja meidän laisemme muiden alkuaineiden asukkaat hajoamme ja tuhoudumme henkinemme ja ruumiinemme rahtusenkaan jäämättä meistä jäljelle, ja kun te toiset aikoinanne heräätte puhtaampaan elämään, olemme me jääneet minne hieta ja kipinä ja tuuli ja aalto jäivät. Siksi ei meillä myöskään ole sielua; alkuaine liikutteluttaa meitä, tottelee meitä usein, niin kauvan kuin elämme, — hajottaa meidät aina tomuksi heti kun kuolemme, ja me olemme rattoisia, rahtuakaan sureksimatta, samaten kuin ovat satakielet ja kultakalat sekä muut sievät luonnon lapset. Mutta kaikki pyrkii kannaltansa korkeammalle. Niinpä tahtoi isäni, mahtava vesiruhtinas Välimeressä, saattaa ainoan tyttärensä omistamaan sielun, vaikkapa hänen sen johdosta olikin otettava kestääkseen myöskin monia sielullisten olentojen kärsimyksiä. Mutta meikäläiset voivat saada sielun ainoastaan mitä täydellisimmin yhtymällä rakkaudessa johonkuhun teidän sukupuoleenne kuuluvaan ihmiseen. Nyt olen minä sielullinen, ja siitä kiitän sinua, sinä sanomattomasti rakastamani, ja kiitän sinua ainiaan, jos et minua tee onnettomaksi koko elinijäkseni. Sillä mihin joudunkaan minä, jos sinä minua kammoat ja syrjit? Mutta petoksella en voinut sinua pitää. Ja jos tahdot minut hyljätä, niin tee se nyt, palaja rannalle yksinäsi. Minä sukellan tähän puroon, joka on setäni, viettämässä kummallista erakkoelämäänsä täällä metsässä kaukana muista ystävistä. Mutta hän on mahtava, monien isojen virtojen veroinen ja rakas; ja kuten hän tänne kalastajaväen luokse toikin minut silloisen kepeän ja nauravan lapsen, viepi hän jälleen kotiinkin vanhempieni luokse minut sielullisen, rakastavan, kärsivän vaimon."

Hän aikoi vielä jatkaa, mutta Huldbrand syleili häntä sydämensä pohjasta liikutettuna ja hellänä, ja kantoi hänet rannalle takaisin. Siellä vasta hän kyynelin ja suudelmin vannoi, ett'ei ikipäivänä jätä suloista vaimoansa, ja ylisti itseänsä onnellisemmaksi kuin oli kreikkalainen kuvanveistäjä Pygmalion, jolle Venus jumalatar oli hänen kauniin veistoksensa muuttanut lemmityksi. Onnellisessa luottamuksessa käveli Undine hänen käsivartensa varassa takaisin majaan ja tunsi nyt vasta kaikesta sydämestään, kuinka vähän hänen tarvitsi kaihota ylhäisen isänsä jääneitä kristallipalatseja.