11. LUKU.

Bertaldan nimipäivä.

Seurue istui pöydässä, yläpäässä Undinen ja Huldbrandin välissä Bertalda somisteltuna kuin kevään jumalatar koruilla ja kukkasilla, kasvatusvanhempain ja ystävien moninaisilla lahjoilla. Ylellisen aterian lopulla hedelmiä tuotaessa jäivät ovet auki vanhan saksalaisten maitten hyvän tavan mukaan, jotta kansakin saisi nähdä ja ottaa osaa vallassäädyn rattoon. Palvelijat kanniskelivat viiniä ja leivoksia katselijoille.

Huldbrand ja Bertalda odottivat salaisella kärsimättömyydellä Undinen lupaamaa selvitystä ja tähystelivät häntä niin herkeämättömästi kuin päinsä kävi. Mutta kaunis valtijatar pysyi yhä hiljaisena, myhäillen vain salaperäisenä ja sydämellisen onnekkaana itsekseen. Ken hänen suunnitelmansa tiesi, saattoi nähdä, että hän oli joka hetki ilmaisemaisillansa elvyttävän salaisuutensa ja kuitenkin aina vielä siirsi sitä halukkaassa kieltäymyksessään tuonnemmaksi, kuten väliin lapset parhaita herkkupalojansa kitsastelevat. Bertalda ja Huldbrand yhtyivät tähän riemuisaan tunteeseen, toivorikkaasti jännittyneinä odottaen uutta onnea, joka heitä kohtaisi hänen huultensa julistamana.

Silloin seurueesta jotkut pyysivät Undinea laulamaan. Toivomus tuntui osuvan hänelle sopivasti, hän haetutti oitis luuttunsa ja lauloi:

Auerta aamu, loistoa luhta, ruohikko tuoksua rauhan vierellä väilyvän veen! Mikä heleä hohtaa nurmella noin? Keijuiko valkea kukkanen pilvistä niityn povehen? Oi, laps' on hento! — Leikkii, lieto kukkasilla, päivän sätehiä poimii. — Mistä, mistä, oi, sa kauno? —. Kaukorannan mailta kantoi sinilaine tänne sen. — Ei, ällös, armas, herkeemättä hapuile pikku kädelläs; ei vastaas kurkoteta kättä, vait' on kaikk' kukka-ystäväs. Osaavat kauniiks kattaa maata ja tuoksuella tuhansin, syleillä vain ei ykskään saata, pois äidin povi joutuikin. Voi, pikku parka, noin jo varhain, viel' autuus taivaan kasvoillas, kadonnut sult' on kaikkein parhain, vaikk' et voi tietää murhettas. — Ylhäinen urho katsojaksi nyt ratsain sattuu saapumaan; jaloksi, tietorikkahaksi hän kasvattaa sun linnassaan. Mut voitit vaikka minkä verran ja vaikka etsit vertojas, voi, kaikkein parhaat riemut kerran sä heitit kaukorantahas.

Kaihomielisesti hymyillen laski Undine luutun helmaansa. Bertaldan herttuallisten kasvatusvanhempain silmiin kumpusivat kyyneleet.

"Sellainen oli aamu, jolloin sinut löysin, armas orpo poloinen", sanoi herttua syvästi liikutettuna. "Kaunis laulajatar ollee oikeassa: parasta emme ole sinulle kuitenkaan kyenneet antamaan."

"Mutta meidän tulee myöskin kuulla, miten poloisille vanhemmille on käynyt", virkkoi Undine, näppäili jänteitä ja lauloi:

Äiti hiipii huoneissansa, säilyjänsä katsastain, niinkuin etsis murheissansa, vaikk' on koti tyhjä vain.

Tyhjä koti! Kolkko tieto, kelle päivin riemuaan siellä helkkyi lapsi lieto, öisin hymys' uniaan.

Vihannoipi jälleen metsä, jälleen päivä palajaa; ällös etsi, äiti, et sä armahintas jälleen saa!

Illan leyhkän huokuessa käypi kotiin taattokin, milt'ei hymy katsehessa, mut se peittyy kyynelin.

Taatto tietää kamareissaan kuolon rauhan vuottavan, vaimo voihkii askareissaan, laps' ei naura vastahan.

"Voi, Jumalan tähden, Undine! missä ovat vanhempani?" huusi Bertalda itkien. "Sinä tiedät sen varmasti, sinä olet saanut sen kuulla, sinä ihmeellinen olento, sillä muutoin et olisi sydäntäni näin repeloinut. Ovatko he kenties jo täällä? Olisiko mahdollista?"

Hänen katseensa kiersi koko seurueen ja viivähti erääseen hallitsevaan vaitijattareen, joka istui hänen kasvatus-isäänsä lähinnä. Silloin Undine kumartui ovelle päin, silmät onnekkaan liikutuksen kyyneliä tulvillaan.

"Missä ovatkaan ikävällä odottelevat poloiset vanhemmat?" kysyi hän, ja vanha kalastaja hoippui vaimonsa kanssa katselijajoukosta esille. Heidän kysyvät katseensa kohdistuivat milloin Undineen, milloin kauniiseen neitoseen, jonka piti olla heidän tyttärensä.

"Hän se on!" sopersi ilon hurmaama antajatar, ja ääneensä itkien ja Jumalaa ylistäen heittäysivät molemmat vanhukset jälleenlöydetyn kaulaan.

Mutta kauhistuneena ja vimmoissaan tempausi Bertalda heidän syleilystään irti. Sietämätön oli tuolle ylpeälle mielelle moinen jälleennäkeminen hetkenä, jona hän oli vakaasti luullut tähänastisen loistonsa yhä ylenevän, toiveen välkytellessä valtaistuinten silkkitaivaita ja kruunuja hänen päänsä yllä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen kilpailijattarensa keksinyt kaiken tämän, oikein nerokkaasti nöyryyttääksensä häntä Huldbrandin ja koko maailman nähden. Hän soimasi Undinea, soimasi vanhuksia, rumat sanat: "petturi" ja "lahjottuja kätyreitä!" purkausivat hänen huuliltaan. Silloin sanoi vanha kalastajanvaimo vain ihan hiljaisesti itsekseen:

"Voi, Jumalani, hänestä on tullut häijy naikkonen; ja kuitenkin tunnen sydämessäni, että hän on minun synnyttämäni."

Vanha kalastaja taasen oli liittänyt kätensä ristiin ja rukoili hiljaa, ett'ei tämä tässä olisi hänen tyttärensä.

Undine huojui kalman kalpeana vanhempien luota Bertaldan luokse, ja Bertaldan luota vanhempien luokse, äkkiä kaikista unelmoimistansa taivaista syöstynä tuskaan ja kauhuun, jollaista siihen asti ei ollut unessakaan kokenut.

"Onko sinulla siis sielua? Onko sinulla siis todella sielua, Bertalda?" huusi hän moniaan kerran kiukustuneelle ystävättärelleen, kuin tahtoen väkisinkin toinnuttaa tajullensa hänet äkillisestä mielipuolisuudesta tahi järjen salpaavasta aavenä'ystä. Mutta kun Bertalda raivosi yhä hillittömämmin, kun vanhemmat alkoivat ääneensä vaikertaa ja seurue kiistellen ja kiihtyen jakausi eri puolueiksi, pyysi hän joutuin niin arvokkaasti ja vakavasti vapautta puhua miehensä huoneissa, että kaikki hiljeni hänen ympärillään kuin viittauksesta. Hän astui sitte pöydän yläpäähän, missä Bertalda oli istunut, nöyränä ja ylpeänä, ja puhui seuraavaan tapaan, kaikkien kiinteästi katsellessa häntä:

"Te ihmiset, jotka näytätte niin vihamielisiltä ja järkkyneiltä, niin säälittömästi tärvellen rakkaan juhlani — oi Jumalani, minä en teidän järjettömistä tavoistanne ja kovasta mielenlaadustanne mitään tiennyt enkä kaiketi ikänäni niihin totu. Että minä olen kaiken alottanut nurinkurisesti, se ei minusta johdu; uskokaa pois, se johtuu yksinomaan teistä, niin vähän kuin mielestänne siltä näyttäneekin. Sen vuoksi onkin minulla teille vain vähän sanottavaa, mutta yksi seikka on sanottava: minä en ole valehdellut. Todistuksia ei voi enkä tahdo teille antaa vakuutukseni vahvikkeeksi, mutta vannon sen kyllä. Minulle sen on sanonut sama, joka Bertaldan houkutteli vanhemmiltansa veteen ja jälkeenpäin asetti viheriälle niitylle herttuan polun varteen."

"Hän on loitsijatar", huusi Bertalda, "velho, joka on tekemisissä pahojen henkien kanssa. Hänhän tunnustaa sen itse."

"Enkä tunnusta", vastasi Undine, katseittensa säihkyessä pelkkää viattomuutta ja varmuutta. "En ole mikään noita; katselkaahan vain, olenko!"

"Siispä hän valehtelee ja kerskuu", tokaisi Bertalda, "eikä voi pysyä vakuutuksessaan, että minä olen näiden alhaisten ihmisten lapsi. Herttualliset vanhempani, pyydän teitä, viekää minut pois tästä seurasta ja tästä kaupungista, missä minua koetetaan vain herjata."

Mutta vanha kunnioitettava herttua jäi seisomaan vakaasti ja hänen puolisonsa sanoi:

"Meidän täytyy kaikin mokomin tietää, miten on asian laita. Jumala varjelkoon, että ennen astun askeltakaan tästä salista!"

Silloin lähestyi vanha kalastajanvaimo, kumarsi syvään herttuattarelle ja sanoi:

"Te avaatte sydämeni, korkea, Jumalaa pelkäävä rouva! Minun täytyy teille sanoa, että jos tuo häijy neiti on minun tyttäreni, niin hänellä on orvokin muotoinen luomi hartiain välissä ja samanlainen vasemman jalan rinnassa. Kunhan hän vain suostuisi minun kanssani poistumaan salista!"

"Minä en itseäni talonpoikaismuijalle paljasta!" tokaisi Bertalda, ylpeästi kääntäen hänelle selkänsä.

"Mutta minulle kaiketikin sentään", huomautti herttuatar hyvin vakavasti. "Te seuraatte minua tuonne kamariin, neito, ja kelpo vanhus tulee mukana."

He katosivat kolmisin, ja kaikki muut jäivät jännittyneinä vaiti ollen odottamaan. Tovin kuluttua naiset palasivat, Bertalda kalman kalpeana, ja herttuatar sanoi:

"Oikean täytyy pysyä oikeana; sen vuoksi julistan, että arvoisa emäntämme on puhunut täyttä totta. Bertalda on kalastajan tytär, sen enempää ei tässä ole tarvis tietää."

Herttuallinen pariskunta läksi pois kasvattityttärensä kanssa; herttuan viittauksesta seurasi heitä kalastaja vaimoineen. Muut vieraat hajausivat vaiteliaina tai salavihkaa supattaen, ja Undine vaipui haikeasti itkien Huldbrandin syliin.