1. LUKU.

Ritari tulee kalastajan luo.

Siitä saattaa nyt olla jo useita satoja vuosia, kun eräänä kauniina iltana kerran istui ovensa edustalla vanha kelpo kalastaja verkkojansa paikkaillen. Asuipa hän kerrassaan viehättävällä seudulla. Vehmas nurmikko, jolle hänen majansa oli rakennettu, ulottui kauvas ulos isoon järveen. Näytti siltä, kuin olisi niemeke ollut rakastunut siniselkeään, ihmeen kirkkaaseen vedenkalvoon ja siksi siihen tunkeutunut; mutta olisi voinut niinkin sanoa, että vesi se oli lempivään syliinsä sulkenut kauniin kedon korkealla nyökkyilevine ruohoineen ja kukkasineen sekä viileäkatveisine puineen. Toinen kävi toisen vieraaksi, ja siksipä juuri oli kaikki niin kaunista.

Ihmisiä tosin oli tällä sievällä seudulla vähän tai ei ollenkaan tavattavissa, kalastajaa ja hänen huonekuntaansa lukuun ottamatta. Niemekkeen takana nimittäin kohosi hyvin sankka metsä, jonka synkkyys ja vaikeakulkuisuus, samaten kuin ne eriskummalliset otukset ja aaveet, joita siellä kerrottiin liikuskelevan, kammottivat useimpia ihmisiä siksi paljon, ett'eivät sinne pistäytyneet muutoin kuin välttämättömyyden pakosta. Vanha hurskas kalastaja kuitenkin kulki häiritsemättömänä sen halki monet kerrat, ollessaan viemässä kauniin niemekkeensä äärillä pyytämiänsä maukkaita kaloja isoon kaupunkiin, joka ei ollut kovinkaan kaukana metsän tuolla puolen.

Metsän läpi taivaltaminen kävi hänelle helpoksi kait etupäässä siitä syystä, että hänen mielessään liikkui tuskin mitään muuta kuin hurskaita ajatuksia. Sitä paitsi hän joka kerta, kun tunkeusi peljättyihin pimentopaikkoihin, tapasi soinnukkaasta kurkusta ja vilpittömästä sydämestä kajahutella hengellisiä lauluja.

Nyt tänä iltana verkkojensa ääressä istuessaan hän kuitenkin tunsi aavistamatonta pöyristystä, kun kuuli metsän hämystä ratsun töminää ja tämä kohu vetäysi yhä lähemmäksi niemekettä. Mitä hän monina myrskyisinä öinä oli metsän salaisuuksista uneksinut, se nyt yhdellä kertaa sävähti hänen mieleensä; ennen kaikkea kuvastui hänen edessään taas jättiläismäisen pitkä, lumivalkea mies, joka herkeämättä nyökytteli kummallisesti päätänsä. Niin, nostaessaan katseensa metsää kohti oli hän toden totta lehväristikon lomasta näkevinänsä nyökkyilevän miehen astuvan esille.

Mutta väleen malttoi hän mielensä ja muisti, ett'eihän hänelle ollut milloinkaan itse metsässä mitään pahaa sattunut, joten paha henki kaiketi vielä vähemmin saattoi häneen tehota avoimella niemekkeellä. Samalla hän lujasti lausui ääneensä ulkomuistista erään raamatunlauseen, saaden siitä reippaan mielialansakin takaisin, ja melkein nauraakseen hän silloin näki, kuinka suuresti oli erehtynyt.

Valkea, nyökkyilevä mies nimittäin yht'äkkiä muuttui hänelle ammoin tutuksi puroksi, joka vaahdoten pursusi metsästä ja purkausi järveen. Töminän taasen oli aiheuttanut upeasti koristeltu ritari, joka oli ratsain tulossa puiden siimeksestä majaa kohti. Tulipunainen kauhtana hulmusi orvokinsinisen, kullalla kirjaillun nutun yli; kullanvärisessä litteässä lakissa liehui punaisia ja orvokinsinisiä höyheniä; kultaisessa miekkavyössä välkkyi harvinaisen kaunis ja ylellisesti koristeltu säilä. Ritarin valkea orhi oli solakampaa rakennetta kuin on muulloin totuttu sotaratsuilla näkemään ja asteli niin kepeästi yli nurmikon, ett'ei tämä vihreän kirjava permanto näkynyt siitä kärsivän vähintäkään vauriota.

Vanha kalastaja ei sentään vieläkään ollut aivan levollinen mieleltään, vaikka arvelikin oivaltavansa, ett'ei noin sievästä tulijasta ollut mitään pahaa peljättävissä; sävyisästi otti hän hatun päästään lähenevän vieraan edessä ja jäi tyynesti istumaan verkkojensa ääreen. Ritari pysähdytti silloin ratsunsa ja kysyi, voisiko hän hevosineen saada yösijaa ja hoitoa lähettyviltä.

"Mitä hevoseenne tulee, hyvä herra", vastasi kalastaja, "enpä tiedä sille parempaa tallia neuvoa kuin tämän vilpoisen niityn, enkä parempaa rehua kuin nurmikon ruohon. Teille itsellenne taasen annan mielelläni pikku talosessani sellaisen iltasen ja yösijan kuin meikäläinen voipi suoda."

Siihen oli ritari aivan tyytyväinen. Hän laskeusi alas ratsultaan, jonka he molemmat yhdessä vapauttivat mahavyöstä ja ohjaksista, ja jätti sen sitte hypähtelemään kukkaisella kedolla, isännälleen sanoen:

"Jos olisinkin havainnut teidät vähemmän vieraanvaraiseksi ja auliiksi, kelpo kalastaja-vanhukseni, niin tuskinpa silti olisitte minusta enää tänään erillenne päässyt. Näenhän edessämme ison järven, ja Isä taivahinen minua varjelkoon illan suussa ratsastamasta takaisin tuohon ihmeelliseen metsään!"

"Mitäpä tuosta liiemmälti puhuu", arveli kalastaja ja vei vieraansa majaan.

Liedeltä valaisi niukka takkatuli hämärtävää, puhdasta pirttiä. Lieden vierellä istui isolla tuolilla kalastajan ijäkäs vaimo. Hienon vieraan astuessa sisälle hän nousi ystävällisesti tervehtien, mutta istuutui takaisin kunniapaikalleen, tarjoamatta sitä muukalaiselle. Hymyillen virkkoi silloin kalastaja:

"Älkää siitä hänelle nyreissänne olko, nuori herra, ett'ei hän luovuta käytettäväksenne talon mukavinta istuinta. Tapa on köyhässä kansassa sellainen, että se kuuluu ihan yksinomaan ikä-ihmisille."

"Mutta, ukkoseni", huomautti vaimo levollisesti myhäillen, "mitä ajatteletkaan? Lieneehän vieraamme toki kristitty ihminen, ja kuinka voisi silloin juolahtaa nuoren miekkosen mieleenkään häätää vanhoja ihmisiä istuimiltansa? — Istuutukaa, nuori herra", jatkoi hän ritariin kääntyen, "joutuin; tuolla on vielä kylläkin mukava istuin, kunhan ette liian rajusti sitä nytkähdyttele, sillä toinen jalas ei ole enää kovinkaan tukeva."

Ritari nouti varovasti lepotuolin ja istahti hyvillä mielin: hänestä tuntui kuin olisi hän sukua tälle pikku huonekunnalle ja juuri palannut kaukomailta tänne kotiinsa.

Nämä kolme kelpo kumppanusta alkoivat mitä ystävällisimmin ja perin tuttavallisesti haastella keskenään. Metsästä kyseli ritari moniaan kerran yhtä ja toista, mutta siitä kyllä ei ukko tahtonut ottaa juuri tietääksensäkään; kaikkein vähimmin arveli hän soveltuvan siitä puhella näin yön tullen. Taloudestaan ja askartelustaan aviopuolisot sitä vastoin juttelivat sitä enemmän ja kuuntelivat myös halukkaasti ritarin kertomuksia matkoistansa. Hän ilmotti omistavansa Tonavan lähteillä linnan ja olevansa nimeltään Ringstettenin Huldbrand.

Kesken puhelun oli vieras jo toisinaan kuullut matalan pikku ikkunan taholta läiskettä, kuin roiskuttaisi joku niihin vettä. Ukko tuolle ropseelle aina tyytymättömäsi rypisti otsaansa; mutta kun ruutuihin vihdoin hulahti kerrassaan suihke ja pirahteli lahonneista puitteista sisälle pirttiin, nousi hän nyreästi seisaalleen ja huusi uhkaavasti ikkunaan päin:

"Undine! Etkö jo viimein herkeä lapsenkureistasi? Ja onkin vielä päälle päätteeksi vieras herra täällä luonamme."

Ulkona tulikin hiljaista; kuului enää vain hillittyä tirskunaa. Kalastaja selitteli istumaan palaten:

"Teidän on se nyt pidettävä hyvänänne, arvoisa vieraani, ja kukaties vielä monta kurittomuutta lisäksikin; mutta ei hän tarkota pahaa. Kasvattityttäremme Undine se, nähkääs, ei mitenkään ota vieroittuaksensa lapsellisesta käyttäytymisestään, vaikka jo piankin lienee kahdeksannellatoista vuodellaan. Mutta, kuten sanottu, pohjaltaan on hän kuitenkin kaikesta sydämestään hyvä."

"Kelpaapa sinun sanoa!" väitti vastaan vaimo päätänsä pudistaen. "Noin kalanpyynnistä tai matkalta palatessasi saattaa hänen ilkamoimisensa olla hyvinkin veikeätä. Mutta kokonaan toista on pitää häntä päivän pitkän kimpussaan ainoatakaan viisasta sanaa kuulematta; itse pyhä kärsivällisyyskin lopulta kyllääntyisi siihen, että lisääntyvässä ijässä talouteen tarvittavan avun asemesta täytyy alituiseen vain torjua hänen hullutuksiansa kerrassaan tuhoa meille tuottamasta."

"No, no", myhäili isäntä, "sinun puuhiisi kuuluu Undine, ja järvi minun. Repiihän sekin minulta useasti tokeeni ja verkkoni, mutta pidänpä siitä silti paljon, kuten sinäkin kaikkine ristinesi ja vastuksinesi pidät näpeästä lapsosesta. Eikö totta?"

"Eipähän hänelle ihan suuttua osaa", vastasi hänen puolisonsa myöntävästi hymyillen.

Silloin lennähti ovi auki; ihmeen kaunis vaaleaverinen tyttönen luikahti nauraen sisään ja huudahti:

"Olette minulle vain pilojanne puhunut, isä; missä nyt muka on vieraanne?"

Mutta siinä silmänräpäyksessä huomasikin hän ritarin ja jäi hämmästellen seisomaan kauniin nuorukaisen eteen. Huldbrand viehättyi suloiseen olentoon ja tahtoi oikein tarkoin painaa mieleensä rakastettavat kasvonpiirteet, koska arveli ainoastaan tytön hämmästyksen suovan hänelle aikaa siihen, kunnes tämä piankin kääntyisi hänen katseiltansa syrjään kaksin verroin ujostuneempana. Mutta kävikin aivan toisin. Sillä pitkän tovin häntä silmäiltyänsä astui tyttö luottavaisesti lähemmäksi, polvistui hänen eteensä ja sanoi hypistellen kultaista reikäkolikkoa, jota hän kantoi kallisarvoisissa ketjuissa rinnallaan:

"Oi sinua kaunista, sinua ystävällistä vierasta, miten oletkaan vihdoinkin tullut meidän matalaan majaamme? Täytyikö sinun siis vuosikausia matkata maailmaa, ennen kuin kerran meidänkin luoksemme osasit? Tuletko autiosta metsästä, kaunis ystävä?"

Toruva vaimo ei jättänyt ritarille vastaamisen vuoroa. Hän käski neidon siivosti heti nousta ja siirtyä työhönsä. Mutta vastaamatta veti Undine pienen jakkaran Huldbrandin tuolin viereen, istuutui sille kudelminensa ja sanoi leppeästi:

"Minä teen työtäni tässä."

Kalastaja menetteli kuten hemmoteltujen lasten vanhemmilla tapana on. Hän ei ollut huomaavinansakaan Undinen käyttäytymistä ja tahtoi kääntää puheen toisaanne. Mutta tyttönenpä ei päästänytkään häntä perille. Hän tivasi:

"Olen herttaiselta vieraaltamme kysynyt, mistä hän tulee, eikä hän ole vielä vastannut minulle."

"Metsästä minä tulen, kaunis kuvaseni", selitti Huldbrand; ja tyttö jatkoi:

"Silloinpa täytyy sinun kertoa minulle, miten sinne jouduit, sillä ihmiset yleisesti kammoavat sitä, ja mitä ihmeellisiä seikkailuja olet siellä kokenut, sieltä kun ei kuulu sellaisitta suoriuduttavan."

Huldbrandia tämä muistiin johdatus hieman värähdytti ja hän vilkaisi tahtomattansakin ikkunaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi sieltä ehdottomasti irvistelemässä sisälle joku hänen metsässä kohtaamistansa kummallisista olennoista. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin pilkkosen pimeän yön, joka nyt oli ikkunaruutujen taakse levittäytynyt. Silloin hän rohkaisihe ja oli juuri tarinansa alottamaisillaan, kun ukko keskeytti hänet tokaisten:

"Ei sitä, herra ritari! Sellaisiin ei tämä hetki ole ollenkaan otollinen."

Silloinpa Undine vihoissaan hypähti jakkaraltaan, pani kauniit käsivartensa puuskaan ja huusi ihan kalastajan eteen asettuen:

"Hänkö ei saa kertoa, isä? eikö saa? Mutta minä tahdon; hänen pitää, pitääpä vainkin!"

Ja sievä pikku jalka polkaisi kiivaasti lattiaa. Kaikki sentään tapahtui niin hullunkurisen viehättävällä suloudella, että Huldbrand nyt hänen suutuksissaan ollessaan kykeni melkein vielä vähemmin kääntämään katsettansa hänestä kuin äsken hänen innostuneen ystävällisyytensä aikana. Ukossa sitä vastoin leimahti pidätetty närkästys ilmi liekkiin. Hän nuhteli kiivaasti Undinen tottelemattomuutta ja sopimatonta esiintymistä vierasta kohtaan, ja kelpo vanha emäntä yhtyi mukaan. Silloin sanoi Undine:

"Kun tahdotte torata ettekä tee mitä minä tahdon, niin nukkukaa yksinänne vanhassa, savuisessa hökkelissänne!"

Ja nuolena viuhahti hän ulos ovesta, nopsasti kapaisten synkkään yöhön.