3. LUKU.

Undinen löytyminen.

Huldbrandin mieli kävi yhä tuskaisemmaksi ja sekavammaksi, mitä kauvemmin hän turhaan etsi öisistä varjoista. Ajatus, että Undine oli ollut pelkkä metsänilmestys, sai hänessä uudestaan valtaa. Niin, olisipa hän aaltojen ja tuulen tohinassa, puiden räiskeessä, vast'ikään vielä niin viehättävän seudun täydellisessä muutostilassa milt'ei pitänyt petollisena harhakuvana koko niemekettä ja majaa asukkainensa; mutta etäältä kuuli hän sentään aina vielä kohun läpi kalastajan surullisen huhuilun, vanhan emännän äänekkään rukoilun ja veisuun.

Vihdoin hän saapui tulvivan puron partaalle ja näki kuunvalossa, että tämä oli hillittömässä pursuamisessaan oikaissut tiensä metsästä suoraksi, joten niemeke nyt oli saarena. Voi hyvä Jumala, ajatteli hän itsekseen, jos Undine on uskaltanut sipsuttaa pari askelta tuohon pelottavaan metsään, kenties juuri viehättävässä itsepintaisuudessaan, koska minä en saanut siitä hänelle kertoa, — ja nyt on virta paisunut välille, sulkien hänet tuonne aaveitten sekaan yksikseen itkemään!

Häneltä pääsi kauhun huudahdus; hän kömpi muutamien kivien ja suistuneiden petäjänrunkojen ylitse, astuakseen vuolaaseen virtaan ja kahlaamalla tahi uimalla pyrkiäkseen etsimään eksynyttä metsästä. Hänen mieleensä johtui kyllä kaikki kammottava ja ihmeellinen, mitä hänelle jo päivällä oli sattunut nyt kohajavien ja ritkahtelevien oksien alla. Etenkin tuntui hänestä, kuin seisoisi pitkä, valkea mies, jonka hän liiankin hyvin tunsi, irvistellen ja nyökkyillen vastapäisellä rannalla. Mutta juuri nuo kaameat kuvat vetivät häntä voimakkaasti, koska hän ajatteli Undinen olevan niiden keskellä kuolettavassa pelossa ja yksinänsä.

Jo oli hän tarttunut tukevaan petäjän oksaan ja seisoi tähän nojautuen vilisevässä vuolteessa, jota vastaan hän tuskin kykeni pystyssä pysymään; mutta rohkein mielin astui hän syvemmälle. Silloin huusi suloinen ääni hänen vieressään:

"Älä luota, älä luota! Hän on luihu, se vanhus, virta!"

Hän tunsi tuon herttaisen kai'un; hän seisoi kuin lumottuna varjossa, joka oli juuri siirtynyt sankkana kuun eteen, ja hänen päätänsä huimasi aaltojen vilske, joiden hän näki nuolen nopeudella kiitävän kupeittensa kohdalla. Kuitenkaan ei hän tahtonut yrityksestään luopua.

"Jos et toden teolla ole siinä, jos vain henkenä ympärilläni ilkamoitset, niin en voi minäkään elää ja tahdon tulla varjoksi kuten sinä, rakas, rakas Undine!"

Tämän hän huusi äänekkäästi ja astui taas syvemmä vuolteeseen.

"Katsohan toki lähellesi, hei, katsohan lähellesi, kaunis huimapää nuorukainen!" helähti taaskin ihan likeltä, ja syrjään vilkaistessaan näki hän juuri palaavassa kuunvalossa latvoistaan yhtyneiden puiden oksien alla pienellä tulvan muodostamalla saarelmalla Undinen hymyilevänä ja rakastettavana pujottautuneeksi kukkanurmikkoon.

Kuinka paljoa riemukkaammin käyttikään männynkarahkaansa sauvanaan nuori mies nyt kuin äsken! Moniaalla askeleella suoriusi hän vuolteesta, joka kohisi hänen ja tyttösen välillä, ja nousi hänen viereensä pienoiselle iki vanhojen puiden humuunsa kätkemälle ja turvallisesti suojaamalle parvekkeelle. Undine oli hiukan kohottautunut ja kietaisi nyt vihreässä lehväkatoksessa käsivartensa hänen kaulaansa, siten vetäen hänet alas viereensä pehmeälle istuimelleen.

"Täällä pitää sinun minulle kertoa, soma ystäväiseni", sanoi hän kuiskien, "täällä eivät meitä yrmeät vanhukset kuule. Ja sen arvoinen kuin heidän kehno majansa on toki täällä aina meidän lehvistömme."

"Se on taivas!" virkkoi Huldbrand ja syleili kiihkeästi suudellen mielistelevää kaunokaista.

Sillävälin oli vanha kalastaja saapunut virran rantaan ja huusi yli aaltojen molemmille nuorille:

"Hoi, herra ritari, minä olen teidät ottanut vastaan kuten kunnon miehen tulee toista kohdella, ja nyt te noin salassa supisette kasvattini kanssa, jättäen päälle päätteeksi minut hädissäni yön selkään juoksentelemaan hänen perässään."

"Juur'ikään minäkin vasta löysin hänet, isäseni", huusi ritari vastaan.

"Sen parempi", sanoi kalastaja, "mutta tuokaakin hänet nyt siekailematta tänne kuivalle maalle."

Mutta siitä ei Undine tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän arveli mieluummin lähtevänsä kauniin vieraan kanssa kerrassaan metsään kuin takaisin majaan, missä hänelle ei osotettu mielisuosiota ja mistä sievä ritari kumminkin ennemmin tahi myöhemmin siirtyisi muuanne. Sanomattoman viehkeästi lauloi hän Huldbrandia kaulaten:

Alhosta aalto juoksi ja etsi onneaan; se saapui meren luoksi ja jääpyi ainiaan.

Vanha kalastaja itki haikeasti hänen laululleen, mutta se ei häntä näyttänyt suurestikaan liikuttavan. Hän suuteli ja silitteli lemmittyänsä, joka vihdoin sanoi hänelle:

"Undine, jos ei vanhan miehen murhe viillä sydäntäsi, niin viiltää se minun. Lähtekäämme takaisin hänen luokseen!"

Kummeksien avasi tyttö isot, siniset silmänsä suuriksi ja puheli viimein verkalleen ja empien:

"Jos totta tarkotat, — hyvä; minusta on oikeata kaikki, mitä sinä tahdot. Mutta ensin on vanhan miehen tuolta luvattava minulle, että hän vastaan inttämättä antaa sinun kertoa, mitä olet metsässä nähnyt, ja — no, muusta kyllä selviämme."

"Tulehan vain, tule!" huusi hänelle kalastaja, sen enempää sanoiksi saamatta. Samalla ojensi hän käsivartensa kauvas virralle tyttöä kohden ja nyökytti päätänsä taatakseen tälle hänen vaatimuksensa täyttymisen, jolloin hänen valkeat hapsensa omituisesti valahtivat kasvoille ja Huldbrandin täytyi ajatella metsän nyökkyilevää valkeata miestä.

Antamatta kuitenkaan minkään itseänsä hämäännyttää sieppasi nuori ritari kauniin neitosen käsivarsillensa ja kantoi hänet kapean salmen yli, josta virta kuohui hänen saarelmansa ja mantereen välitse. Vanhus kiepahti Undinen kaulaan eikä voinut ollenkaan kyllikseen riemuita ja suudella; vanha emäntäkin kiirehti paikalle ja hyväili jälleenlöytynyttä mitä sydämellisimmin. Nuhteista ei enää ollut puhettakaan, sitäkin vähemmin, kun Undinekin uhmansa unohtaen ihan ylenmäärin jakeli molemmille kasvatusvanhemmilleen helliä sanoja ja rakkauden osotuksia.

Vihdoinkin toinnuttaessa jälleenyhtymisen riemastuksesta pilkisteli jo kajasteleva aamurusko järven takaa. Myrsky oli tauonnut; linnut visertelivät virkeinä märillä oksillansa. Kun nyt Undine tivasi ritarin luvatun tarinan kertomista, myöntyivät vanhukset myhäillen ja alttiisti hänen toivomukseensa. Puiden alle majan taakse järven puolelle tuotiin aamiainen ja istuuduttiin peräti tyytyväisin mielin sen ääreen, — Undine ritarin jalkoihin ruohikolle, kun hän ei millään muotoa suostunut asettumaan toisin. Sitten alkoi Huldbrand jutella seuraavaan tapaan.