VANHA EMÄNTÄ.
Reading edition
Talvisen, lyhkäisen päivän alkaessa vaisusti valjeta on isossa pirtissä hiljaista. Miehet ovat ajaneet metsään hevosineen ja naiseläjät ahertanevat navetoissa tai kyökinpuolella. Ainoastaan vanha vaimoihminen istuu nurkassa ja liekuttaa lasta, huulillaan jonkinlainen hyräily.
Pirtti on vanha, laakea, levein likaisenvalkein palkein, jyhkeä uuni, kuusiin ruutuihin jaoitetut akkunat. Pöytä on raivattu puhtaaksi einesuuruksen jätteistä; kaksikorva tuoppi seisoo vain sen keskellä talon vanhojen tapojen jälkeen, tarjoten työtä tekeville virvoitukseksi piimänkokkaa tai sinertävää sinnun luirunkia; joku ruskeapintainen russakka vaeltelee juuri ylös tuopin punertavaksi sivuttuja laitoja…
Lasta liekuttava vaimoihminen tuijottelee eri esineitä, tikuttavaa kelloa ja muita, kallistelee päätään, hyssyttelee ihmisen taimelle, joka kitinällään ilmaisee tyytymättömyytensä. Mihin — sitä on työläs tajuta: vasta sen maha on täytetty maidolla, eikä vuodevaatteissa pitäisi olla mitään epämukavuutta. Ihmisellä näkyy nyt kerta kaikkiaan pitävän olla kiusansa, ikäänkuin joku räpsisi polttiaisen varvulla salaperäisestä, tahmaisesta pimeydestä, siitä saakka kuin hän astuu maailmaan vaimon verisestä kohdusta, siihen saakka kuin hänet peitetään maan rakoon…
Tämä vanha vaimoihminen on talon entinen emäntä. Hänellä on vielä melkein entinen voima veressään ja lihassaan, elämänkaavakkeet ovat vielä selkeäpiirteisinä hänen tajussaan, hän katselee, karvaalla sydämellä näkee ylitsekäymiset tarkkaviivaisen ojennusnuoransa poikki. Eikä ole mitään sanomista! Jos sanot, on se yhtä kuin jos et olisi sanonutkaan. Kukaan ei kuuntele, ei ota huomioon. Tämä sen jälkeen kun hän on lähes puoli vuosisataa kävellyt emäntänä näillä tanhuvilla, kun kaiken täytyi käydä juuri niin kuin hän tahtoi, eikä hituistakaan toisin! Sitten maailman kulku lujaotsaisesti ja vähämielisesti on ottanut hänen käsistään nyörit ja asettanut hänet tälle jäljelle: vaiteliaana syömään leipää ja toimittelemaan pikkuisia askareita.
Kuitenkin on hänessä lähes laimentumattomana entinen veri ja jäntevyys. Hän ei ole kääntynyt pois maailmasta, ei osaa miettiä muuta kuin tämän talon elämää ja mitä sen ympärille kutoutuu, eikä löydä tyydytystä hoitelemalla lapsia, niiden nuorempien naaraitten siittämiä ja synnyttämiä, jotka ovat tunkeneet hänen tilalleen ja saattavat aikaan muutoksia talon vanhaan järjestykseen. Ja tämä talo ja sen järjestys oli vanhan emännän koko elämä. Muuta hän ei tuntenut. Lisäksi oli hänellä käsitys Jumalasta, joka oli ylhäällä ja jonka hoteissa oleva oikeuden alkuperäinen kaava oli täsmälleen sama kuin tämän eukonkin. Hän oli saanut siitä edesmenneinä aikoina jäljennöksen ja soveltanut sen elämäänsä — tämän talon ja talouden hoitoon. Nyt, julkeasti ja syntisesti rikotaan hänen ja Jumalan järjestyksiä… No, tosin he siitä saavat aikanaan tietyn palkan! Samoin on hänen ja Jumalan väli selvä; oikeastaan elää eukon tajussa se kuvitelma, että Jumala onkin olemassa pääasiassa sitä varten, että hän kuoleman jälkeen ottaisi hänen ja joidenkin muiden soveliainten kalliisti lunastetut sielut ja valmistaisi niille leudon ja hyvän olon… Ja tämä autuus pyrkii kangastelemaan mielessä saunan makeasti löyhähtelevänä löylynä, hössyttelevien vihtojen vaiheilla…
Ne olot tulevat aikanaan palkaksi kaikesta, mutta sillä välin elättelee eukko itsessään kirvelevää katkeruutta, närää, joka tekee myrkyksi hänen elämänsä.
* * * * *
Ylen lyhkäinen sydäntalven päivä ei viitsi kirkastua kovin selkeäksi, kun kuitenkin hetimiten pitäisi ruveta tihentämään toista hämärää, ja olletikkin kun harmaa pilviverho seuloskelee lumikiteitä.
Sitten tulee huutopoika, parin kyynärän mittainen nupupää, kylmästä punertavin, räkäisin naamoin, kirkkain, pyörein silmin. Hänen on ollut määrä puhdistaa talli jäisistä sontakokkareista ja hakata silppuakin; liekö sitten mitä aikaan saanut. Tuossa se nyt tälläilee kämmeniään uunin otsakiviin ja rapisuttaa jäisiä kenkärajojaan.
Vanha emäntä katselee häneen kulmat rypyssä, tuiki vihaisesti. Hyödyttömästi elätetään tuotakin vierasta mukulaa. Tosin ne sille ärjäisevät ja kiroavat, kitistävät työhommaan, mutta sekös siltä valmistuu… Ja sitten se saa taasen olla omissa oloissaan. Eukon kurkkuun nousee karvasteleva harmi: kuluttaa vain, ja paha sillä on nahoissa, tekee kiusaa; taitaa taas virnistellä suupielillään…
— Jokos työ loppui? ärjäisee hän.
— Milloin se ennen on loppunut! Aattelin vain, että hullu paljon työtä tekee! Tulin lämmittelemään ja juomaan…
Poika on aika viikari. Hänessä istuu ihmiseläjän tavallinen halu tehdä kiusaa sille, jonka tietää voimattomaksi. Hän tietää, ettei mikään käy eukon niin älälle kuin hänen pirtissä vetelehtimisensä ja olletikkin se, kun hän ryypiskelee sinukkaa. Siksi hän juo tuopista äänekkäästi ryystäen, asettuu rehevän veltosti rahille jalkapohjat vasten uunin otsikkoa, käy toistamiseen ryyppäämässä ja tulee leposijalleen jälleen.
Harmi nousee eukon sisässä, vaikka hän on vaiti, mutta se nousee, se on ylen voimallinen kuin höyrykone täynnä höyryä… Hänen täytyy puhkaista, pihahtaa. Yrittää ajatella, että olkoon; eihän hän ole mikään enää, toistenhan tässä on peli ja ohjat! Ei auta! Koko ikänsä ovat häntä nöyrästi totelleet raavaatkin miehet, ja nyt tuommoinen mukula pitää häntä pilkkanaan… Kyllä hänellä sentään on valtaa ja vaikkua tuommoinen ipana nitistämään…
Poika nousee taasen, menee pöydän luo, vilkaisee eukkoon, ryyppää. Silloinpa eukko kiehahtaa.
— Menetkö töihisi kakara! Ja hän sieppaa jonkin kättä pitemmän ja karkaa ylös.
Poika juosta sukaisee kiireesti uunin ja seinän väliseen leveään solaan. Sinne ei mahalta paksu eukko mahdu, mutta hän ottaa uuninkoukun ja sorkkii sillä ja heittelee halonkalikoilla. Mutta aseet eivät satu, sillä poika on ehtinyt nurkan ympäri toiseen solaan, ja kun eukko muuttaa sinne, on poika yhtä nopeasti suojassa edellisellä sivulla. Vanha emäntäihminen kiihtyy raivoon, karjahtelee, tulee syntisesti kiroilleeksi, hypähtelee uunin edessä ja käyttelee uutterasti aseitaan. Mutta sillä aikaa kun hän meiskaa toisella solalla, juosta sukaisee poika toisesta pöydän luo, ryypätä karrauttaa, iskee tuopin pöytään, että sintu roiskahtaa ja on taasen turvallisen uunin takana, ennenkuin akka ehtii rankaisevine koukkuineen.
Sitten tulee nuori emäntä. Poika vilkuilee niinin solasta, vanha emäntä hästää koukkuineen, vaalimatta jäänyt lapsi melusta säikähtyneenä parkuu kätkyessään.
Järjestys palautuu. Eukko istuu pian kätkyen ääressä, huutopoika on saanut luvan ryypätä sinnkkaa sen kuin haluaa, ei siksi, että nuoriemäntä armahtaisi tai säälisi häntä enempää kuin vanhakaan, mutta hän haluaa nöyryyttää toista, näyttää hänelle, vanhalle emännälle, kuinka voimaton ja tehoton hänen sanansa ja mielinouteensa on… Niinpä eukon, sisässään pohjaton harmi ja katkeruus, on nähtävä, kuinka poika ajaa juomaa hyödyttömiin jäseniinsä, molemmat kourat tukevasti tuopin korvissa, silloin tällöin välähdyttäen sen takaa ilkeästi irvistävää naamaansa.
Sitten on vanha emäntä taas yksin. Nuori emäntä on mennyt askareilleen ja huutopoikakin on hätistetty johonkin ulkokausteelle. Lapsi itkee uikuttelee hiljaa, mutta ei eukko sitä nyt liioin hoitele. Ajattelee maailman pahuutta, kuinka siinä oikeuden yrtit kuoleutuvat ja vääryyden vesat ovat rehevät, ja ajattelee sitten sitäkin, että kohta hän täältä erkanee ja saa Aaprahamin helmassa lohdutusta ja hoivaa…
Nousee, etsii nurkkalaudalta virsikirjan, pudistelee siitä torakat, iskee yhtä virsikirjan selällä, kun se tarrautuu seinään, ja poljeskelee ne liiskaksi, jotka karisevat lattialle. Sitten hän veisaa, veisaa vatsan pohjasta nousevalla, heleällä, kiekaisevalla äänellä laakeassa, karstalakisessa pirtissä. Lapsi katsoo ihmettelevin, suurin silmin, ja vanha emäntä tuntee veisusta uhovan itseensä uskon voimaa, jotenkuten taasen sietääkseen tätä elämää ja maailmaa, missä mikään ei enää idä ja verso oikeuden salkopuun juurella…
Talvinen vaisu ja hämärä päivä kahistun alakuloisesti ja raskasmielisesti iltapimeäksi.