JÄTKÄ JA JÄTKÄN ONNEA.

Jokipenkan päivänkaltevan rinteen peitti tiheä tuore ja lemuava ruoho, vesiäpräässä rehoitti mustanpuhuva leppäpuska, aurinko heloitti, kimalainen turrasi, koski hymisi ja kohahteli.

Välkähtelevä vesi soljutteli tukkeja, joiden nokat kolahtelivat taidolla rakennettuihin korvakkoihin, niljakkapintaiset propsit nyökkyivät laineilla ikäänkuin unimielisinä.

Jokipenkan kaltevalla rinteellä venyimme me, kaksi rähjäistä, sinimekkoista jätkää auringon lempeässä paisteessa. Pääluun ontelossa eivät itäneet repäisevät mietteet; oli ikäänkuin se olisi ollut täynnä pehmeitä pumpuleita tai poutapilven harsoriekaleita… Poutapilvien takainen valtias on toisinaan lempeä ja hyvä, se silittää luomakunnan alimpienkin päätä; antaa jätkän lojua nurmella ja olla onnellinen kuten sen harmajan torpanmiehen lehmänkin, joka märehtii haassaan kiven kupeella vatsa pullollaan keväistä ruohoa.

Venyi siinä vierelläni Närhi-Isko, kulkumies ja jätkä, jäsenet raukeina, uniset silmät siikaillen siintävään, pyörryttävään taivaankumuun. Närhi-Isko, rihainen, pienikokoinen mies, kasvoillansa suurien tunteiden kalvea leima ja punertava puukonpiirto halki naaman. Ympäri Suomenniemen vaellellut mies, ottanut elantonsa sahalla ja hakavarrella; lie joskus juonut ja rähjännyt ja tapella nahistellutkin saaden tusinan verran koristelevia arpia. Liekö pihissyt suonissaan mustalaisveren alaa. Ei tiennyt isästään, ei äidistään. Oli vain löytänyt itsensä isoisten ihmisten pirttien loukoista, sittenkuin tajunlanka alkoi juosta hänen ajukopassaan. Oli kuullut mainittavan, että oli jostakin maantien poskesta löydetty se lihantaimi, josta oli kehkeytynyt Närhi-Iisko, synkeä sällimies. Eikä ollut ilmestynyt sitä vaimoihmistä, joka olisi sanonut: sinä olet minun poikani, sinuun olen mielistynyt…

Aurinko paistoi ja aika lipui sähisten sivuitse, aika, joka jaettuna tunnin kappaleisiin toi rahaa jätkille, jotka eivät rasittaneet ruumistaan raskaalla työllä… Luonto on toisinaan ihmisille laupias ja lahjoittaa jätkällekin joksikin häipyväksi tuokioksi ylen suuren onnen.

Oli saapunut jokin päivä sitten koko roikka tämän kihahtelevan koskisarjan partaalle. Ja niin me olimme kahden vahtimiehinä kosken ylimmässä nikamassa, kaksi synkeätä, savotoissa rähjistynyttä jätkää, sinimekkoista ja pitkäsaappaista, leveät hatunreunat remsallaan, vyöllä roikahteleva helahoito. Olipa rakenneltu korvaukset, että soluivat puut sivuitse ilman huolta ja vaivaa, oli uisteltu kirkaskupeisia haukia koskenniskan pyörteistä, oli pelailtu markan nakkia leppäpuskan siimeksessä. Olipa kerrottu tarinoita, sattumuksia elämän suuressa souvissa, itselle ja muille.

— Kerrankin… ja yhden kerran…

Kunnes ei enää tehty mitään näistä, oltiin vain onnellisia. Miksikä läpsytellä likaisia korttilehtiä, lurkkia uistimella, puhua ja nauraa kihauttaa tolkutonta naurua… Olihan sitä tehty niin monesti ennen ja tultaneen tekemään tulevinakin aikoina… Lojua, ah, lojua haaleassa, tuoksuvassa kesän ilmassa juuri ja juuri kierittäen itseään sen verran, että leppäpuska langetti ylle sakean varjon. Tai käveltiin, toikkailtiin, raukein jäsenin, haalein ja harmain silmin, haukkaamaan jokin ruuanpala Isoon Mahalaan, taloon, joka jykevänä kohosi vainioittensa keskellä. Kärpäset surisivat uneliaasti avarassa, valkopermantoisessa tuvassa, emäntäihminen pyörähteli ruokapuuhissa, jätkät söivät ja napsuttivat ja nököttivät penkeillä savuke veltosti suupielessä. Sammupa nyt tai savua… Suuri hiljaisuus; vain kello tokutti ja keittiön puolella kolahtelivat astiat. Piikaihmiset, pyöreät lyllykät, missä lienevät olleet pölisevällä kesannolla talikkoineen tunkion kimpussa kuin sontiaiset… Joku huutomuori nukkua nyyrötti pankonkulmassa; vihamielinen kärpänen vainosi sen paljaita sääriä eikä antanut levon rauhaa…

Mentiinpä myös harmaaseen, kallistuneeseen mökkiin vesakon keskelle, missä akka kiehautti meille kahvit mustakylkisellä pannullaan. Jätkä tietää, että taloista saa ruuan, mutta kahvi on etsittävä mökeistä. Hörpittiinpä mustaa lientä, kastettiin vehnästä, liepä lirautettu toisinaan sekaan korpikuusen hempeän karvaita kyyneleitäkin. Mutta ei maistunut nyt viinakaan. Ei nautittu niin, että olisi kihahtanut onnellisen uneliaaseen päänuppiin ja turistu kuin kimalaiset humalan humussa jokiahteiden asunnoilla.

Niinpä loikoiltiin nurmella kirkkaina päivinä ja lauhoina, tyyninä öinä unen kääriessä tylsät aivot pehmeisiin pumpuleihinsa. Ah, ylistys unelle! Nukumme, ja hetket lipuvat vaivatta taaksemme. Tai saatettiin istua nököttääkin kivipaadella viileässä iltailmassa, jolloin kymmenmies tavallisesti kulki katselmusretkellään nähdäkseen, että vartijat olivat raittiit ja valvoivat. Koski pihisi ja hymisi ainaista hyräilyään, Isosta Mahalasta kantautui ilta-askareitten ääni, kuusikossa yritteli kukahdella sorakielinen käki. Saattoi silloin Närhi-Isko vetäistä housun liitingistä holskuvan putelin ja ryypätä, imeskellen, muljahuttaen silmää kuten nahkasilmä säynäs.

Viisi viikkoa kestivät nämä onnenajat, leudot olot sinisen taivaan alla, taivaan, jossa poutapilvien terhenet purjehtivat monin hahmoin. Lie joskus pisaroinut vettäkin mustanpuhuvasta kuuronpilvestä, että Ison Mahasen, jumalisen miehen pelloilla viljankorsi tunkisi rehevästi mullasta.

Sitten se loppui. Koski nieli viimeiset ylhäältä uivat puut. Saapui häntäroikka ja alkoi hajoitella virran vietäviksi korvakoitamme. Eipä ollut enää unta ja onnea. Työnnä, vedä, kieritä ja väännä. Närhi-Iskosta maistui se ylen puulle. Otti tilin ja katosi. Olikin siinä makaillessa tullut useahkoja seteleitä, niin että mikäs kävellessä.

Ja niin valuin häntäroikassa ahteista alas tehden töitä haamuharmain, unisin silmin, umpimielisenä, hautoen pääkopassani, että nyt humusi Närhi-Isko kaupunkipaikassa, humusi ja sumusi, kunnes raha oli lopussa, ja painui sitten kellertävälle tielle…

Mutta minä erehdyin. Ei ollut Närhi-Isko mennyt maalikyliin. Kumma jätkä! Jäi siihen harmaaseen tölliin vesakon peitossa, lähellä Isoa Mahalaa. Siellä sitten eli, syöden vehnästä, leipää ja läskiä ja naukkien viinaa aamusta iltaan. Humusipa täällä minkä voi! Pelaili Ison Mahalan rengiltä pennit pois mustissa saunoissa, piteli piikoja luhdissa, ui ja roikisteli alasti auringonpaisteessa paahdattaen nahkansa niljakan punaiseksi. Kun sitten Ison Mahalan väki liehui heinätöissä, liehuivat isäntä ja palkkalaiset, että hiki kierähti vesiherneinä pinnasta, silloinpa istui Närhi-Isko juuri vieressä kahareisin mökin harjalla ja vetäisi hanurilla lurituksia, alastonna kuin nyljetty made, parhaana luokopäivänä…

Ja sillävälin kulkeusin minä yhä alemmas vierivän veden vartta aina jokisuulle saakka. Teinpä taasen lastaustöitä mykkänä ja yksitoikkoisena kuin tylsä muuli, kunnes kului kesä ja kului vielä syksykin. Sittenpä painuin valtatielle tylynselkeinä marraskuunpäivinä, kun tie oli kovettunut rypyläiseksi ja raudankovaksi ja kuuraa oli piroteltu ruohonkuloihin ja varpupuihin. Astelin kiertelevää tietä, joka leikkoi synkeitä korpimaita, kiipeili kankaille ja tapasi kylärykelmiä mukaisissa laaksoissa, sekasortoisia ja ikävänharmaita tai helakoiksi ja tylynkoreiksi väritettyjä. Verkoin kuljin, välittämättä, mihin tie vie, mille haaralle käännyin. Kuljin minkä kuljin tai poikkesin taloon tai suonsyrjässä kyhjöttävään tölliin.

Silloin syystalven harmaina päivinä, kun auringon silmä juuri ja juuri kurkisti metsän sahareunan takaa, tapasin ihmeekseni Närhi-Iskon kaukana kesäisiltä onnenkentiltämme.

— Hilurimsistä, kautta rantain! Eihän ole vielä kaverikaan kuollut…

Niinpä pantiin kirves puiden juurelle, päätämme elätellessämme. Saha suhisi, nila sinkosi rungosta ja kova oli mäellä mäike. Mutta sunnuntain seudussa humistiin kylällä tanssituvissa, missä hanuri lauloi raisakoita säveliä, tai joikui alakuloisin rytmein jotakin kaihoilevaa niinkuin kissa maaliskuun sädehtivällä hangella, vihertävässä kuutamossa.

Olivat sitten jouluviikot, jolloin koko savotta vietti laiskanpäiviä, ja silloinpa Närhi-Isko taasen tuli huomaamaan, kuinka ruumista rasittavaa oli sahata petäjän juurta. Sanoi ottavansa oppia karhusta ja nukkuvansa, kunnes kevään metiset ilmat hänet herättäisivät uuteen eloon… Kiipesi uunille, hiostavaan, leutoon lämpimään. Siellä hän ähötti. Lie nukkunut enimmät ajat, lie valvonut alakuloisin miettein, tiiristellyt mustaan laipioon, missä russakat rapisivat. Laskeusi sitten sieltä alas aina vuorokauden parin perästä ja söi aterian leveän pöydän päässä.

Niin kuluivat viikot. Mutta sitten eräänä päivänä hän luovutti viimeiset killinkinsä syötyään mahansa täyteen läskiä ja perunaa. Monta päivää makasi hän sittenkin uunin kuumilla kivillä koivuinen kelles päänsä alla.

Olipa jo kevät tulossa: taivas sininen ja valkea maa. Hanki sädehti, metsät lemusivat pihkalle. Tikka pärrytti onttoa honkaa, tiainen rimpuili koivun kärhämässä ja soitteli kiivaita tunteitaan… Mutta kuusikon vihertävässä hämärässä Närhi-Isko taasen suhisutti sahaa ja katkoi paperipuita.

Kevät teki työtään, pehmeitä huuhkansiipiään suhisuttava kevät. Ehkäpä kesän leppeä valtias lahjoittaisi taasen jonkin onnen haipuvan hetken uittoväylän varsilla: levon ja suloisen uneliaisuuden…