15. LUKU.

Matka Wieniin.

Viime tapauksen jälkeen elettiin linnassa hiljaisesti ja rauhallisesti. Ritari tajusi yhä paremmin ja paremmin vaimonsa enkelillisen hyvyyden, joka oli peräti kauniisti ilmaantunut siinä, että hän oli ratsastanut pelastajaksi Mustaanlaaksoon, missä Vilpo-sedän valta jälleen alkoi. Undine itse tunsi sitä rauhaa ja turvallisuutta, jota vailla ei ole milloinkaan mieli harkitusti havaitessaan olevansa oikealla tolalla, ja lisäksi herätti hänessä miehensä uudestaan elpyvä rakkaus ja kunnioitus monenlaista toivon ja ilon kajastusta. Bertalda taasen osottausi kiitolliseksi, nöyräksi ja araksi, yrittämättä esittää näitä mielen ilmaisuja jollakin tavoin ansiokkaiksi. Milloin jompikumpi aviopuoliso tahtoi sanoa hänelle jotakin selittävää kaivon sulkemisesta tahi Mustanlaakson seikkailusta, pyysi hän hartaasti, että häntä säästettäisiin niiden mainitsemiselta, koska hän liiaksi häpesi esiintymistänsä edellisessä kohtauksessa ja liiaksi säikkyi jälkimäistä. Siksi ei hän saanutkaan kumpaisestakaan kuulla sen enempää; ja mitä tarvista näyttikään siihen olevan? Olivathan rauha ja riemu ilmeisesti asettuneet Ringstettenin linnaan. Siitä varmistuttiin aivan epäilemättömiksi ja arveltiin, ett'ei elämä nyt enää voisi kantaa muuta kuin viehättäviä kukkia ja hedelmiä.

Noin virkistävissä oloissa oli talvi tullut ja mennyt, ja kevät pilkisteli iloisille ihmisille helakanvihreine silmuinensa ja vaaleansinisine taivainensa. Sen oli mieli kuten heidän, ja heidän kuten sen. Ihmekö siis, että sen haikarat ja pääskyset heissäkin matkahalun herättivät! Heidän kerran ollessaan huvikävelyllä alas Tonavan lähteitä kohti kuvaili Huldbrand tuon jalon virran ihanuutta, sen paisuvaa juoksua halki siunattujen seutujen, upean Wienin loistavaa kohoamista sen rannoilla, ja sen askel askeleelta joka suhteessa nousevaa majesteetillisuutta ja viehätystä.

"Olisi varmaan ihanaa kerran kulkea sitä myöten Wieniin asti!" puhkesi Bertalda huudahtamaan, mutta vaipui taas heti nykyiseen nöyryyteensä ja vaatimattomuuteensa, vaieten punehtuneena. Juuri tämä liikutti Undinen mieltä syvästi, ja elävästi haluten tuottaa rakkaalle ystävättärellensä huvia sanoi hän:

"Kuka sitten estää meitä tekemästä sitä matkaa?"

Bertalda riemastuneena hypähti ilmaan, ja molemmat naiset alkoivat heti mitä kirkkaimmin värein kuvitella viehättävää Tonavanmatkaa. Huldbrandkin yhtyi suunnitelmaan hilpeästi; kerran hän vain huolestuneesti kuiskasi Undinelle:

"Mutta etäämpänä on Vilpo jälleen vallassa!"

"Tulkoonpahan vain", vastasi toinen nauraen; "olenhan minä saapuvilla, ja minun edessäni hän ei uskalla pahaa tehdä."

Siten oli viimeinenkin este poissa tieltä, varustauduttiin lähtöön, ja pian oltiin matkalla reippain mielin ja iloisin toivein.

Mutta älkäähän ihmetelkö, ihmiset, jos silloin aina käypi toisin kuin on ajatellut. Meidän tuhoamme väijyvä ilkeä voima tuudittelee mielellään uhrinsa uneen viehättävin lauluin ja kultaisin saduin. Sitä vastoin kolkuttaa pelastava taivaanlähetti usein järeästi ja säikäyttävästi ovellemme.

He olivat olleet ensimäisinä päivinä matkallansa Tonavaa alas erinomaisen tyytyväisiä. Yhä parempaa ja kauniimpaa esiintyikin mikäli he lipuivat edemmäksi tuolla ylpeästi vierivällä virralla. Mutta eräällä muuten mitä viehättävimmällä seudulla, jonka näkemisestä he olivat suurinta riemuansa toivoneet, alkoi hillitön Vilpo ihan julkisesti osottaa täällä tuntuvaa voimaansa.

Kujeet pysyivät tosin vain ilvehtimisenä, kun Undine usein torui kohahteleviin aaltoihin tahi vastakkaisiin tuuliin, jolloin vihamielinen toiminta oitis nöyränä taukosi; mutta hyökkäykset uudistuivat alinomaa, ja yhtämittaa tarvittiin Undinen kehotteluja, joten pikku matkaseurueen hupaisuus kerrassaan häiriintyi. Miehistökin epäröiden supatteli keskenään ja vilkuili epäluuloisesti kolmeen vallassäätyiseen, joiden palvelijatkin alkoivat yhä enemmän ja enemmän uumoilla jotakin luonnotonta, omituisin katsein tähystellen isäntäväkeänsä. Huldbrand monastikin huomautti itsekseen: "Sen siitä saapi, kun samanlaiset eivät yhdy, kun ihminen ja vedenneito solmivat eriskummallisen liiton."

Itseänsä puhdistellen, kuten ylimalkaan mieluummin teemme, ajatteli hän tosin useasti samalla: "Minähän en tiennyt häntä vedenneidoksi. Minun onnettomuuteni on, että luonnottoman sukulaisuuden oikut kiroavat ja tärvelevät jokaisen askeleeni, mutta minun ei ole syy."

Moisista ajatuksista tunsi hän itsensä jonkin verran vahvistuneeksi, mutta sen sijaan kävi hän yhä ärtyisemmäksi, vieläpä vihamielisemmäksi mielialaltaan Undinea kohtaan. Hän silmäili tätä jo nurjin katsein, ja vaimo poloinen ymmärsi hyvin niiden merkityksen. Siitä ja alituisesta ponnistelusta setänsä juonia vastaan uupuneena vaipui hän illemmalla sikeään uneen, hiljaisesti lipuvan aluksen miellyttävästi liekuttelemana.

Tuskinpa oli hän silmänsä ummistanut, kun jo jokainen laivassa olija luuli sillä suunnalla, jolle sattui katsomaan, näkevänsä kerrassaan inhottavan ihmispään, joka ei kohonnut aalloista kuin uijan pää, vaan ihan kohtisuoraan, kuin vedenpintaan paalutettuna, mutta lipuen mukana samalla vauhdilla kuin aluskin. Jokainen tahtoi toiselle näyttää, mikä häntä kauhistutti, ja jokainen kyllä havaitsi toisen kasvoilla saman kauhun, mutta näki käden ja silmän osottavan toiselle suunnalle kuin missä hänelle itsellensä näkyi puolittain naurava, puolittain uhkaava kuvatus. Mutta kun he nyt tahtoivat selvitellä asian toisillensa ja kukin huusi: "katsokaa tuonne; ei tuonnepa!" — silloin näkyivät kaikkien kauhukuvat jokaiselle, ja koko laivan ympäristö vilisi mitä hirmustuttavimpia olentoja.

Tästä johtuneeseen kirkunaan heräsi Undine. Hänen avautuvien katseittensa tieltä katosi epäsikiöiden villi parvi. Mutta Huldbrand oli kuohuksissaan noin loppumattomista rumista ilveistä. Hän olisi puhjennut hurjiin sadatteluihin, ellei Undine olisi nöyrin katsein ja ihan hiljaa pyydellen sanonut:

"Jumalan tähden, rakas mieheni, me olemme aalloilla; älä ilmaise nyt suuttumusta minua kohtaan!"

Ritari vaikeni, istuutui ja syventyi mietiskelyyn. Undine sanoi hänelle korvaan:

"Eikö olisi parempi, rakkaani, luopua hupsusta matkastamme ja rauhassa kääntyä takaisin Ringstettenin linnaan?"

Mutta Huldbrand jupisi äkäisenä:

"Vankiko minun pitää olla omassa linnassani, kyeten hengittämäänkin vain niin kauvan kuin kaivoni on tukossa? Siispä soisinkin, että tätä luonnotonta sukulaisuutta —"

Silloin Undine hyväillen painoi kauniin kätensä hänen huulilleen. Hän vaikenikin ja pysyi äänettömänä, punniten monia Undinen hänelle tekemiä huomautuksia. Sillävälin oli Bertalda antautunut kaikenlaisiin omituisesti haihatteleviin ajatuksiin. Hän tiesi Undinen sukuperästä paljon, mutta ei kuitenkaan kaikkea, ja etenkin oli pelottava Vilpo jäänyt hänelle kauhistavaksi, mutta yhä vieläkin aivan hämäräksi arvotukseksi, niin ett'ei hän kertaakaan ollut tuon nimeäkään kuullut. Kaikkia näitä kummallisia seikkoja mietiskellen irrotti hän puolittain vaistomaisesti kultaisen kaulaketjun, jonka Huldbrand vastikään oli hänelle ostanut eräältä kiertelevältä kauppiaalta, ja välkytteli sitä ihan vedenkalvon yläpuolella, haavemielisesti ihastellen heleätä kimmellystä, minkä se loi iltakuulakkaan veteen. Silloin Tonavasta äkkiä pistäytyi iso käsi, sieppasi kaulaketjun ja katosi sen keralla syvyyteen. Bertalda kirkaisi kovasti, ja pilkallinen hahatus kajahti virrasta vastaan. Nyt ei ritarin suuttumus enää tiennyt rajoja. Seisaalleen hypähtäen sadatteli hän virtaan, kirosi kaikkia, jotka tahtoivat tunkeutua hänen sukulaisuuteensa ja elämäänsä, ja haastoi heidät, olivatpa vetehisiä tahi tenhottaria, asettumaan hänen kirkkaan säilänsä eteen. Bertalda sillävälin itki menetettyä, kovin rakasta koruansa ja valoi kyynelillään öljyä ritarin vihaan. Undine taasen piteli käsiään aluksen reunan yli veteen ojennettuina ja supisi herkeämättä hiljaa itseksensä, moniaan kerran keskeyttäen ihalan salaperäisen kuiskeensa ainoastaan rukoilevasti huomautellakseen aviomiehelleen:

"Armaani, täällä älä minua toru; toru kaikkea, mitä tahdot, mutta täällä älä minua! Tiedäthän."

Ja tosiaankin pidättyi ritarin vihasta änkkäilevä kieli vielä jokaisesta suoranaisesti hänen vaimoonsa kohdistetusta sanasta. Silloin tämä aaltojen alla pitämällään kostealla kädellä kohotti esille ihmeen kauniin korallikaulanauhan, niin ihanasti hohtelevan, että se huikaisi kaikkien silmiä loistollaan.

"Ota tämä", sanoi hän, ystävällisesti tarjoten sitä Bertaldalle, "sen olen antanut tuoda sinulle korvaukseksi, äläkä enää ole suruissasi, lapsi parka".

Mutta ritari ryntäsi väliin. Hän tempasi kauniin korun Undinen kädestä, sinkautti sen takaisin virtaan ja kiljui vimmoissaan:

"Sinulla siis on aina välejä noihin. Jää niiden luokse kaikkien noitien nimessä kaikkine lahjoinesi ja jätä meidät ihmiset rauhaan, ilvehtijätär!"

Jäykin, mutta kyyneliä tulvivin katsein silmäili häntä Undine poloinen, yhä pitäen ojossa kättään, jolla oli tahtonut niin ystävällisesti antaa Bertaldalle siron lahjansa. Sitte hän alkoi yhä haikeammin itkeä, kuten ihan syytön ja kovin katkerasti loukattu herkkämielinen lapsi. Vihdoin hän sanoi heikosti:

"Oi, armas ystäväni, oi, jääös hyvästi. Ne eivät saa sinulle mitään tehdä; pysy vain uskollisena, jotta voin ne torjua sinusta. Voi, mutta lähteä minun täytyy, lähteä pois koko nuoreksi elin-ajakseni. Oi, voi mitä oletkaan tehnyt! Oi, voi!"

Ja hän katosi aluksen laidan yli. Astuiko hän virtaan, sulausiko hän siihen, sitä ei tiedetty; tuntui molemmilta eikä kumpaiseltakaan. Mutta pian oli hän kokonaan huvennut Tonavaan; pikku kareet vain vielä nyyhkien kuiskivat aluksen äärellä, ja ne kuulostivat milt'ei haastavan: "Oi, voi! Oi, pysy uskollisena! Oi, voi!"

Mutta Huldbrand kostutti laivan etukantta kuumin kyynelin, ja syvä tainnos verhosi onnettoman piankin lieventävään huntuunsa.