2. LUKU.

Undinen joutuminen kalastajalle.

Huldbrand ja kalastaja hypähtivät istuimiltaan ja aikoivat rientää vihastuneen tytön perästä. Mutta ennen kuin he ehtivät majan ovelle oli Undine jo kadonnut pilviseen pimentoon, eivätkä hänen kepeät jalkansa pienimmälläkään kapseella ilmaisseet, mille suunnalle hän oli saattanut lähteä juoksemaan.

Huldbrand katsoi kysyvästi isäntäänsä. Hänestä milt'ei tuntui kuin olisi noin nopeasti takaisin yöhön sukeltanut herttainen ilmiö ollut pelkkää jatkoa niille ihmeellisille olennoille, jotka olivat aikaisemmin metsässä hänelle ailakoineet. Mutta vanhus murisi partaansa:

"Ensi kertaa ei hän meille sitä temppua tee. Nyt saapi kaiken yötä tuntea tuskaa sydämessään ja pitää unen silmistänsä loitolla; sillä kuka tietää, eikö hän sentään kerran joudu vahinkoon, kun on tuolla tavoin yksinään ulkona pimeässä aamunkoittoon asti."

"Siispä lähtekäämme toki etsimään, isäseni, Jumalan tähden!" huudahti Huldbrand huolissaan.

Vanhus vastasi:

"Mitäpä siitä olisi hyötyä? Synti olisi antaa teidän ihan yksinänne lähteä yön selkään hupakkoa tyttöä tavottelemaan, ja minun vanhat sääreni eivät sitä virmapäätä saavuta, vaikka tietäisinkin, minne hän on livistänyt."

"Täytyy meidän ainakin huudella häntä ja pyytää palaamaan", arveli Huldbrand ja alkoi mitä suostuttelevimmin kehotella: "Undine, oi Undine! tulehan toki takaisin!"

Vanhus huojutteli päätänsä, vakuutellen kaiken huhuilun lopultakin turhaksi; ritari ei muka vielä tiennyt pienoisen uppiniskaisuutta. Samalla ei hän kuitenkaan voinut olla useaan kertaan huutelematta kaameaan yöhön:

"Undine, Undine rakas! Minä pyydän sinua, tulehan vain tämän kerran takaisin!"

Siten sentään kävi kuin kalastaja oli sanonut. Undinesta ei mitään kuulunut eikä näkynyt, ja koska vanhus ei millään muotoa tahtonut sallia, että Huldbrand etsiskelisi pakolaista, niin täytyi molempien lopulta palata majaan. Siellä he huomasivat liesivalkean olevan hiipumassa; talon emäntä ei ottanut Undinen pakoa ja vaaraa läheskään niin raskaaksi huoleksi kuin hänen miehensä, vaan oli jo mennyt levolle. Vanhus hohutteli hiilet jälleen hehkumaan, asetti kuivia puita päälle ja etsi taas loimuavan roihun valossa esille viiniruukun, jonka laski vieraansa eteen.

"Tekin olette tyhmästä tytöstä huolissanne, herra ritari", puheli hän, "ja me mieluummin osan yöstä rupattelemme viiniä maistellen kuin heittelehdimme kaislapatjoilla turhaan unta tavotellen. Eikö totta?"

Huldbrand oli ehdotukseen varsin tyytyväinen. Kalastaja pakotti hänet makuulle menneen emännän vapaalle kunniasijalle, ja molemmat joivat ja haastelivat keskenään, kuten kaksi tuttavallista kelpo miestä ainakin. Tosin aina kun ikkunan ulkopuolella vähänkin kahahti, tai myös joskus silloinkin kun ei hivauskaan heitä häirinnyt, kavahti toinen noista kahdesta ylös ja sanoi: "Hän tulee!" Sitten he tuokioksi vaikenivat, jälkeenpäin kaiken entiselleen jäädessä jatkaakseen jutteluansa huoahtaen ja päätänsä pudistellen.

Mutta koska nyt kumpainenkaan ei kyennyt juuri muuta ajattelemaan kuin Undinea, niin eivät he sen parempaa tienneet kuin ritari kuulla, millä tavoin Undine oli vanhalle kalastajalle joutunut, ja kalastaja kertoa sen samaisen tarinan. Hän alotti seuraavasti:

"Siitä on kait jo viisitoista vuotta vierryt, kun kuljin kerran tuon sankan metsän kautta kaupunkiin saalistani kaupalle. Vaimoni oli jäänyt kotiin, kuten tavallista, vieläpä siihen aikaan hyvin sievästä syystäkin, sillä Jumala oli silloisessa jo jokseenkin korkeassa ijässämme suonut meille ihmeen kauniin lapsosen. Se oli tyttölapsi, ja me jo puhelimme keskenämme, emmekö uuden tulokkaan hyväksi muuttaisi kauniilta niemekkeeltämme, voidaksemme vast'edes paremmin kasvattaa asutulla seudulla tämän rakkaan taivaanlahjamme. Tosin ei köyhillä ihmisillä ole kovinkaan väliä, kuten saatatte arvella, herra ritari; mutta, hyvä Jumala, jokaisenhan sentään täytyy tehdä mitä voipi. — No niin, se asia kovasti pyöri mielessäni taipaleella. Tämä niemeke oli minulle niin sydämeni pohjasta rakas, ja ihan minua hätkähdytteli, kun minun piti kaupungin melussa ja hälyssä itsekseni ajatella: Tällaisessa tohinassa nyt piakkoisin sinäkin saat asuinsijasi tahi et paljoakaan hiljaisemmassa! — Mutta en siinä nurkunut rakasta Isäämme vastaan; päin vastoin kiitin Häntä hiljaisesti vastasyntyneestä. Valehtelisin myös, jos sanoisin, että minulle mennen tullen sattui metsässä mitään ajatteluttavampaa kuin muulloinkaan, kuten en olekaan koskaan nähnyt siellä mitään kammoksuttavaa. Aina oli noissa kummallisissa varjopaikoissa mukanani Herra."

Vanhus paljasti kaljun päänsä ja jäi pitkäksi aikaa ajatuksissansa rukoilemaan. Sitte hän painoi jälleen hatun päähänsä ja pitkitti kertomustaan.

"Tällä puolla metsän, oi, tällä puolla tuli surkeus vastaani. Vaimoni kohtasi minut, silmät puroina tulvillaan; hän oli pukeutunut surupukuun.

"'Voi armias Jumala', voihkasin minä, 'missä on rakas lapsemme? Sano!'

"'Sen luona, jota huudat, mieheni rakas', vastasi hän ja me kävelimme nyt hiljaisesti itkien yhdessä majaan. — Hain pienoista ruumista; silloin sain vasta kuulla, mitä oli tapahtunut. Järven rannassa oli vaimoni istunut lapsi sylissään, ja siinä hänen huolettomasti ja onnellisena leikkiessään pienokaisen kanssa kumartuu tämä yht'äkkiä eteenpäin kuin nähden jotakin ihan ihmeellistä vedessä. Vaimoni näkee vielä tuon suloisen enkelin nauravan ja kätösillään tapailevan; mutta siinä silmänräpäyksessä hän rivakan liikkeen johdosta luikahtaa äitinsä käsivarsilta alas kosteaan kuvastimeen. Paljon olen pikku vainajaa etsinyt, mutta turhaan; ei ollut hänestä jälkeäkään nähtävissä.

"Istuimme sitte me poloiset vanhemmat saman päivän iltana hiljaisesti kahden kesken majassamme; puhumiseen ei kumpaisellakaan ollut halua, jos siihen olisi kyyneliltänsä kyennytkään. Tuijottelimme liesivalkeaan. Silloin rasahtelee ulkona ovella; se ponnahtaa auki; ja ihmeen kaunis kolmen, neljän vuoden vanha tyttönen seisoo ylellisesti somisteltuna kynnyksellä meille myhäillen. Me jäimme kerrassaan mykiksi hämmästyksestä, enkä ensimältä tiennyt, oliko siinä säällinen pikku inehmo vaiko pelkkä ilkamoiva kuva. Mutta silloin näin vettä tippuvan kultaisista hiuksista ja kalleista vaatteista, ja nyt oivalsin, että kaunis lapsonen oli ollut vedessä ja tarvitsi apua.

"'Vaimoseni', sanoin minä, 'meille ei kukaan ole kyennyt pelastamaan rakasta lastamme. Me tahdomme ainakin tehdä muille ihmisille sen, mikä meidät maan päällä autuaiksi saattaisi, jos sen joku voisi meille tehdä.'

"Me riisuimme pienokaisen, panimme hänet vuoteeseen ja annoimme hänelle lämmittävää juotavaa. Hän ei hiiskunut sanaakaan, tähystelihän hymyillen vain meitä yhäti merensinisillä taivaansilmillään.

"Aamulla saattoi havaita, ett'ei hän ollut sen enempää vahinkoa saanut, ja minä tiedustin nyt hänen vanhempiaan ja tänne joutumistansa. Mutta siitä syntyi sekava, ihmeellinen juttu. Kaukaa täytynee hänen olla syntyisin, sillä enhän ole näinä viitenätoista vuonna saanut mitään hänen suvustansa selville, jota paitsi hän puheli ja vieläkin toisinaan puhelee niin eriskummallisia asioita, ett'ei meikäläinen tiedä, eikö hän ole voinut kerrassaan kuusta tipahtaa. Siinä on puhetta kultalinnoista, kristallikatoista ja Jumala tiesi mistä kaikesta. Selvimmin kertoi hän äitinsä keralla lähteneensä isolle järvelle huviretkelle, pudonneensa aluksesta veteen ja tulleensa tajullensa vasta täällä puiden alla, hauskan rannan ilahuttaessa hänen mieltänsä.

"Nyt oli meillä vielä vaikea pulma ja huoli sydämellämme. Oli tosin varsin väleen selvää, että me rakkaan hukkuneen sijaan tahdoimme pitää ja kasvattaa löydökin; mutta kuka saattoikaan tietää, oliko lapsi kastettu vai eikö? Itse ei hän siitä tiennyt mitään sanoa. Että hän oli Jumalan kiitokseksi ja iloksi luotu olento, sen hän kyllä tiesi, vastaili hän meille enimmäkseen, ja mikä Jumalan kiitokseen ja iloon kuului, siihen oli hänkin valmis antautumaan.

"Vaimoni ja minä päättelimme: Jos hän ei ole kastettu, niin ei asiassa ole siekailemista; jos hän onkin, niin voipi hyvissä asioissa liian vähä pikemmin vahingoittaa kuin liian paljo. Ja sen mukaan aprikoitsimme hyvää nimeä lapselle, jota emme muutenkaan vielä osanneet oikein huudella. Lopuksi arvelimme Dorotean hänelle paraiten soveltuvan, koska olin kerran kuullut sen merkitsevän Herranlahjaa ja hän oli Jumalan meille lahjaksi lähettämä lohduttamaan meitä surkeudessamme. Hän sitä vastoin ei ottanut sitä kuullakseenkaan, vaan sanoi vanhempiensa nimittäneen häntä Undineksi [unda = aalto] ja tahtovansa Undinena pysyäkin.

"Minusta se kuulosti pakanalliselta nimeltä, jota ei ollut missään kalenterissa, ja sen vuoksi kysyin neuvoa eräältä papilta kaupungissa. Hänkään ei Undinea nimeksi hyväksynyt ja tuli minun monien pyytelyjeni taivuttamana mukanani tuon ihmeellisen metsän halki tänne majaani kastetoimitusta suorittamaan. Pienokainen seisoi niin sievästi somistettuna ja viehkeänä edessämme, että papin sydän piankin kerrassaan suli hänelle, ja typykkä osasi niin näpsästi mielistellä ja toisin ajoin niin hullunkurisesti uhmata häntä, ett'ei hän lopulta kyennyt enää muistamaan ainoatakaan niistä perusteista, joita hänellä oli ollut Undine-nimeä vastaan.

"Undineksi hänet siis kastettiin, ja hän käyttäysi pyhän toimituksen aikana erinomaisen säveästi ja herttaisesti, niin raju ja epävakainen kuin hän muulloin aina olikin. Sillä vaimoni on ihan oikeassa: aika lailla olemme hänen kauttansa saaneet kiusaa sietää. Jos minun pitäisi teille kertoa —"

Ritari keskeytti kalastajan, kohdistaakseen hänen huomionsa hillittömästi pauhaavaa tulvaa muistuttavaan kohinaan. Hän oli jo aikaisemmin kuullut sitä vanhuksen puhelun lomissa, mutta nyt se tohisi majan edustalla yhä yltyvällä voimalla. Molemmat ryntäsivät ovelle. Silloin he ulkona näkivät nyt ilmestyneellä kuutamolla metsästä juoksevan puron paisuneeksi raivokkaasti yli äyräittensä ja tempailevan mukanaan vihaisissa pyörteissä kiviä ja puunrunkoja.

Myrsky puhkesi kuin pauhun herättämällä riehumaan mahtavista pilvikasautumista, ajellen näitä nuolen nopeudella kuun editse. Järvi meurusi tuulen siipien ruoskimana, niemekkeen puut ohkuivat tyvestä latvaan asti ja huojuilivat kuin taintumaisillansa vaahtoavien pyörteiden yli.

"Undine! Jumalan tähden, Undine!" huusivat hätääntyneet miehet. Mitään vastausta ei kuulunut, ja mistään harkinnasta piittaamatta juoksivat he etsien ja huhuillen toinen yhtäälle, toinen toisaalle päin majasta.