19. LUKU.

Ritari Huldbrandin hautaus.

Isä Heilmann oli saapunut linnaan heti kun Ringstettenin ritarin kuolema oli tullut seudulla tiedoksi, ja ihan samalla hetkellä saapui hän, kun onnettoman parin vihkinyt munkki kauhun ja kammon valtaamana pakeni linnasta.

"Ei ole sillä väliä", vastasi Heilmann, kun hänelle tästä mainittiin; "nyt alkaa minun virantoimitukseni, enkä minä tarvitse kumppania."

Hän alkoi lohdutella leskeksi joutunutta morsianta, niin vähän hedelmiä kuin kehottelut kantoivatkin hänen maailmallisessa sydämessään. Vanha kalastaja sitä vastoin mukautui, joskin sydämensä pohjasta suruissaan, paljoa paremmin tyttärensä ja vävynsä saamaan kohtaloon, ja Bertaldan herkeämättä soimatessa Undinea murhaajattareksi ja velhoksi, sanoi vanha mies nöyrästi:

"Ei varmaankaan voinut käydä toisin. En siinä näe muuta kuin Jumalan tuomion, eikä tietenkään ole Huldbrandin kuolema kenenkään sydämeen koskenut kipeämmin kuin sen, jonka täytyi saattaa hänet päiviltä, hyljätyn Undine-poloisen!"

Hän autteli hautajaisten järjestämistä vainajan arvon mukaisiksi. Tämä oli haudattava erääseen kirkkokylään, jonka kalmistossa kaikkien hänen esi-isiensä haudat olivat ja joita he, kuten hän itsekin, olivat suosineet runsailla vapautuksilla ja lahjoilla. Kilpi ja kypäri olivat jo arkun kannella, joutuaksensa mukana hautaan, sillä Ringstettenin Huldbrand oli kuollut sukunsa viimeisenä. Surusaatto lähti kolkkoon kulkuunsa, veisaten herttaisen hiljaiselle sinitaivaalle valitusvirsiä; Heilmann asteli korkeata ristiinnaulitunkuvaa kantaen edellä, ja häntä seurasi vanhan isänsä tukemana lohduton Bertalda.

Silloin nähtiin äkkiä mustapukuisten itkijänaisten keskessä leskisaattueessa lumivalkea olento tiheään hunnutettuna; kiihkeästi voihkaillen väänteli tämä käsiänsä. Hänen naapurinsa alkoivat tuntea salaista kammoa; he väistyivät taamma tahi sivumma, liikehtimisellään vielä enemmän säikyttäen toisia, joiden rinnalle valkea vieras nyt joutui, niin että pelkästään sen takia alkoi surusaatossa syntyä epäjärjestystä. Muutamat soturit olivat siksi rohkeita, että tahtoivat olentoa puhutella ja häätää hänet saatosta, mutta heiltä hän ikäänkuin sormien välitse väistyi ja näkyi taas kuitenkin verkkaisen juhlallisin askelin etenemässä ruumissaaton mukana. Viimein hän palvelijattarien alituiseen väistellessä tuli ihan Bertaldan taakse. Nyt hän pysytti käyntinsä hyvin vitkallisena, joten leski ei häntä huomannut, hänen hyvin nöyrästi ja säveästi kulkiessaan takana kenenkään häiritsemättä.

Kirkkomaalla ruumissaatto asettui piiriin avoimen haudan ympäri. Silloin havaitsi Bertalda kutsumattoman seuraajattarensa, ja puolittain vihasta, puolittain kauhusta hätkähtäen käski hän tätä poistumaan ritarin lepopaikalta. Mutta hunnutettu pudisti päätänsä hiljaisesti kieltäen ja kohotti kätensä kuin nöyrästi pyytäen Bertaldaa kohti. Tämä tunsi suurta liikutusta ja oli pakotettu kyynelin muistelemaan, kuinka ystävällisesti Undine oli Tonavalla tahtonut hänelle korallikaulanauhan lahjottaa. Lisäksi viittasi Isä Heilmann hiljaisuutta vaatien, kun tahdottiin hiljaisessa hartaudessa rukoilla vainajan puolesta, jonka kumpu alkoi kasautua. Bertalda vaikeni ja vaipui polvilleen; kaikki polvistuivat, haudankaivajatkin, valmiiksi lapioittuansa.

Mutta kun jälleen noustiin seisaalleen, oli valkea vieras kadonnut. Hänen polvistumapaikallaan kumpusi hopeankirkas lähde nurmikosta. Se Urisi ja lirisi edelleen, kunnes oli melkein kokonaan kiertänyt ritarin hautakummun; sitte se kulkuansa jatkaen valui kalmiston sivulla olevaan hiljaiseen lampeen. Vielä myöhäisinä aikoina kuuluvat kylän asukkaat osotelleen lähdettä ja olleen siinä varmassa käsityksessä, että tämä oli hyljätty Undine-poloinen tuolla tavoin yhäti lemmittyänsä syleilemässä leppein käsivarsin.