18. LUKU.

Ritari Huldbrandin häät.

Jos teille kertoilisin, millä tavoin Ringstettenin linnassa hääjuhlaa vietettiin, niin tuntuisi teistä siltä, kuin näkisitte ko'on välkkyileviä ja riemastuttavia koruja, mutta sen ylitse mustan suruharson levitetyksi, jonka häämyisestä verhosta koko ihanuus vähemmin muistuttaisi hupia kuin ivaa kaikkien maallisten ilojen katoavaisuudesta. Mikään aaveellisen häiriön tapainen ei juhlintaa tärvellyt, sillä tiedämmehän, että linna oli uhkaavien vetehisten kummitteluista puhdistettu paikka. Mutta ritarista, kalastajasta ja kaikista vieraista tuntui siltä, kuin olisi vielä päähenkilö puuttunut juhlasta ja kuin olisi tänä päähenkilönä tullut olla kaikkien rakastaman, leppoisen Undinen.

Milloin vain ovi avautui, tuijottivat kaikkien silmät väkisinkin sille suunnalle, ja kun tulija ei sitten ollut muu kuin pöydänkattaja uusia ruokalajeja kantamassa tahi edeskäypä yhä jalompaa viiniä tuomassa, katselivat kaikki taas apeina eteensä, ja siellä täällä ehkä singahtaneet leikin ja raton kipinät sammuivat kaihoksi van muistelun kasteeseen. Morsian oli kaikista kevytmielisin ja siksi tyytyväisinkin; mutta yksinpä hänestäkin tuntui toisinaan kummalliselta, että hän istui vihreä seppele päässään ja kullalla kirjailtu puku yllään pöydän yläsijalla, Undinen maatessa kylmänä ruumiina Tonavan pohjassa tai ajelehtiessa edelleen aalloilla merta kohti. Sillä siitä asti kuin hänen isänsä oli tuohon tapaan lausunut, kaikuivat sanat alati hänen korvissaan eivätkä etenkään tänään ottaneet hetkeksikään tauotakseen.

Seurue poistui tuskin yönkään ollessa alulla, ei sulhasen toivovan kärsimättömyyden hajaannuttamana, kuten häätilaisuuksissa muulloin, vaan ainoastaan ilottoman alakuloisuuden ja turmaa ennustavien aavistusten erilleen painostuttamina. Bertalda läksi riisuutumaan naissaattueensa, ritari palvelijainsa kanssa; leikkisän iloisesta neitosien ja nuortenmiesten morsian- ja sulhassaatosta ei tässä sumeassa juhlassa ollut puhetta.

Bertalda tahtoi elvyttäytyä; hän levitytti eteensä Huldbrandin lahjottaman upean koristeen sekä ylellisiä vaatteita ja huntuja, niistä määrätäkseen huomispäiväisen pukeutumisensa mitä kauneimmaksi ja herttaisimmaksi. Hänen palvelijattarensa iloitsivat saadessaan aiheen haastella nuorelle emännällensä kaikenlaista riemukasta ja ylistellä vastavihityn kauneutta mitä innostuneimmin. Näihin puheluihin syvennyttiin syventymistään, kunnes viimein Bertalda kuvastimeen katsoen huokasi:

"Voi, mutta näettekö kesakkojen alkua tässä kaulani sivulla?"

Toiset katsoivat ja huomasivat valtijattarensa puhuvan totta, mutta viehättäväksi luomeksi he sitä sanoivat, pikku täpläseksi, joka vain paransi hienon hipiän valkeutta. Bertalda pudisti päätänsä ja arveli sen kuitenkin aina jäävän virheeksi.

"Ja minä pääsisin siitä eroon", pahotteli hän viimein. "Mutta linnan kaivo on suljettu; siitä minä ennen ammennutin oivallista, ihoani puhdistavaa vettä. Olisipa minulla vain tänään sitä pullollinen!"

"Sekö vain pulana?" nauroi nokkela palvelijatar ja livahti kamarista.

"Eihän hän niin hupakko liene", kysyi Bertalda mieluisasti hämmästellen, "että vielä tänä iltana vierityttää kaivon paaden sijoiltaan?"

Silloinpa kuultiinkin jo miesten tömisyttävän pihamaata ja ikkunasta nähtiin puuhakkaan palvelijattaren ohjaavan heidät suoraa päätä kaivolle; heillä oli vipusimia ja muita työkaluja olallaan.

"Se on kyllä tahtoni mukaista", myhäili Bertalda; "kunhan ei vain kestäisi kauvan."

Ja ilahtuneena tunteesta, että hänen vihjauksensa nyt sai aikaan sen, mikä häneltä kerran tuskallisesti evättiin, katseli hän työskentelyä kuutamoisella linnan pihalla.

Miehet punnersivat isoa paatta koholle; toisinaan kai siinä joku huokasikin muistaessaan rakastetun emäntävainajan työtä tässä tuhottavan. Mutta työ kävi muuten paljoa keveämmin kuin oli luultukaan. Oli kuin olisi jokin voima kaivosta päin autellut kiven kohoamista.

"Ihanpa tuntuu siltä", puhelivat miehet kummissaan keskenään, "kuin olisi kaivosta tullut suihkulähde."

Korkeammalle ja korkeammalle nousi paasi, ja melkein miesten avuttakin vieri se verkalleen kumeasti jymähtäen pihakivitykselle. Mutta kaivon aukosta kohosi valkean vesipatsaan näköinen juhlallisesti esille; ensimältä he ajattelivat suihkulähteestä totta tulevan, kunnes havaitsivat ilmiön valjuksi, valkeaan harsoon hunnutetuksi nais-olennoksi. Se itki katkerasti, kohotti kätensä päänsä yli tuskaisesti niitä väännellen ja asteli hitain, vakavin askelin linnarakennusta kohti. Hajalleen säntäsi linnanväki kaivolta; valjuna, kauhun kangistamana, seisoi morsian palvelijattarinensa ikkunassa. Edetessään sen alitse katsoi olento vaikertaen ylös häneen, ja Bertalda oli hunnun alta tuntevinaan Undinen kalpeat kasvonpiirteet. Mutta ohitse kulki vaikertaja raskaasti, väkinäisesti, viivytellen, kuin telotukseen. Bertalda kirkui, että piti huutaa ritaria saapuville; kamarineidoista ei yksikään uskaltanut hievahtaa paikaltaan, ja morsiankin mykistyi jälleen, kuin omaa ääntänsä säikkyen.

Naisten jäädessä ikkunan ääreen liikahtamattomiksi kuin kuvapatsaat, oli inha kulkijatar ehtinyt linnarakennukseen, noussut ylös tuttuja portaita, astunut läpi tuttujen suojamien, yhä kyynelehtien. Oi, kuinka toisin olikaan hän aikoinaan täällä käyskennellyt!

Ritari oli päästänyt palvelijat luotansa. Puoleksi riisuutuneena seisoi hän apein mielin ison kuvastimen edessä; vahakynttilä paloi himmeästi hänen vieressään. Silloin naputettiin ovelle hiljaisen hiljaisin sormin. Undine oli ennen sillä tavoin naputtanut, tahtoessaan tehdä hänelle herttaista kiusaa.

"Pelkkää kuvittelua kaikki!" virkahti ritari itsekseen. "Minun on mentävä häävuoteeseen."

"Niin onkin, mutta kylmään!" kuuli hän oven takaa itkevän äänen sanovan, ja sitte hän kuvastimesta näki oven avautuvan, vitkaan, vitkaan, ja valkean kulkijattaren astuvan huoneeseen, säveästi vetäen oven perässään kiinni.

"Ovat avanneet kaivon", hän sanoi hiljaa; "nyt olen täällä, ja nyt sinun täytyy kuolla."

Ritari tunsi salpautuvassa sydämessään, ett'ei mitenkään voisi toisin ollakaan, mutta peitti käsin silmänsä ja pyysi:

"Älä saata minua kuoleman hetkellä järjiltäni hirmusta. Jos kannat kauhistavia kasvoja huntusi alla, niin älä sitä kohota, ja tee minusta loppu minun sinua näkemättäni."

"Oi" vastasi haamu, "etkö siis tahdo nähdä minua vielä yhden ainoan kerran? Olen kaunis kuten silloinkin, kun minua järven niemekkeellä kosit."

"Voi, jospa niin olisi", huokasi Huldbrand, "ja jospa saisin kuolla sinun suudelmaasi!"

"Varsin hyvin, lemmittyni", vastasi toinen. Ja huntunsa hän heitti taaksepäin, ja taivaallisen kauneina säteilivät hänen suloiset kasvonsa. Rakkautta ja kuolon läheisyyttä vapisten kumartui ritari häntä kohti; tämä soi hänelle taivaallisen suudelman, mutta ei päästänyt häntä enää irti, vaan puristi häntä kiihkeämmin rintaansa vasten ja itki kuin tahtoen sielunsa sulaannuttaa itkuna. Kyyneleet pulppuilivat ritarin silmiin ja aaltoilivat armaana tuskana hänen rinnassaan, kunnes hän veti viimeisen hengähdyksensä ja vaipui kauneilta käsivarsilta hiljalleen lepovuoteensa pieluksille.

"Olen itkenyt hänet kuoliaaksi", sanoi haamu muutamille palvelijoille, jotka kohtasivat hänet eteishuoneessa, ja asteli peljästyneiden keskitse hitaasti ulos kaivoa kohti.