13. LUKU.

Elämää Ringstettenin linnassa.

Tämän kertomuksen kirjottaja tekee työtänsä syystä että tarina liikuttaa hänen sydäntänsä, saaden hänet suomaan samaa muillekin. Nyt hän pyytää, rakas lukija, sinun suosiollisuuttasi eräässä seikassa. Suo hänen sivuuttaa lyhyin sanoin jokseenkin pitkä ajanjakso ja lausua sinulle vain yleispiirtein, mitä sill'aikaa on tapahtunut. Hän tietää kyllä, että voitaisiin varsin taiteenmukaisesti ja askel askeleelta kehitellä Huldbrandin mielen alkavaa kääntymystä pois Undinesta ja Bertaldaan, tämän nuorta miestä kohtaan tunteman hehkuvan rakkauden yhä selvempää ilmenemistä, näiden kahden näköjään enemmän pelkäilevää kuin säälivää tunnetta vaimopoloisen vierasta olemusta kohtaan, Undinen itkemistä ja hänen kyyneleittensä ritarin sydämessä herättämiä omantunnon soimauksia, jotka eivät kuitenkaan elvyttäneet vanhaa rakkautta, joten hän kyllä toisinaan osotti vaimolleen ystävällisyyttä, mutta kylmiä väreitä taas tuntien ajautui hänestä loittonemaan ja ihmislapsi Bertaldaa lähenemään.

Kirjottaja tietää, että tämä kaikki voitaisiin kunnollisesti selitellä, kenties pitäisikin se tehdä. Mutta siinä koskee hänen sydämeensä liian kipeästi, sillä hän on kokenut samanlaista ja muistissaankin vielä kammoaa sen varjoa. Sinä tunnet varmaankin samanlaatuisen tunteen, rakas lukija, sillä sellainenpa on kuolevaisten ihmisten kohtalo. Onneksesi on, jos olet siinä saanut enemmän ottaa vastaan kuin antanut, sillä tässä kohden on autuaallisempi ottaa kuin antaa. Silloin hiipailee tuollaisia seikkoja mainittaessa sieluusi vain rakas tuska, ja kukaties vierähtää leppeä kyynel alas poskeasi, muistaessasi kuihtuneet kukkalavasi, joista olit sydämesi pohjasta iloinnut. Mutta tämä riittäköönkin; emme tahdo tuhatkertaisilla yksittäisillä pistoksilla sydäntämme lävistää, vaan toteamme vain lyhyesti, että siten on käynyt, kuin ylempänä sanoin.

Undine parka oli kovin murheissaan, eivätkä molemmat toisetkaan juuri tyytyväisiä olleet; varsinkin vainusi Bertalda pienimmässäkin poikkeuksessa toivomuksistansa loukatun perheenemännän mustasukkaista painostusta. Hän oli sen vuoksi totuttautunut määräilevään sävyyn, johon Undine taipui kaihomielisessä kieltäymyksessä, ja sitä sokaistunut Huldbrand tavallisesti tuki mitä pontevimmin.

Vielä enemmän häiritsivät linnaseuruetta kaikenlaiset merkilliset kummittelut, joita Huldbrand ja Bertalda kohtasivat linnan holvikäytävissä; sellaisista ei oltu kuultu miesmuistiin. Pitkä valkea mies, jonka Huldbrand liiankin hyvin tunsi Vilpo-sedäksi ja Bertalda aaveelliseksi kaivomestariksi, astui usein uhkaavasti heidän eteensä ja etenkin Bertaldan, niin että tämä jo oli jonkun kerran säikähdyksestä sairastunut ja monasti ajatellut lähteä linnasta. Mutta osaksi oli hänelle Huldbrand liian rakas, — ja siinä hän vetosi viattomuuteensa, koska heidän välillään ei ollut koskaan mitään suoranaista tunnustusta tapahtunut, — osaksi ei hän tiennyt minne muuannekaan suunnata askeleensa. Vanha kalastaja oli Ringstettenin ritarin sanomaan Bertaldan uudesta olopaikasta vastannut muutamin vaikeasti luettavin piirroin, sikäli kuin oli ijältään ja pitkälliseltä vierautumiseltaan voinut yrittää: "Minusta on nyt tullut vanha leskimies parka, sillä rakas uskollinen vaimoni on kuollut. Mutta niin yksinäni kuin majassani istunkin, on mielestäni parempi Bertaldan olla siellä kuin täällä. Kunhan hän vain ei tee rakkaalle Undinelleni mitään vahinkoa, sillä silloin kohtaisi häntä kiroukseni!"

Viime sanat antoi Bertalda tuulen viedä, mutta piti vereksessä muistissa, mitä kotiintulosta sanottiin, — kuten meillä ihmisillä aina on samanlaatuisissa tapauksissa tapana.

Eräänä päivänä oli Huldbrand juuri lähtenyt ratsastusretkelle, kun Undine kokosi talon palvelijat, vedätti paikalle ison paaden ja käski sillä huolellisesti peittää linnanpihan keskessä olevan komean kaivon. Miehet huomauttivat vastaan, että heidän olisi sitte noudettava kaukaa alhaalta laaksosta vesi linnamäelle. Undine hymyili surumielin.

"Mieltäni pahottaa työnne lisääntyminen, hyvä väki", vastasi hän; "mieluummin itse kantaisin vesiruukun ylös, mutta tämä kaivo on kerta kaikkiaan tukittava. Uskokaa minua, muu ei käy päinsä, ja ainoastaan siten voimme karttaa suurempaa vauriota."

Koko palvelijakuntaa ilahutti leppeän emäntänsä mieliksi tekeminen; ei enempää kyselty, vaan käytiin käsiksi suunnattoman raskaaseen paateen. Tämä kohosi heidän ponnistuksistaan ja huojui jo kaivon kohdalla, kun Bertalda juoksi paikalle ja huusi pysähtymään. Tästä kaivosta hän muka kannatti pesuvetensä, joka oli hänen hipiälleen peräti terveellistä, eikä hän voinut mitenkään myöntyä sen sulkemiseen. Mutta vaikka Undine tälläkin kertaa oli tapansa mukaan säyseä, pysyi hän kuitenkin vastoin tapaansa lujana. Hänelle emäntänä kuului kaikkien taloustoimien järjestely parhaan taitonsa mukaan, eikä hänen ollut tehtävä niistä tiliä kenellekään muulle kuin aviopuolisollensa ja herrallensa.

"Katsokaa, katsokaahan toki", huusi Bertalda suuttuneesti ja tuskaantuneesti, "kaunis vetonen jo vääntelehtii ja karehtii, kun se aijotaan kätkeä kirkkaalta auringolta ja ihmiskasvojen virkistävältä näkemiseltä, joiden kuvastimeksi se on luotu!"

Vesisuoni tosiaankin sihisi ja poreili kaivossa kovin kummallisesti; näytti siltä kuin olisi jotakin pyrkinyt siitä nousemaan. Mutta Undine vain sitä vakavammin vaati käskynsä täyttämistä. Tätä vakavuutta tuskin tarvittiin. Linnaväki yhtä mielellään totteli emäntäänsä kuin lannisti Bertaldan uhmaa, ja kiukkuilipa ja uhkailipa tämä miten rajusti tahansa, pian oli paasi tukevasti paikoillaan kaivon suulla. Undine nojausi mietteissään sen yli ja kirjotteli kauniilla sormillaan paaden pintaan. Mutta hänellä lienee ollut kädessään jotakin hyvin terävää ja syövyttävää, sillä hänen kääntyessään pois näkivät muut lähemmäksi tultuansa paadessa kaikenlaisia omituisia merkkejä, joita ei kukaan luullut siinä ennen havainneensa.

Kotiin palaavan ritarin otti Bertalda illalla vastaan kyynelin ja valituksin, Undinen menettelystä kertoen. Ritari loi vaimoonsa totisia katseita, ja poloinen katseli apeana lattiaan. Kuitenkin sanoi hän maltillisesti:

"Herranihan ja puolisoni ei kuulustamatta soimaa orjaakaan, saatikka vihittyä vaimoansa."

"Sano, mikä sai sinut noin outoon tekoon", vastasi ritari synkkänä katsannoltaan.

"Ihan kahden kesken haluaisin sen sinulle sanoa!" huokasi Undine.

"Yhtä hyvin sen voit sanoa Bertaldankin kuullen", arveli ritari.

"Kyllä, jos niin käsket", myönsi Undine; "mutta älä käske sitä! Voi, minä pyytämällä pyydän, älä käske!"

Hän näytti niin nöyrältä, suloiselta ja kuuliaiselta, että ritarin sydän avautui auringon pilkahdukselle paremmilta ajoilta. Hän tarttui vaimoansa ystävällisesti käsivarteen ja vei hänet huoneeseensa, missä Undine alkoi kertoa:

"Tunnethan häijyn Vilpo-setäni, rakas herrani, ja olet usein vihastuen kohdannut hänet tämän linnan käytävissä. Bertaldan hän on joskus ihan sairaaksikin säikytellyt. Se johtuu siitä, että hän on sieluton, pelkkä ulkoisen maailman alkeellinen kuvastin, joka ei kykene mitään sisäistä heijastamaan. Näkeepä hän sitte joskus sinun olevan tyytymätön minuun, minun lapsellisuudessani sitä itkevän ja Bertaldan ehkä samalla hetkellä sattumalta nauravan. Silloin hän kuvittelee kaikenlaista hankaluutta ja sekautuu kutsumattomana piiriimme monin tavoin. Mitä auttaa se, että häntä mitä katkerimmin torun, että epäystävällisesti häädän hänet luotani? Hän ei usko ainoatakaan sanaa vakuutuksistani. Hänen poloisella elämällään ei ole aavistustakaan siitä, että lemmen surut ja ilot ovat niin viehättävän yhdennäköisiä ja likekkäisiä sisaruksia, ett'ei niitä voi mikään mahti toisistaan erottaa. Kyyneleen alta pilkistää hymy, hymy kyyneleen kätköstänsä houkuttelee."

Hän kohotti hymyävänä ja itkevänä katseensa Huldbrandiin, joka jälleen tunsi sydämessään vanhan rakkauden kaiken lumon. Undine käsitti sen, painautui häneen kiinteämmin ja jatkoi ilon kyynelin:

"Kun rauhan häiritsijä ei ottanut sanoista oppiaksensa, niin minunhan täytyi teljetä häneltä ovi. Ja ainoa ovi, josta hän meille pääsee, on tuo kaivo. Muiden tämän seudun lähdehenkien kanssa on hän riidassa, lähimmistä laaksoista alkaen; ja vasta etäämpänä Tonavalla, kun muutamia hänen hyviä ystäviänsä on virrannut mukaan, alkaa taas hänen valtakuntansa. Siksi annoin vierittää kaivon suulle paaden ja piirsin siihen merkkejä, jotka herpaavat touhuilevalta sedältäni kaiken voiman, niin ett'ei hän nyt pääse sinun eikä minun tahi Bertaldankaan tielle. Ihmiset tosin voivat merkeistä huolimatta aivan tavallisin ponnistuksin nostaa paaden paikoiltaan; heitä eivät ne estä. Jos siis tahdot, niin noudata Bertaldan halua, mutta totisesti! hän ei tiedä, mitä hän pyytää. Häntä on karkealuontoinen Vilpo erityisesti tavotellut, ja jos yhtä ja toista hänen minulle ennustamaansa tapahtuisi, kuten kylläkin voisi tapahtua, sinun sillä pahaa tarkottamattasi, niin voi, rakkahin, silloin et sinäkään välttäisi vaaraa!"

Huldbrand tunsi syvästi sydämessään suloisen vaimonsa jalomielisyyden, tämän niin uutterasti sulkiessa pois pelottavan suojelijansa ja vielä lisäksi saaden Bertaldan soimaukset siitä palkakseen. Hän puristi vaimonsa mitä hellimmin rintaansa vasten ja sanoi liikutettuna:

"Paasi jääpi paikoilleen, ja kaikki jääpi sellaisekseen ja ainiaaksi, kuten sinä tahdot, armas Undineni!"

Tämä hyväili häntä nöyrän iloisena kauvan kaivatuista rakkauden sanoista ja lausui lopulta:

"Rakkahin ystäväni, kun olet tänään niin peräti lempeä ja suopea, niin uskaltanenkohan esittää sinulle erään pyynnön? Katsos, sinun on laitasi sama kuin kesän. Parhaassa ihanuudessaan asettaa se päähänsä kauniiden rajusäiden leimuavia ja jyriseviä kruunuja, joiden ilmaantuessa se on katsottava oikeaksi kuninkaaksi ja maanjumalaksi. Samoin torut sinäkin toisinaan ja jyriset ja leimuat rajusäänä, ja se sopii sinulle varsin hyvin, joskin minä väliin hupsuudessani hyrähdän siitä itkuun. Mutta älä siten milloinkaan esiinny minua kohtaan veden päällä ollessamme tahi vesipaikan lähistölläkään. Silloin, näetkös, saisivat sukulaiseni oikeuden minuun. Leppymättömästi riistäisivät he minut sinulta vihassaan, katsoen sukunsa jäsentä loukatuksi, ja minun täytyisi ikäni asua alhaalla kristallipalatseissa, enää koskaan pääsemättä ylös luoksesi, — oi Jumalani, se olisi vielä äärettömän paljoa pahempi. Ei, ei, armas ystävä, siten älä anna käydä, niin suuresti kuin sinua Undine rukka rakastaa!"

Ritari juhlallisesti lupasi täyttää vaimonsa toivomuksen, ja aviopuolisot astuivat ulos kamarista rajattomasti riemuissaan ja keskenänsä rakkaina. Silloin saapui Bertalda muutamien työläisten kanssa, jotka hän jo sillävälin oli kutsuttanut, ja sanoi nyttemmin omaksumaansa yrmeään tapaan:

"Nyt on kai salainen keskustelu lopussa ja paasi voidaan vierittää alas. Lähtekäähän, miehet, toimittamaan asia!"

Mutta hänen ynseydestään kuohahtaen sanoi ritari lyhyesti ja karskisti: "Paasi jää paikoilleen." Myöskin nuhteli hän Bertaldan hänen vaimoansa kohtaan osottamaa kiivautta, ja työläiset poistuivat salavihkaa tyytyväisinä hymyillen, Bertaldan kalvenneena kiiruhtaessa huoneisiinsa.

Tuli illallisen aika, ja Bertaldaa odotettiin turhaan. Lähetettiin hänelle kutsu; silloin kamaripalvelija näki hänen huoneustonsa olevan tyhjillään ja toi vain mukanaan ritarille osotetun sinetityn kirjeen. Tämä avasi sen hätkähtäen ja luki:

"Häveten tunnen olevani vain köyhä kalastajatyttö. Että sen toisin hetkin unohdin, siitä saan vanhempieni matalassa majassa kärsiä rangaistukseni. Hyvästi jääkää kauniin puolisonne kanssa."

Undine oli sydämensä pohjasta suruissaan. Hän pyyteli Huldbrandia kiihkeästi rientämään paenneen ystävättären perässä ja noutamaan hänet takaisin. Oi, hänen ei olisi tarvinnut kannustaa! Ritarin mieltymys Bertaldaan virisi jälleen ilmi liekkiin. Hän juoksenteli kaikkialla linnassa kysellen, eikö kukaan ollut nähnyt, mitä tietä kaunis pakolainen oli lähtenyt. Hän ei saanut mitään vihiä ja istui jo ratsunsa seljässä linnan pihalla valmiina ratsastamaan umpimähkään sitä tietä, jota kautta oli Bertaldan tuonut linnaan.

Silloin osui paikalle muuan kilpipoika ja vakuutti kohdanneensa neidin Mustaanlaaksoon johtavalla polulla. Kuin nuolena karautti ritari portista ulos mainitulle suunnalle, kuulematta Undinen tuskaista ääntä, tämän huutaessa ikkunasta hänen jälkeensä:

"Mustaanlaaksoon? Oi, sinne ei, Huldbrand, sinne ei! Tahi ota Jumalan tähden minut mukaasi!"

Nähdessään kaiken huhuilunsa hyödyttömäksi käski hän kiireesti satuloida valkean käymähevosensa ja läksi ritaria seuraamaan, suostumatta ottamaan mitään palvelijaa mukaansa.