5. LUKU

Ritarin oleskelu niemekkeellä.

Olet kenties, rakas lukijani, jo jossakin maailmaa monissa vaiheissa ristiin ja rastiin kierreltyäsi saapunut seudulle, missä sinun oli hyvä olla. Jokaiselle synnynnäinen oman lieden ja hiljaisen rauhan rakkaus puhkesi sinussa jälleen; sinusta näytti koti kaikkine lapsuudenkukkasineen, kaikkein puhtainta, hartainta rakkautta uhkuvana, jälleen kohoavan kaiholla muistelluista haudoistansa, ja tuossa paikassa tuntui sinusta olevan hyvä asua ja rakentaa maja. Oletko siinä erehtynyt ja jälkeenpäin tuskalla maksanut erehdyksesi, se ei ollenkaan kuulu tähän asiaan, etkä kaiketi itsekään vapaaehtoisesti tahdo mieltäsi karvastuttaa kitkerällä jälkimaulla. Mutta herätä mieleesi jälleen tuo sanomattoman suloinen aavistus, tuo enkelillinen rauhan tervehdys, niin voit suunnilleen käsittää, millaisessa mielentilassa ritari Huldbrand järven niemekkeellä eleli.

Hän näki usein sydämellisellä mielihyvällä, miten metsävirta päivä päivältä vyöryi vuolaampana, repien uomaansa yhä leveämmäksi ja leveämmäksi ja siten venyttäen saarekkeen erillään oloa yhä pitkällisemmäksi. Osan päivää kuljeskeli hän kainalossaan vanha varsijoutsi, jonka oli löytänyt eräästä majan sopesta ja korjaillut kuntoon, vaanimassa ohi lenteleviä lintuja, luovuttaen hyviksi paisteiksi talouteen kaikki mihin sai satutetuksi. Hänen tuodessaan saaliinsa oli Undine tuskin koskaan häntä torumatta siitä, että hän niin tunnottomasti riisti ylhäällä sinisessä ilmameressä liiteleviltä herttaisilta ja hauskoilta siivekkäiltä niiden iloisen elämän; vieläpä itkikin hän usein haikeasti, kuollutta lintu-rukkaa katsellessaan. Mutta jos hän toisella kerralla palasi kotiin tyhjin käsin, niin moitti Undine häntä yhtä tiukasti siitä, että nyt saatiin hänen taitamattomuutensa ja huolimattomuutensa takia tyytyä kaloihin ja äyriäisiin. Ritaria ilahutti joka kerta sydämen pohjasta hänen viehkeä vihottelunsa, sitäkin enemmän, kun tyttö jälkeenpäin tavallisesti koetti jälleen korvata huonoa tuultansa mitä herttaisimmilla hyväilyillä.

Vanhukset olivat tottuneet molempien nuorten tuttavallisuuteen; he tuntuivat heistä kuin kihlautuneilta, jopa aviopariltakin, joka asui mantereelta repeytyneellä saarella heidän vanhuutensa apuna. Juuri tämä eristettynä olo sai nuoren Huldbrandinkin siihen lujaan uskoon, että hän jo oli Undinen sulhanen. Hänestä tuntui kuin ei ympäröivien aaltojen tuolla puolen enää olisikaan mitään maailmaa tahi kuin ei ainakaan enää koskaan ilmestyisi pääsyä niiden ylitse muiden ihmisten yhteyteen. Toisinaanpa kyllä hirnahti hänelle laitumelta ratsunsa kuin ritaritekoja tiedustaen ja niihin kehottaen; vakavasti väliin välkähti hänen vastaansa vaakunakilpi satulapeitteen ja hevosloimen kultakirjailusta, tai putosi aavistamattomasti majan seinältä vaarnasta hänen kaunis säilänsä, luistaen ulos huotrasta. Mutta silloin hän tyynnytti epäilevää mieltänsä sillä ajatuksella, että Undine ei ollut mikään kalastajan tytär, vaan kaiken todennäköisyyden mukaan syntyisin jostakin ylhäisestä ja kunniakkaasta vieraan maan suvusta.

Vain se tympäisi hänen mieltänsä, että vanha emäntä usein torui Undinea hänen kuultensa. Oikukas tyttö tosin enimmäkseen vähääkään salailematta ihan hilpeästi nauroi sitä; mutta ritarista tuntui kuin kunniaansa kajottavan, eikä hän kuitenkaan voinut katsoa kalastajanvaimon olevan väärässä, sillä Undine ansaitsi aina vähintään kymmenkertaisesti ne nuhteet mitä sai. Siksi jäikin ritari sydämessään suosiolliseksi emäntää kohtaan ja elämä kävi hiljaista, hupaista latuansa edelleen.

Mutta tulipa viimein häiriökin. Kalastajalla ja ritarilla nimittäin oli ollut tapana päivällispöydässä ja myös iltasin, tuulen ulvoessa ulkona kuten yön tullen melkein aina, pitää keskinäistä hupaa viiniruukun ääressä. Mutta nyt oli ehtynyt koko varasto, minkä kalastaja oli aijemmin vähin erin tuonut kaupungista, ja miehetpä siitä olivat kelpo lailla nyreissään.

Undine naureskeli heitä raikkaasti koko päivän, miesten yhtymättä hänen leikkisyyteensä yhtä vireästi kuin ennen. Illemmalla oli hän lähtenyt majasta, muka karttaaksensa kahta pitkää ja ikävystyttävää naamaa. Kun hämyssä näytti taas myrsky uhkaavan, ja vesi jo meurusi ja kohisi, hypähtivät ritari ja kalastaja peljästyneinä ovelle, noutaakseen tytön kotiin; kumpainenkin muisteli sen yön tuskaa, jona Huldbrand oli ensi kertaa ollut majassa. Mutta Undine astui heitä vastaan, iloisesti taputtaen käsiänsä.

"Mitä annatte minulle, jos hankin teille viiniä? Tahi oikeastaan ei teidän tarvitse mitään antaa", jatkoi hän, "sillä minä olen jo tyytyväinen, jos olette iloisempia ja puheliaampia kuin olette tämän pitkän, ikävystyttävän päivän läpeensä olleet. Tulkaahan mukaan; metsävirta on ajanut rantaan tynnörin, ja tulkoon minulle kiroukseksi kokonaisen viikon nukkuminen, ellei se ole viiniastia."

Miehet seurasivat häntä ja löysivät tosiaankin pensaitten piirittämästä rannan poukamasta tynnörin, joka heissä herätti kaipaamansa jalon juoman toiveita. Kiireimmän kautta vierittivät he sen majaan, sillä rajuilma levittäysi illan taivaalle ja hämyssä jo näki järven aaltojen vaahdoten kohottelevan lakkapäitä harjojansa kuin tähystelläkseen sadetta, joka piankin holvahtaisi alas. Undine autteli molempia voimiensa takaa ja sanoi, sadesään äkkiä liiankin nopeasti alkaessa kohahdella, hupaisesti uhkaillen raskaille pilville:

"Sinä, kuules! Varo kastelemasta meitä; emme ole vielä läheskään pääsemässä katon alle!"

Vanhus moitti sellaista menettelyä syntiseksi röyhkeydeksi; mutta tyttö tirskui hiljaa itsekseen, eikä kenellekään koitunut siitä mitään pahaa. Päin vastoin pääsivät kaikki kolme odottamattansakin kuivina saaliinensa mieluisan lieden ääreen, ja vasta kun tynnöri oli avattu ja sen ihmeellisen oivallista viiniä maistettu, purkautui synkistä pilviröykkiöistä sade, ja myrsky pauhasi puiden latvoissa ja ärjyvillä aalloilla.

Pian oli täytetty muutamia pulloja isosta astiasta, joka näkyi riittävän monien päivien varastoksi. Istuttiin maistellen ja leikkiä laskien yhdessä, kodikkaan turvallisina riehuvalta rajusäältä lieden lämpimässä loimussa. Silloin virkkoi vanha kalastaja äkkiä hyvin totiseksi tullen:

"Voi hyvä Jumala! tässä me riemuitsemme jalosta lahjasta, ja sen, jolle se ensin kuului ja jolta sen virta riisti, on kai täytynyt henkensä heittää sen tähden."

"Eihän nyt sentään ihan niinkään!" arveli Undine ja kaatoi ritarin lasiin hymyhuulin. Mutta tämä sanoi:

"Kautta kaiken kunniani, isäseni, jos osaisin hänet löytää ja pelastaa, niin eipä minua arveluttaisi mikään yön selkään lähteminen eikä pahinkaan vaara. Mutta sen voin teille taata, että jos konsanaan jälleen joudun asutummille seuduille, niin etsinpä käsiini hänet tai hänen perillisensä ja korvaan tämän viinin kaksin ja kolmin verroin."

Se ilahutti ukkoa; hän nyökäytti ritarille hyväksyvästi päätänsä ja joi nyt pikarinsa paremmalla omallatunnolla ja mielihyvällä pohjaan. Mutta Undine huomautti Huldbrandille:

"Korvaamiseen ja kultaasi nähden menettele miten mielit. Mutta tuo perästä juokseminen ja haeskelu oli tyhmää puhetta. Minä itkisin silmäni sokeiksi, jos sinä siinä puuhassa hukkaantuisit, ja tahtoisithan kai sinäkin mieluummin pysyä minun ja hyvän viinin luona?"

"Totta kai", vastasi Huldbrand hymyillen.

"Siispä olet puhunut tyhmästi", sanoi Undine. "Sillä kukin on itseänsä lähinnä, ja mitä kuuluvat kehenkään muut ihmiset?"

Emäntä kääntyi huoaten ja päätänsä pudistellen hänestä poispäin, kalastaja unohti ainaisen suopeutensa siroa tyttöä kohtaan ja torui.

"Kuulostaahan tuommoinen siltä, kuin olisit pakanain ja turkkilaisten kasvattama!" lopetti hän saarnansa; "Jumala sen anteeksi antakoon minulle ja sinulle, kaltoin kasvatettu lapsi!"

"Niin, mutta siltä minusta vain tuntuu", intti Undine, "olkoon minut kasvattanut kuka tahansa, ja mitä siinä voivat mitkään sananne auttaa!"

"Vaikene!" koveni hänelle kalastaja, ja yltiöpäisyydessäänkin peräti pelokas tyttö lyyhistyi kokoon, painui vapisevana Huldbrandia vasten ja kysyi häneltä ihan hiljaa:

"Oletko sinäkin suutuksissasi, kaunis ystävä?"

Ritari puristi hänen hentoa kättään ja silitti hänen kiharoitansa. Sanomaan hän ei kyennyt mitään, sillä suuttumus vanhuksen kovuudesta Undinea kohtaan sulki hänen suunsa. Niinpä istuivat molemmat parit nyreissään ja kiusaantuneen vaiteliaina vastatusten.