14. LUKU.

Bertaldan paluu ritarin kanssa.

Mustalaakso oli syvällä vuoristossa. Sen nykyistä nimeä ei tiedetä. Siihen aikaan nimitti sitä kansa siten sen synkän hämäryyden vuoksi, minkä korkeat puut, etupäässä kuuset, loivat alas notkoon. Kallioiden lomitse soriseva purokin näytti siitä syystä mustalta eikä ollenkaan niin miellyttävältä, kuin taivaan sineä avoimesti kuvastelevat vedet.

Nyt alkavassa iltahämyssä oli ylänköjen välissä maisema käynyt kerrassaan jylhäksi ja kaameaksi. Ritari ratsasti tuskaisin mielin puron parrasta pitkin; milloin pelkäsi hän viivyttelemällä päästävänsä pakolaisen liian kauvas edelleen, milloin taasen kiireissään rientävänsä ohitse, jos tavoteltu jossakin kohden tahtoisi pistäytyä tien sivuun häneltä piiloon. Hän oli jo saapunut jokseenkin syvälle laaksoon ja saattoi nyt arvella piankin tavottavansa tytön, jos oli oikeilla jäljillä. Tolansa epäileminenkin sai hänen sydämensä yhä tuskastuneemmasti sykähtelemään. Miten kävisikään Bertaldan, ellei hän tyttöä tavottaisi uhkaavalla öisellä raju-ilmalla, joka yhä pelottavampana kaartui laakson yli?

Silloin hän viimenkin näki oksien lomasta jotakin valkeata pilkottavan vuoren kupeelta. Hän oli tuntevinaan Bertaldan vaatetuksen ja kääntyi päin. Mutta ratsu ei tahtonut edetä; se kavahteli niin hillittömästi takajaloilleen ja hän oli niin kärsimätön pääsemään perille ilman ajanhukkaa, että hän laskeusi maahan, olisihan kai sitä paitsi pensaikko käynyt ratsain liian vaivaloiseksikin samota —, ja sitoi korskuvan oriinsa puuhun, alkaen varovasti kavuta pensastoon. Oksat vihmoivat epäystävällisesti iltakasteen kylmää ripsettä hänen otsalleen ja poskilleen; etäinen ukkonen jyrähteli vuorten takana; kaikki näytti niin inhalta, että hän alkoi tuntea kammoa valkeata haamua kohtaan, joka makasi maassa jo jokseenkin lähellä häntä. Kuitenkin erotti hän ihan selvästi, että siinä virui nukkuva tahi pyörtynyt nainen pitkässä, valkeassa vaatetuksessa, jollainen Bertaldallakin oli sinä päivänä ollut yllään. Hän astui ihan makaavan luo, kahisteli oksia, helisytti säiläänsä: toinen ei hievahtanut.

"Bertalda!" hoki hän, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin: toinen ei kuullut. Hänen vihdoin huudettuansa tämän nimen voimakkaalla ponnistuksella, poukkoili vuorten onkaloista kumea kaiku lallattaen vastaan: Bertalda! — mutta nukkuja ei herännyt. Hän kumartui alas, mutta laakson ja alkavan yön tummuus ei päästänyt kasvonpiirteitä näkyviin.

Kun hän nyt juuri oli jonkun verran tuskastunein epäilyksin painautunut ihan lähelle häntä maahan, välähti salama yli laakson. Sen leimahduksessa hän näki inhottavasti vääntyneet kasvot edessään, ja tämä ilmestys huusi kolealla äänellä:

"Anna minulle muisku, senkin rakastunut paimentollo!"

Kauhusta kirkaisten hypähti Huldbrand koholle, kamala aave perässään.

"Kotiisi!" örähteli se; "häijyläiset ovat valveilla. Kotiisi, muutoin olet minun!" ja se tavotteli häntä pitkillä, valkeilla käsivarsillaan.

"Vilpo-vintiö", huudahti ritari mielensä rohkaisten, "sinähän se tietenkin oletkin, mokomakin mörkö! Tuosta saat muiskun!"

Ja raivokkaasti huitaisi hän haamua säilällään. Mutta se hajausi, ja ihoa myöten kastava vesisuihke ei jättänyt ritarille vähintäkään epäilystä siitä, mitä vihollista vastaan oli taistellut.

"Hän tahtoo säikytellä minut Bertaldan luota", sanoi hän ääneensä itsekseen; "hän luulee minun pelkäävän hänen typeriä kummittelujansa ja luovuttavan hänen armoilleen säikytellyn tyttö paran, jotta saisi antaa tämän tuntea kostoansa. Mutta sitäpä ei hän sentään saa, mokoma heikko vedenhenki! Mihin ihmisrinta kykenee silloin kun se oikein tahtoo, oikein kaiken parhaansa takaa tahtoo, sitä ei voimaton ilvehtijä käsitä."

Hän tunsi sanojensa totuuden ja niiden hänen omassa sydämessään elvyttäneen uuden miehuuden. Myöskin näytti onni liittoutuvan hänen puolelleen, sillä vielä ei hän ollut ratsunsa luokse ehtinyt, kun kuuli jo ihan selvästi Bertaldan valittavan äänen itkemässä lähellään, yhä voimakkaammin tohisevan ukkosen ja myrskytuulen jymyn läpi. Nopsin askelin riensi hän ääntä kohti ja tapasi vapisevan neitosen yrittämässä kiivetä ylängölle, kaikin mokomin pelastautuaksensa laakson kaameasta pimennosta. Mutta ritari astui rakkaasti haastellen hänen tielleen, ja niin rohkea ja ylpeä kuin tytön päätös kait aikaisemmin olikin, tunsi hän kuitenkin nyt ylen elähyttävää riemastusta siitä, että hänen sydämessään rakastamansa ystävä vapahti hänet kamalasta yksinäisyydestä ja tutun linnan mieluisa elämä jälleen avautui hänelle. Hän seurasi melkein sanallakaan vastustelematta, mutta niin näännyksissään, että ritari oli iloissaan, kun sai hänet saatelluksi ratsullensa asti, jonka nyt kiireesti irrotti siteestänsä, kohottaakseen sen selkään kauniin vaeltajattaren ja sitte suitsista varovasti taluttaakseen sen pois laaksoseudun epämääräisistä varjoista.

Mutta Vilpo oli hurjalla esiintymisellään säikytellyt hevosen ihan virmapääksi. Ritarinkin olisi ollut työläs hypätä ponnahtelevan, rajusti korskuvan elukan selkään; sula mahdottomuus oli nostaa vapisevaa Bertaldaa satulaan. Päätettiin sen vuoksi palata kotiin jalkasin. Tempoillen hevosta suitsista perässään tuki ritari hoippuvaa tyttöä toisella kädellään. Bertalda ponnistausi niin voimakkaaksi kuin kykeni, päästäkseen joutuin pois pelottavasta laaksosta, mutta väsymys lyyhistytti häntä lyijynä, ja samalla notkahtelivat hänen kaikki jäsenensä lysyyn, osaksi vielä monista äsken kestetyistä säikyttelyistä, joilla Vilpo oli ajellut häntä eteenpäin, osaksi myöskin myrskyn ja pitkäisen jyrinän vuorimetsikössä yhä tuottamasta ankeudesta. Viimein hän solui saattajansa käsivarren varasta, vaipui sammalistolle ja sanoi:

"Jättäkää minut vain tähän makaamaan, jalo ritari! Sovitan hulluuttani ja nyt minun täytyy joka tapauksessa menehtyä tässä väsymykseen ja tuskaan."

"En ikinä, rakas ystävätär, jätä teitä!" huudahti Huldbrand turhaan koettaen kädellään hillitä vauhkoa ratsuaan, joka alkoi korskua ja vaahdota kahta hullummin. Ritarin oli lopultakin tyytyminen vain pitelemään elukkaa kyllin etäällä hervahtaneesta neidosta, jottei tämä hevosta peljäten olisi säikkynyt vielä enemmän. Mutta kun hän hurjistuneen ratsunsa kanssa laahautui vain muutamiakin askelia loitommalle, alkoi Bertalda heti mitä surkeimmin huudella häntä, luullen ritarin todellakin hylkäävän hänet tänne kauhistavaan metsän pimentoon. Ritari ei enää ollenkaan tiennyt, mihin ryhtyä. Mielellään olisi hän laskenut riehaantuneen ratsun valtoimena pillastumaan yöhön ja riehumaan itsensä tyyntyneemmäksi, ellei hänen olisi ollut peljättävä, että se voisi ahtaassa solassa tömistellä raudotetuilla kavioillaan juuri senkin paikan yli, missä Bertalda makasi.

Tässä suuressa hädässään ja pulassaan oli hänelle sanomattoman lohdullista kuulla takanaan vankkurien verkalleen kolisevan alas kivistä polkua. Hän huusi apua; miehen ääni vastasi, kehotti häntä olemaan kärsivällinen, mutta lupasi auttaa. Pian häämöttikin pensaikosta kaksi hiirakkoa, vierellään niiden ajomiehen valkoinen mekko, ja heti jälkeenpäin pistäysi myöskin näkyviin iso valkea purjekangas, jolla hänen arvatenkin kuljettamansa tavarat oli katettu. Kuuliaiset hiirakot seisahdutti niiden isännän äänekäs: "ptruu!" Hän astui ritaria kohti ja auttoi häntä vaahtoavan ratsun hillitsemisessä.

"Huomaan kyllä", puheli hän, "mikä elukkaa riivaa. Kun ensin kuljeskelin näillä main, ei minunkaan hevosteni käynyt paremmin. Täällä, nähkääs, asustaa ilkeä vedenhaltija, joka on moisiin konnankujeisiin hedas. Mutta olenpa oppinut erään lauselman; jos sallitte minun sanoa hevoselle korvaan sen, niin seisahtuupa se oitis yhtä rauhallisesti kuin minun kaksi hiirakkoani tuossa."

"Koettakaahan keinoanne ja auttakaa vain pian!" huusi kärsimätön ritari.

Ajomies taivutti hyppelehtivän hevosen pään alas luoksensa ja lausui sen korvaan joitakuita sanoja. Siinä silmänräpäyksessä asettui orhi kesynä ja rauhallisena seisomaan, ja vain kuumeinen köhä ja höyryäminen oli vielä merkkinä äskeisestä hurjistumisesta. Huldbrandilla ei ollut paljoakaan aikaa kysellä, miten tämä oli saatu aikaan. Hän sopi ajomiehen kanssa siitä, että tämä ottaa Bertaldan vankkureihinsa, joihin hänen sanojensa mukaan oli pantu mitä pehmeintä puuvillaa kääryinä kuormaksi, ja viepi neidon Ringstettenin linnaan asti. Ritari alkoi seurata kuormaa ratsain. Mutta ratsu näytti äskeisestä riehunnastaan liiaksi uupuneen, voidakseen enää kantaa isäntäänsä niin kauas; siksipä ajomies kehotti häntä nousemaan Bertaldan viereen vankkureihin. Hevonenhan voitiin sitoa taakse.

"Matka käypi alamäkeen", sanoi hän, "joten vetäminen on hiirakoilleni keveätä".

Ritari suostui tarjoukseen, nousi Bertaldan keralla vankkureihin, orit seurasi säyseänä perässä, ja valppaana ja varovaisena asteli ajomies vierellä.

Sumeammaksi pimenevän yön hiljaisuudessa, ukkosen jymytessä yhä etäämpänä ja heikentyneempänä, turvallisuuden ja mukavan kulun elähyttäminä joutuivat Huldbrand ja Bertalda tuttavalliseen keskusteluun. Hellivin sanoin moitiskeli ritari toisen uhmailevaa pakoa; nöyränä ja liikutettuna pahotteli tämä menettelyänsä, ja kaikista hänen sanoistansa hohteli salainen sanoma kuin lamppuna, joka yössä vaivihkaa antaa rakastajalle tiedoksi, että rakastettu odottaa häntä yhä. Ritari tunsi näiden puheiden merkityksen paljoa selvemmin kuin yksityisiä sanoja tarkkasikaan, ja vastailikin yksinomaan sikäli. Silloin ajomies äkkiä karjaisi käreällä äänellä:

"Korkealle, hiirakot! Korkealle jalka! Yhteisin voimin, hiirakot, ajatelkaahan kuntoanne!"

Ritari kumartui vankkureista ja näki hevosten astelevan keskellä vaahtoavaa vettä tahi melkein jo uivan; vankkurien pyörät välkkyivät ja kohisivat kuin myllynrattaat, ja ajomies oli paisuvan tulvan takia noussut vankkurien etulaudalle.

"Mikä tie tämä on olevinaan? Sehän käypi keskeltä virtaa!" huusi Huldbrand ajomiehelleen.

"Ei, hyvä herra", nauroi tämä takaisin, "asia on ihan päin toisin. Virta käypi keskeltä tietämme. Katsokaahan vain ympärillenne, miten kaikkialla vesi virtailee!"

Tosiaankin lainehti ja kohisi koko laakson pohja äkkiä tyrskähtäneinä, silmin nähden nousevina aaltoina.

"Siinä rehkii Vilpo, samainen häijy vedenhaltija, tahtoen meidät hukuttaa!" huusi ritari. "Etkö tiedä mitään loitsua häntä vastaan, hyvä mies?"

"Yhdenpä tietäisin", vastasi ajomies, "mutta minä en voi enkä viitsi sitä käyttää ennen kuin tiedätte kuka minä olen".

"Onko tässä aikaa arvotuksiin?" kivahti ritari. "Tulva nousee yhä korkeammalle, ja mitä minuun kuuluu, kuka sinä olet?"

"Kuuluupa sentään hiukan", sanoi ajomies, "sillä minä olen Vilpo."

Samassa hän vääristynein kasvoin nauroi vankkureihin päin, mutta vankkurit eivät enää jääneetkään vankkureiksi, hiirakot eivät harakoiksi: kaikki pärskähti vaahdoksi, kohahti pois pauhaavina laineina, ja ajomieskin loiskahti jättiläismäisenä aaltona koholle, tempasi turhaan ponnistelevan oriin kurimuksiin ja kasvoi sitte yhä valtaisemmaksi, uivan parin päiden yli kohoavaksi korkeaksi torniksi, ollen juuri auttamattomasti hautaamaisillaan heidät. — — —

Silloin kajahti Undinen suloinen ääni pauhinan läpi; kuu pistäikse pilvistä ja sen mukana tuli Undine ylängön harjalla näkyviin. Hän torui, hän uhkaili alas vesipaljouksiin. Uhkaava torniaalto katosi meuruten ja kohisten; hiljaa soluivat vedet kuutamolla pois, ja kuten valkea kyyhkynen sukelsi Undine alas laaksoon, tarttui ritariin ja Bertaldaan ja kohotti heidät mukanaan herttaiselle, ylävälle nurmenpälvekkeelle, missä oivallisin virkistyksin elähytti heidät toinnuksistaan ja kauhustaan. Sitte hän auttoi Bertaldaa valkean käymähevosen selkään, jolla oli itse saapunut, ja niin palasivat kaikki kolme Ringstettenin linnaan.