4. LUKU.
Väinö Hämeen-Anttila translation
Ritarin seikkailut metsässä.
"Kahdeksan päivää takaperin ratsastin siihen valtakunnan vapaakaupunkiin, joka sijaitsee tuolla metsän takana. Pian jälkeenpäin pantiin siellä toimeen uljaat keihäskisat ja kilparatsastukset, enkä minä säästellyt ratsuani ja peistäni. Kerran pysähtyessäni voittelutantereen aidan vierelle hengähtämään rivakoista ponnisteluistani ja ojentaessani kypärin asepojalleni, osuipa silmiini ihmeen kaunis naikkonen, joka mitä uhkeimmissa koruissa seisoi eräällä ulokkeella katselemassa. Naapuriltani kysymällä sain tietää, että tenhotar oli nimeltään Bertalda ja erään täkäläisen mahtavan herttuan kasvatti. Huomasin hänenkin tähystelevän minua, ja kävi kuten meidän nuorten ritarien tapana on: jos olin uljaastikin ratsastanut, niin nyt sitä vasta mentiin ihan eri tavalla. Illan tanssiaisissa olin Bertaldan kumppanina, ja sitä oloa sitte jatkui koko juhlan aikana."
Hänen vasempaa, alas riippuvaa kättään vihlova kipu keskeytti tässä Huldbrandin puheen ja sai hänet katsahtamaan kirvelevään kohtaan. Undine oli terävästi iskenyt helmihampaansa hänen sormeensa ja näytti samalla hyvinkin synkältä ja yrmeältä. Mutta äkkiä katsoi hän ritaria leppeän kaihoksivasti silmiin ja kuiskasi ihan hiljaa:
"Sikäli tekin teette."
Sitte hän peitti kasvonsa, ja ritari jatkoi kertomustansa oudosti hämmennyksissään ja miettiväisenä.
"Ylpeä, kummallinen neitonen on tämä Bertalda. Hän ei miellyttänytkään minua toisena päivänä enää läheskään niin paljon kuin edellisenä, ja kolmantena vielä vähemmän. Mutta minä pysyin hänen seurassaan, koska hän oli minulle ystävällisempi kuin muille ritareille, ja sitenpä sattui, että minä leikillä pyysin hänen hansikastaan. 'Jos tuotte minulle tiedon ja ihan yksinänne', sanoi hän, 'miltä tuossa kammotussa metsässä näyttää'. En hänen hansikkaastansa suuriakaan välittänyt, mutta sanottu oli sanottu, eikä kunniaa rakastava ritarismies anna kahdesti kehottaa itseänsä moiseen koetukseen."
"Te olitte kai hänelle rakas?" keskeytti hänet Undine.
"Siltä näytti", myönsi Huldbrand.
"No, täytyypä hänen olla aika tyhmä", huudahti tyttö nauraen. "Ajaa pois luotansa sen, joka on hänelle rakas, vieläpä kammottuun metsään kerrassaan! Olisivat siinä metsä ja sen salaisuus minun puolestani saaneet odotella!"
"Niinpä läksin taipaleelle eilis-aamuna", pitkitti ritari, ystävällisesti hymyillen Undinelle. "Puunrungot välkkyivät niin punaisina ja soleina aamun kirkkaudessa, joka levisi vihreälle ruohikolle, lehdet kuiskailivat niin hauskasti keskenään, että minun täytyi sydämessäni nauraa niitä ihmisiä, jotka saattoivat tuolla herttaisella seudulla uumoilla mitään kaameata. Metsä on piankin kuljettu toiseen laitaan ja takaisin, sanoin mielissäni itsekseni, ja ennen kuin ajattelinkaan olin syvällä vihertävässä siimeksessä enkä enää nähnyt vilahdustakaan taakseni jääneestä tasangosta.
"Silloin juohtui vasta mieleeni painostavasti, että saatoin laajassa metsässä helposti eksyäkin, ja että tämä kenties oli ainoa vaara, joka täällä kaikkialla uhkasi metsänkävijää. Seisahduin sen vuoksi tarkkaamaan auringon asemaa, sen ehdittyä sill'aikaa hiukan korkeammalle. Siinä ylöspäin tähyillessäni näen korkean tammen oksikossa jotakin mustaa. Ajattelen sitä jo karhuksi ja tapailen säilääni; silloin ärähtää puusta ihmisen äänellä, mutta hyvin käreällä ja rumalla: 'Ellen täällä ylhäällä järsisi oksia poikki, niin mihin paistinvartaaseen sinut keski-yöllä pistettäisiin, herra nenittelijä?' Ja oksissa virnahtaa ja rapisee niin että heponi hullaantuu ja pillastuen kiidättää minut mukanaan ennen kuin sain aikaa nähdä, mikä lemmon otus siellä oikein olikaan."
"Sitä nimeä ette saa mainita", huomautti vanha kalastaja tehden ristinmerkin. Emäntä vaiteliaana menetteli samaten. Undine katseli lemmittyänsä kirkkain silmin ja sanoi:
"Parasta jutussa on sentään se, ett'eivät sittekään ole häntä todella paistaneet. Jatka, sievä nuorukainen!"
Ritari pitkitti kertomustansa:
"Olin vauhkolla ratsullani tölmätä puunrunkoihin ja oksiin; se tippui hikeä peloissaan ja kuumissaan eikä yhä vain antanut pysähdyttää itseänsä. Viimein kävi kulku suoraan kohti kivistä kuilua. Silloin minusta äkkiä näytti siltä kuin olisi pitkä, valkea mies paiskautunut puolittain sen tielle. Hevonen seisahtui kammostuneena; minä sain sen jälleen valtoihini ja näin vasta, ett'ei pelastajani ollut mikään valkea mies, vaan hopeankirkas puro, joka vieressäni syöksähti eräältä kunnaalta alas, hillittömänä salvaten ratsuni juoksun."
"Kiitoksia, rakas puro!" huudahti Undine käsiään taputtaen. Mutta vanha kalastaja tuijotteli alas eteensä päätään pudistaen ja syvissä mietteissä.
"Olin tuskin suoristaunut jälleen satulassa ja tarttunut taas kunnollisesti ohjaksiin", jatkoi Huldbrand, "kun jo seisoi sivullani kummallinen pikku mies, suunnattoman vinkurainen ja ruma, ihan ruskeankeltainen ja nenä tuskin paljoakaan pienempi kuin miekkonen itse. Hän veti leveän suunsa typerän kohteliaaseen viuruun ja kunnioitti minua senkin seitsemällä jalanraapaisulla ja kumarruksella.
"Minulle oli mokoma ilveily hyvin vastenmielinen, joten kiitin häntä ihan lyhyeen, käänsin vielä vapisevan hevoseni ja ajattelin etsiä itselleni toista seikkailua tahi sen puutteessa kotitietä, sillä aurinko oli hurjan kiidätykseni aikana jo painunut puolipäivän korkeudelta länteen päin. Mutta silloinpa pikku mies salamannopealla käänteellä pyörähti ympäri ja seisoi taaskin orhini edessä.
"'Sijaa siinä!' sanoin närkästyen; 'eläin on vauhko ja sinkauttaa sinut helposti nurin.'
"'Ai', hölpötti miekkonen ja nauroi vielä kamalamman tyhmästi, 'antakaahan minulle toki ensin kolikko juomarahaksi, sillä minähän otin hevosenne kiinni. Minuttahan makaisitte hevosinenne tuolla alhaalla kivirotkossa! huu!'
"'Älä vain enää virnistele', virkoin minä, 'ja ota rahasi, vaikka valehteletkin; sillä katsohan, tuo hyvä puro minut pelasti, etkä sinä, poloinen vätys!'.
"Ja minä pudotin kultarahan hänen kummalliseen lakkiinsa, jonka hän oli kerjäten sipaissut päästänsä. Sitten ajoin ravia eteenpäin; mutta hän ärähteli takanani ja oli äkkiä käsittämättömän vikkelästi rinnallani.
"Minä joudutin ratsuni täyteen neliseen; hän nelisti mukana, niin tukalaksi kuin se näyttikin hänelle käyvän ja niin kummallisiin puolittain naurettaviin, puolittain kammottaviin väänteisiin kuin hänen ruumiinsa kiertyikin. Hän piti kultakolikkoa yhä korkealla kädessään ja koikkui joka hypähtelyllä: 'Väärä raha, väärä lantti! Väärä lantti, väärä raha!' Ja sitä hän vaakkui niin ontosti kajahtelevasta rinnasta, että olisi luullut hänen joka hönkäisyllään syöksyvän kuolleena maahan. Ruma punainen kieli roikkui pitkälle kidasta.
"Pysähdytin säikkyneenä ratsuni; kysyin: 'Mitä tahdot huutelullasi? Ota vieläkin kultakolikko, ota kaksi, mutta heitäkin sitten ärhentelemästä kintereilläni!'
"Silloin hän taaskin äityi ruman kohteliaaseen tervehtelyynsä ja höpisi:
"'Kultaa vain ei, kultaa se vain ei saa olla, nuori herraseni! Sitä ryönää on minulla itselläni ylenmäärin, sen teille näytän.'
"Silloin olin yht'äkkiä näkevinäni vihreän kamaran läpi, kuin olisi se ollut vihreätä lasia ja tasainen maa pallonpyöreä. Sen sisustassa kirmaili joukko pikku äijiä hopealla ja kullalla. Nurin narin kieppuilivat ne, paiskelivat toisiansa leikillään jaloilla metalleilla ja ilkkuen huohottelivat kultahietaa toistensa kasvoihin. Ruma kumppanini seisoi puolittain sisällä, puolittain ulkona; hän antoi noiden toisten ojentaa itselleen paljon, hyvin paljon kultaa ja osotteli sitä minulle nauraen, sitten aina taas heittäen sen kilisten poukkoilemaan alas mittaamattomiin kuiluihin. Sitte hän taas näytti minulta saamaansa kultakolikkoa alhaalla oleville pikku äijille, ja nämä nauroivat sille pakahtuaksensa ja sähisivät minulle pilkallisesti. Viimein he kaikki harittivat terävät, metallipölyiset sormensa minuun päin, ja hurjempana ja hurjempana, ja sankempana ja sankempana ja vauhkompana ja vauhkompana kieri vilinä ylös minua kohti. Silloin valtasi minut kauhistus, kuten äsken hevoseni; iskin molemmat kannukseni sen kylkiin enkä tiedä, kuinka kauvas toistamiseen karautin metsän uumeniin.
"Lopultakin taas pysähtyessäni oli illan viileys ympärilläni. Oksien lomitse näin valkean polun loistavan edessäni ja arvelin sen varmaankin johtavan metsästä takaisin kaupunkiin. Tahdoin tunkeutua polulle, mutta lumivalkeat, epäselvät kasvot, joiden piirteet alituiseen vaihtuivat, vilkkuivat minua kohden lehtien raosta. Yritin väistää niitä, mutta minne käännyinkin, ne olivat vain vastassa. Vimmastuneena aijoin viimein lennättää ratsuni suoraan kohti, mutta silloin suihkusi minua ja ratsuani vastaan valkeata vaahtoa, niin että meidän molempien täytyi soaistuneina kääntyä.
"Siten ajoivat kasvot meitä askel askeleelta alaspäin polulta ja jättivätkin meille kaikestaan vain yhdelle ainoalle suunnalle tien vielä vapaaksi. Jos tätä kuljimme, niin ne olivat kyllä kintereillämme, mutta eivät meitä pienimmälläkään tavalla häirinneet. Kun sitte joskus käännähdin katsomaan, huomasin kyllä, että valkeihin, suihkuaviin kasvoihin liittyi yhtä valkea, kerrassaan jättiläismäinen ruumis, mutta monasti näytti myös siltä, kuin olisi ajajani ollut vaeltava suihkukaivo; en voinut siitä kertaakaan päästä oikeaan varmuuteen. Uupuneina alistuivat ratsu ja mies valkean miehen ohjaukseen; hän nyökytteli meille alituiseen päätänsä, kuin tahtoen sanoa: 'Oikein menee, oikein menee!' — Ja niin me lopuksi pistäysimme metsän reunasta tänne, missä näin viheriöitsevän kedon, järven ja teidän pikku majanne. Pitkä valkea mies katosi samassa."
"Hyvä, että hän on poissa", sanoi vanha kalastaja, ja nyt hän alkoi puhella siitä, millä tavoin hänen vieraansa voisi parhaiten päästä seurueensa luokse takaisin kaupunkiin. Siitä Undine yltyi ihan hiljaa itsekseen nauraa kihertämään. Huldbrand huomasi sen ja kysyi:
"Ajattelin sinun pitävän täällä olostani; mistä siis nyt iloitset, kun on lähdöstäni puhe?"
"Koska et voi lähteä", vastasi Undine. "Koetahan vain pinnistää paisuneen metsäpuron yli ruuhella, ratsain tahi jalan, miten mielesi tekee. Tahi jätä mieluummin yrittämättä, sillä salaman nopeudella ajelehtivat puunrungot ja järkäleet rusentaisivat sinut. Ja mitä järveen tulee, ei isä ruuhellaan uskalla pyrkiä kyllin kauvas ulapalle." Huldbrand nousi hymyillen, nähdäkseen oliko asema sellainen, kuin Undine oli kuvannut. Vanhus seurasi häntä, ja tyttö ailakoitsi leikkiä laskien miesten vierellä. He huomasivat Undinen olevan oikeassa, ja ritarin täytyi taipua jäämään saareksi joutuneelle niemekkeelle, kunnes tulva laskisi.
Heidän kolmisin palatessaan kävelyltään majaa kohti virkahti ritari pienoisen korvaan:
"No, miten on asian laita, pikku Undine? Oletko vihoissasi jäämisestäni?"
"Myh", vastasi tämä nyrpeästi, "antakaa minun olla. Ellen olisi teitä purrut, niin mitähän kaikkea kertomuksessanne vielä olisi Bertaldasta esiintynytkään!"