LAKI.

Kelo-Apram, kylän suutari, astuskelee pitkin syksyistä, kuraista tietä laihana ja kutistuneena lestien ja pikilankojen ääressä istumisesta, kalvakkana liioista ryypyistä. Kura pyrkii sisään hänen rikkeimien kenkiensä syrjistä. — Suutari, mikset ompele itsellesi kenkiä? kysäisi joku häneltä kerran. — Kukas sen maksaisi? kysäisi Kelo-Apram vastaan. Ostanpa ennen pullon viinaa, kun lantin saan, niin unehtuvat sekä huonot kengät että moni muukin seikka.

Hän saapuu punaisen talon luokse, kylän poliisin asunnolle, pysähtyy puotirivin nurkan taakse, pyyhkii kenkänsä nurmeen, ottaa pullon poveltaan ja ryypätä karauttaa pari pitkää ryyppyä.

— Rohkaisuksi, mutisee hän, että uskaltaa mennä sen poliisimiehen puheille. Meinaa saada minut sakkoihin, linnaan istumaan…

Hän astuu suoraan poliisin kamariin, jossa tämä istuu kynä kädessä katsellen papereitaan. Seinällä riippuu hänen virkapukunsa, rivi pyssyjä, sapeli ja pamppu, muistuttamassa sisääntulijalle, että hän seisoo esivallan ankaran kouran edustajan huoneessa.

Vaihdetaan välttämättömät tervehdyspuheet. Poliisimies nostaa otsaansa, nuuhkaisee ilmaa, naama rypistyy ja katse on tuikea. Ajattelee:

— Mitähän se tuo suutari nyt tänne? Alituiseen renttuilee. Päissään se on taaskin. Haisee viinalle…

Mutta Kelo-Apram menee heti asiaan.

Kuinka se on, minä kuulin, että poliisi olisi antanut minut ilmi päihtymyksestä ja pullon hallussapidosta…

— Totta se on. Sinut olisi pitänyt antaa ilmi jo ennenkin monta kertaa. Ja nyt tulee toinen juttu. Olet taasen juovuksissa!

— Kyllä konstaapeli nyt erehtyy.

— Haiset kuitenkin viinalle.

— Jos haisen, niin se on vielä sitä viime pyhällistä.

— Ja silmät ovat harmaina.

— Jos ovat, niin ovat luonnostaan.

− No turhaan sinä tänne tulit viisastelemaan. Tästä tulee vain tuplajuttu.

− Ei ainoastaan tupla, mutta moninkertainen, monikymmenkertainen…

— Miten niin?

— Muistiko poliisi antaa myös ilmi oman velimiehensä, tuon Pellon nuoren isännän.

— Mitä sinä oikein auot päätäsi, renttu? Mitä se sinuun kuuluu, mitä minä teen ja mitä en?

— No, no, turhaan konstaapeli nyt kiivastuu. Minä ainoastaan tahdon ilmoittaa, että jos se on poliisilta unohtunut, niin minä tulen sen tekemään.

— Ilmiannon? Mikä ilmiantaja sinä olet? Ja millä sinä toteen näytät ne kaikkia ihmisiä kohtaan?

— No, turhaan konstaapeli siitä huolehtii. Minä osoitan, lautamies haastaa, todistajat puhuvat ja korkea oikeus tuomitsee. Ja sattuuko poliisi tietämään, että esimerkiksi nämä hänen serkkunsa tässä lähitaloissa ja kunnallislautakunnan esimies ja osuuskaupan hoitaja ja apteekkari ja Nökön ukko olisivat ilmiannettavat?

Poliisimies nauraa väkinäistä, pahaa naurua.

— On siinä itsekin ilmiantaja!

— Herra konstaapeli saisi ottaa huomioon, että tämä ei ole hyvin hupainen juttu, sanoo suutarimies vakavasti ja kaivaa povitaskustaan papereita. — Minä tulen vain ilmiantamaan nämä tässä listassa nimitetyt henkilöt juopumuksesta, ja tässä toisessa listassa mainitut ovat haastettavat todistajiksi.

Poliisimies silmäilee papereita hieman ällistyneen ja äkäisen näköisenä.

— Mitä hupsutusta tämä on? Nämäkö muka annetaan ilmi? Tässähän on isoin osa kylän miehiä…

— Herra konstaapelihan sen parhaiten tietää, mikä osa niitä on. Ja onhan siinä pari naistakin joukossa…

— Ja milloin nämä muka ovat juoneet?

— Enhän minä vanhoista asioista puhukaan. Viime kesän aikana ne ovat kaikki juoneet ja olleet juovuksissa.

Mutta se ei ole sillä selvä, että ilmiannetaan. Syytös pitää myöskin näyttää toteen.

— Minähän jo huomautin poliisille, että siinä toisessa paperissa luetellaan todistajat.

— Vai luetellaan! Hyvähän niitä on luetella, mutta toinen asia on, mitä ne sitten tietävät.

— Sehän tulee oikeudessa ilmi aikanaan.

— Se ei tule ilmi missään. Mikä ilmiantaja sinä olet? Sinun ilmoituksiasi ei oteta missään mihinkään huomioon…

— Jos lienee niin. Mistäpä minä tiedän lain pykälät. Mutta minä etsin ja löydän kanssa miehen, jonka puhe otetaan huomioon. Pistän vain ne paperit sille.

— Oho, vai aiot sinä olla niin konstikas! Puolisataa miestä yhdeltä kylältä kieltolakirikoksista yksille käräjille! Sillehän nauraa jo Viron sudetkin. Siitä vasta laulu tehdään, kuinka tällä kylällä juodaan ja resutaan, eletään rivosti. Ja kuitenkin tämä kylä on niitä raittiimpia kyliä. Sinä olet ainoa resu…

— Se on paha, kun se laki ei ota huomioon, kuka on resu, ainoastaan sen, että on ollut humalassa…

— Humalassa! Humalassa ei tällä kylällä ole muut kuin sinä. Jos joku maistaakin viinaa kerran kaksi vuodessa yskäänsä eli muuhun, niin mitä se on sen rinnalla, kun sinä maistat joka pyhänseutu ja välistä viikollakin. Oletpa toisinaan yritellyt laulamaan ja loilottelemaan…

— Kyllä kai se on vähä, mitä minä olen äänelläni pelotellut.

Poliisimies tuijottelee paperiin, ratisuttaa sitä ja raapaisee päälakeaan.

— No, mitä sinä tällä nimi-rätingilläsi oikein tarkoitat?

— Kylläpä minä toin jo mielestäni sen selvästi esille. Minä tarkoitin huomauttaa poliisille, että sillä lyhemmällä listalla mainitut ovat tehneet itsensä syypääksi kännissä oloon ja pitemmällä listalla mainitut sen todistavat.

— Jaa, vai niin! Puolisensataa henkilöä yhdeltä kylältä ja yhtäaikaa käräjiin, ja todistajia kokonainen lauma. Komeatahan se olisi, kun se kävisi.

— Kyllä sen täytyy käydä. Minä olen ajatellut, että kun kerran ollaan yhden kylän miehiä, niin mennään joukolla, jos kerran mennään. Mitäpä sitä ruvettaisiin eriseuraisiksi…

Oletko sinä kuullut, mitä laki sanoo väärästä ilmiannosta? Sinä et saisi puoliakaan näistä ilmiannoista toteen näytetyksi. Tämä olisi sinulle paha paperi. Mutta tämä herättäisi kyllä naurun röhäkkää ja joutojuttuja ympäri pitäjiä. Kyllä se on parasta sinulle ja muille, että tämä paperi revitään palasiksi.

Ja poliisimies repii paperit ja paiskaa ne paperikoriinsa.

— Mutta kyllä se on sitten parasta, että sekin ilmianto minua vastaan revitään ja peruutetaan. Jos minut haastetaan, niin silloin haastetaan kaikki ne paperissa mainitut perässä.

Poliisimies rykii, katselee tuimasti ja sanoo viimein:

— No, peruutetaan tällä kertaa. Ei silti, että sinun ilmiantojasi pelättäisiin, mutta muuten vain, että saat parannuksen aikaa. Mutta muista, että en enää näe sinua päissäsi. Silloin ei päätäsi enää silitetä?

— No, konstaapeli muistaa sitten tämän puheen. Jos minut haastetaan, syntyy tälle kylälle vähän liian komea juttu…

— Pääasiassa sinulle. Sinulle siitä tulisi suolainen ja kuuma soppa. Mutta tällä kertaa syyte sinua ja Hako-veljeksiä vastaan peruutetaan, ettet tuon nimilistasi kanssa saisi aikaan mitään joutojuttuja ympäri pitäjiä. Ja painu jalkoihisi nyt!

— Hyvästi vain ja kiitoksia, herra konstaapeli. Kelo-Apram lähtee tölmäten kumpaankin ovenpieleen, loikkii yli pihan, pysähtyy nurkan taakse ja ryyppää pari pitkää ryyppyä pullostaan. Tuumii:

— Siinäpä se! Arvasinhan, että siliäksi se menee minunkin kohdaltani, kun rupean punomaan koko kylää yhteen köyteen. Joo, oisihan tässä mentävä vetämään sitä pikilankaa, kurottava kenkiä, mutta onhan niitä vielä päiviä muitakin. Mennäänhän Riemu Tillikkaan kahville.

Hän astuu pitkin syksyistä, kuraista tietä kohti kyläkahvilaa, vuoroin toista vuoroin toista laitaa ja välillä aina vinoon yli tien.

Kylän poliisimies katsoo akkunasta hänen jälkeensä ja raapaisee päälakeaan, miettii tyytymättömänä:

— Päissään on taasen. Kyllä sille olisi saatava sakkoa selkään ja tiilenpään lukemistakin, mutta mitenkäs sait! Vetää koko kylän muassaan. Siivot oikeat ihmiset, jotka ovat sattuneet kerran kesässä maistamaan. Veisi koko kylän maineen, lauluksi ja nauruksi pitkin pitäjiä. Mistä sen kaninpäähän lienee juolahtanutkin, että hän muka ilmiantaa oikeita ihmisiä.