VOIMAA.

Harmaassa laajamantuisessa talossa oli eläkeukko, seitsenkymmenvuotias köpeli, joka oli antanut talonsa nuoremmille, ja jolla ei ollut muuta virkaa kuin olla ja odottaa hautaa. Talonhaltijaväki näki hänessä vain ikäänkuin jonkin nihkeän sienikuvatuksen, lehmäntatin, loiselukan, joka joistakin käsittämättömistä syistä oli juuritettu heidän taloutensa pintaan estämään sitä hyötymästä. Se, että talo ja muut oli lakipykälien mukaan joutunut juuri sillä ehdolla heidän hoteisiinsa, oli jo ehtinyt unehtua. Siis he katselivat yysyrjäisenä ukkoa, toivotellen hiljaisesti sisuksissaan, että hyödytön henki hänessä lakkaisi kuluttamasta elinaineita, jotta ne saisivat kasaantua sen hetken varalle, kun heidän jäsenensä ja henkensä olisivat yhtä hyödyttömät… Tämmöinen oli heidän mielinouteittensa sisus, joskin se tässä selkeydessä oli heiltä itseltäänkin piilossa, ja he kokivat tarkasti olla sitä hituistakaan ilmiantamatta muille ihmisasukkaille. Sillä he olivat uskovaisia, heränneitä ja hurskaita ihmisiä ja karttoivat kaikkea synnillistä. Mutta minkäs he mahtoivat itse ihmisluonnolle, sen tekoja aineslaadulle, jota uskokin sivui ja vernissasi vain pinnalta…

Mutta ukko ei liioin huomannut näitä elättäjiensä mielitekoja, päinvastoin, eleli siten, että se oli omiaan saattamaan näiden sydämet myrtyneiksi. Ukko, ehkä hekin ennen huolehtinut, hiostunut ruumiintöissä ja rasittanut mieltään isännyyden taakalla, oli nyt ne uneuttanut. Laupias luonto oli hätistänyt hänen tajustaan senlaatuiset huolet, estänyt ukkoa hautomasta synkkämielisiä aatoksia ja nostanut sinne uusia ja viehättäviä. Ukon aju ahersi mielellään ja hapeneesti vain yhteen suuntaan: voimaa, voimaa, jänteiden ja lihassäikeiden kykyä… Pitkien vuosikymmenien kierähdellessä hän ei ollut huomannut mitään niin ihailtavaa kuin voimanmies, mies, jolla oli ruumiissaan jänteitä enemmän kuin toisella, ja toisen esiin työssä tai riitapaikoissa repäisevissä liikkeissä. Siinäpä asia, jota ukko ihaili muissa ja olletikin itsessään! Sillä kun ihmiseläjällä on mittapuikko, jossa hän näkee sen mitä katsoo hyväksi ja ihailtavaksi, niin hän tietenkin pyrkii kohottamaan päälakeaan tuon mittapuikon huippua kohti… Siten ukkokin, kun vuosien luku oli sekoittanut hänen aivoihinsa höperyyttä, uskoi itsensä väkeväksi, luki itsensä niiden joukkoon, jotka työnhommassa loivat tai hakata jutkistivat mahdottomia tahi reuhauttivat toisia miehiä kuten keuhkonippuja… Tämä ei luonnollisesti ollut totta: pikkuisen, vanhan ukonköykkänän jäsenissä ei ollut väkevyyttä liikoja. Mutta mitäs siitä: ne olivat terveet, lujat, ja luonto oli ukolla karski ja usko hyvä. Hän uskoi itsensä väkeväksi, näki maailman mukavana ja oli onnellinen. Luonto on toisille ylen leppeä: se täyttää heidän tajunsa mieluisilla mietteillä ja näyttää heille totiset ja varmat ihanteet…

Mutta talonväellä oli runsaasti syytä olla myrtynyt, sillä ukkohan oli terve ja väkevä ja näytti syövän ja kuluttavan loputtomiin. Se saattoi heidät kiusaukseen tuoda harminsa synnillisesti ilmi.

* * * * *

Joka ainoa aamu nousi ukko pää iloisen keveänä ja ajatteli piammiten voimaa, omaansa ja muiden, paahtoi kahvinpapuja, keitti liemen ja asteli sitten kappaleen tietä sepän pajalle, jonka kattoaukosta säkenet sinkoilivat.

Seppä oli nuori, raavas mies, lujatekoinen kuin sonni, mustin väkevin kourin. Hänen kanssaan ukko jutteli voimasta ja voiman töistä, kun seppä lietsoi rautaa puhkuvalla palkeella, rauta hehkui ja ankara vasara taivutteli sitä soveliaisiin muotoihin. Siinä tuli kerrotuksi omat työt, ennen jo monesti kerrotut: milloin hän oli pistänyt sataviisikymmentä syltä ojaa päivän ajalla tai läjäyttänyt viisi syltä halkoja yhteen lastaukseen. Tahi oli asiain mennessä kamppaukseen juonikkaitten miesten kanssa pitänyt vedota ruumiilliseen voimaan ja esittää ravakoita lyöntejä, kaateita ja tönäyksiä. Kaikki asioita, jotka epäilemättä olivat tapahtuneet, mutta jotka olivat ukon voiman kuvittelujen kuumassa ahjossa pehmenneet ja muuttaneet muotoaan, kuten rauta tuon sepän pihdeissä…

Mutta lopuksi tapahtui voimankoitto sepän ja eläkeukon välillä, että nähtäisiin, onko jänni väljähtänyt vanhoissa jäsenissä vaiko ehkä nuoremmissa… Ukko pöyhötti kuten talitiainen, ähisi ja puliisi sepän vyötäröissä paljas päälaki verestä punaisena; seppä horjahteli ja kaatua rojahti, ihmeellistä kyllä, aina samaan loukkoon, romahtavaan sysiläjään. Ukko tarrautui hänen kaulukseensa, ryntteli polvillaan hänen rinnoillaan ja julisti, että jos emännät ruokaa tuovat, et pääse pois milloinkaan.

Niin oli huomattu ukon väkevyyden pysyneen ennallaan, ellei yhä enenneen. Hän nauraa hekautti, antoi sepälle paksun, mustan sikaarin tapansa jälkeen ja läksi hyvillä mielin astua lapsuttelemaan.

Tämmöinen kohtaus tapahtui joka ainoa aamupäivä.

* * * * *

Mutta onnen vihreä ja rehevä vesa saattaa yhtäkkiä olla laho, tomuksi raukeava pökkelö. Onnenkuvitteluilla voi näköjään olla kiviperustus, mutta todellisuudessa istuu se perin häälyväisen korren nokassa, luhistuu tuulenpuuskan tultua, ja sisälle astuu elämän tavallinen murheellinen näytelmä, jota kaiken aikaa on tahkottu ja rakennettu itse kunkin varalle juuri tuon onnen kuplalinnan suojassa…

Harmaaseinäisen talon eläkemiehen hetki oli tullut.

Väkevähartiainen seppä muutti joistakin syistä toisille paikkakunnille. Sitä ennen he panivat toimeen ukon kanssa vielä viimeisen voimankoiton talon heinäladossa. Ukko oli siihen perin kärkäs, ja sepän oli tapana ärsytellä hänet siihen pienillä intoksilla ja epäilyksillä joka Jumalan päivä, painiskella, nujertua loukkoon ja saada musta ja mieluinen sikaari. Niin tapahtui nytkin. Ukko voitti, nauraa hekautti, vei sepän kamariinsa, jossa ryypittiin kahvia ja poltettiin sikaareita. Mutta sitten menivät puheet sille tolalle, että päätettiin painiskella vielä kerran.

Mentiin latoon, ja nyt tapahtui, että väkeväkourainen seppä sinkautti köykäisen eläkeukon korkean heinärintuuksen päälle.

— Nyt on kahvit juotu ja sikaarit poltettu!

— Niin sanoi ja lähti astumaan.

Se heitto ei tosin ruhjonnut luita tai reväyttänyt lihaksia. Mutta jotakin, mikä oli ukolle perin kallista ja välttämätöntä, oli lusahtanut mäsäksi. Ymmärtämättömät voivat nauraa, mutta kuitenkin oli tässä tapahtunut yksi elämän loppukohtauksia, sisimmältään yhtä surkea ja murheellinen kuin mikä hyvänsä. Elämän murhenäytelmät ovat monet muodoiltaan. Ukosta ei ollut enää eläjäksi. Oliko hän ehkä ennenkin epäillyt voimiensa paljoutta nähdessään ihmisten ivallisia ilmeitä ja silmän välähdyksiä, tietämätöntä, mutta nyt oli tapahtunut hirmuinen, häpeällinen, herpaiseva lankeeminen… Miksi hän enää eläisi tässä maailmassa…

Ukko alkoi riutua ja kääntyi vuoteeseen. Joku uskovainen ukko- tai akkaihminen könötti usein hänen vuoteensa ääressä niinä viikkoina, jotka hän sairasti ja puheli kokeneesti iäisyysasioista. Ukko kuunteli ja myönteli mielellään; karskikin luonto lauhkenee kuoleman oudoilla kynnyspuilla. Epäilemättä hänen sielunsa pelastui autuuden iloihin, mutta epäilemättä taivas valmisti hänelle odottamattoman suuren onnen antamalla sen verhoksi rotevan ruumiin ja vahvat hauvislihakset.

Eläkeukko saatettiin turpeen alle, ja talon haltijaväen oli syytä tuntea sisuksissaan mielihyvää ja hykertää kämmeniään. Herra, ehkä ensin koetteleekin, ohjaa kaikki parhain päin ja tekee niiden vaelluksen onnelliseksi, jotka häntä pelkäävät.