7. LUKU.

Mitä hääiltana edelleen tapahtui.

Peräti säveäksi ja hiljaiseksi oli Undine osottautunut vihkimisen edellä ja aikana; mutta nyt tuntui siltä, kuin kaikki hänessä asustavat ihmeelliset päähänpistot olisivat sitä riuskemmin ja vallattomammin kuohuneet pinnalle. Hän kiusotteli sulhasta ja kasvatusvanhempia sekä tuskin enää niin korkeasti kunnioittamaansa pappia kaikenlaisilla lapsellisilla kujeilla, ja kun emäntä yritti paheksua hänen käyttäytymistänsä, niin hänet vaiensi ritarin pari vakavaa sanaa, joilla hän hyvin merkitsevästi nimitti Undinea puolisoksensa. Silti ritaria itseänsäkin miellytti Undinen lapsellinen vehkeily yhtä vähän; mutta siinä ei auttanut mikään silmän iskentä, hymähdys tai moittiva huomautus. Aina kun morsian huomasi lemmittynsä tyytymättömyyden, — ja se tapahtui moniaan kerran, — kävi hän tosin hiljaisemmaksi, istuutui hänen viereensä, silitteli häntä, supatti hänelle hymyillen jotakin korvaan ja tasotteli siten hänen otsalleen pyrkineet rypyt. Mutta heti jälkeenpäin tempasi hänet jokin hupsu oikku taaskin ilkamoivaan leikkiin ja kujeilu yltyi entistä vallattomammaksi. Sanoipa lopulta pappi hyvin totisesti ja ystävällisesti:

"Viehättävä nuori neitoseni, teitä ei tosin voi ihastumatta katsella; mutta muistakaakin ajoissa soinnuttaa sielunne sellaiseen vireeseen, että se aina kaijuttelisi vihityn sulhonne sielulle sopusointua."

"Sielulle!" naureli hänelle Undine. "Tuo kuulostaa varsin sievältä ja saattaa useimmille ihmisille ollakin varsin ylentävä ja hyödyllinen sääntö. Mutta jos nyt on kerrassaan sielua vailla, niin mitä silloin soinnutetaan vireeseen? Ja siten on minun laitani."

Syvästi loukkaantuneena jäi pappi vaiti hurskaassa suuttumuksessaan ja käänsi surumielin kasvonsa pois tytöstä. Mutta tämä astui suostutellen hänen luokseen ja sanoi:

"Ei, kuunnelkaahan minua ensin kunnolleen, ennen kuin näytätte vihastuneelta, sillä teidän vihainen katsantonne tuottaa minulle tuskaa ja eihän teidän toki sovi suuttua ainoallekaan olennolle, joka ei puolestaan ole teille mitään pahaa tehnyt. Osottakaa vain kärsivällisyyttä minua kohtaan, niin selitän teille säntilleen, mitä tarkotan."

Hänen huomattiin valmistautuvan kertomaan jotakin juurtajaksain, mutta äkkiä hän takelsi kuin sisäisen väristyksen valtaamana ja puhkesi vuolaasti pulppuaviin haikeisiin kyyneliin. Kuulijat eivät enää tienneet mitä hänestä ajatella, tuijotellen häneen vaiti ollen ja erilaisin huolin. Vihdoin sanoi hän kyyneleensä kuivaten ja pappia vakavasti katsellen:

"Sieluun täytyy liittyä jotakin rakasta, mutta myöskin jotakin ylen pelottavaa. Kautta taivaan, hurskas mies, eikö olisi parempi jäädä siitä ainiaan osattomaksi?"

Hän vaikeni taas, kuin vastausta odottaen; hänen kyyneleensä olivat ehtyneet. Kaikki olivat nousseet istuimiltansa ja peräytyivät pöyristyen hänestä. Mutta hän näytti näkevän vain hengenmiehen; hänen kasvonpiirteissään kuvastui pelkäävä uteliaisuus, joka juuri siksi tuntui toisista kovin kauhistavalta.

"Raskaasti täytyy sielun painaa", pitkitti hän, kun ei kukaan hänelle vastannut, "hyvin raskaasti! Sillä jo sen lähenevä kuvakin varjostaa minua tuskalla ja murheella. Ja voi, minä olin ennen niin kepeä, niin rattoisa!"

Ja hän puhkesi uuteen kyyneltulvaan, kasvonsa peittäen. Silloin pappi astui hänen luokseen totisena katsannoltaan, puhutteli häntä ja vannotti pyhimpien nimien kautta häntä heittämään pois valoisan asunsa, jos hänessä oli mitään pahaa. Mutta hän vaipui papin eteen polvilleen, kerraten kaikki hänen hurskaat sanansa, ylistäen Jumalaa ja vakuuttaen tahtovansa hyvää kaikelle maailmalle. Lopulta sanoi hengenmies ritarille:

"Herra sulhanen, minä jätän teidät yksiksenne sen kanssa, jonka olen teihin vihkinyt. Mikäli minä voin harkita, ei hänessä ole mitään pahaa, mutta ihmeellistä paljonkin. Neuvon teille huolenpitoa, rakkautta ja uskollisuutta."

Hän poistui huoneesta ja kalastajaväki seurasi häntä, tehden ristinmerkin.

Polvilleen vaipuneena paljasti Undine kasvonsa ja sanoi arasti katsahtaen Huldbrandiin:

"Oi, nyt sinä et varmaankaan tahdo pitää minua; enkä ole kuitenkaan tehnyt mitään pahaa, minä poloinen, poloinen lapsi!"

Hän näytti siinä niin sanomattoman viehkeältä ja liikuttavalta, että hänen sulhasensa unohti kaiken kammon ja arvotuksellisuuden, rientäen hänen luokseen ja nostaen hänet syleiltäväkseen. Silloin Undine hymyili kyyneltensä läpi; oli kuin olisi aamurusko leikkinyt pikku puroilla.

"Sinä et voi minusta luopua!" kuiskasi hän luottavana ja varmana, ja silitti hennoilla kätösillään ritarin poskia. Tämä sen johdosta karkotti ne pelottavat ajatukset, jotka vielä väijyivät hänen sielunsa pohjukassa ja koettivat hänelle uskotella, että hänet oli vihitty haltijattareen tahi johonkuhun muuhun häijynkiusottelevaan henkimaailman olentoon. Yksi ainoa kysymys vain vielä kirposi hänen huuliltansa melkein tahtomatta:

"Rakas pikku Undineni, sano minulle kuitenkin yksi seikka: mitä sinä puhuitkaan maanhengistä silloin kun pappi koputti ovelle, ja miksi mainitsit Vilpo-nimeä?"

"Satuja, lastensatuja!" sanoi Undine nauraen ja taas kokonaan entiseen rattoisuuteensa palautuneena. "Ensin olen minä saanut teidät ahdistuneeseen mielentilaan, lopuksi te minut. Siinä on laulun loppu ja koko hääillan."

"Ei, eipä olekaan", sanoi lemmen päihdyttämä ritari, sammutti vahakynttilät ja kantoi kauniin rakastettunsa tuhansin suudelmin kuutamosta, joka kirkkaana katseli ikkunasta sisälle, morsiuskamariin.