HANURI-PELIMANNIN ELÄMÄKERTA.

Puut suhisivat ja huokasivat tuulen pyyhkiessä, pilvien hahmot vaelsivat taivaalla kuin mustat, pitkäkaulaiset linnut, ja joskus ulahti tuuli, kuten nuo synkät pilvihaamut olisivat rääkäisseet käheän korpinäänen. Sitten välähti pilvien välitse kuun keltainen, vääntynyt, ikäänkuin taudin näivettämä naama…

Sinä yönä syntyi Remu-Eemeli, jonkin talon mustaotsaisessa saunassa. Oli piian poika, punakan ja verevän, joka oli tahtonut ottaa iloja irti elämästä minkä voi, elää ja tuntea lihansa huumaantuvan. Mutta huumeiset ja hemaisevat yöt olivat tuottaneet maailmaan sen paljaan ja pienen, kitisevän eläjän syksyisenä yönä, nokisilla lauteilla, käryävän öljytuikun haaleassa valossa, eläjän, jota sittemmin vuosien kuluttua mainittiin Remu-Eemeliksi. Mutta likeltä piti, ettei Remu-Eemeli nukkunut jo alkuunsa, häipynyt pois jo silloin, kun hän ei ollut mikään, ainoastaan lihamöhkäle tai taimi, nimetön ja nopeasti unohtuva.

Piika, nuori, punanverevä emä, ei ollut ensinkään mielissään tästä tulemasta, siitä, että ihmiseläjän ilojen ja nautinnoiden piti siitä lihaksi. Hän oli katkeroitunut ja ärtynyt. Olivathan ihmiset häntä pakkailleet ja yritelleet nöyrrytellä häpeään, eikö poikamieslauma ollut eräitä päiviä sitten, kun hän oleskeli nuorten ilopaikoissa pyörein ja tukevin vartaloin, rallatellut: — Sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa… Ja näissä poikamiehissä saattoi olla se, joka oli syynä hänen kukoistukseensa. Hän oli yksin oltuaan miltei itkenyt kiukusta ja pahasta mielestä ja päättänyt, ettei hän tule sitä tulijaa eloon imettämään, ei vetämään vaivoikseen perässään halki nuoruutensa verevimmät vuodet… Miksikä todellakaan: huora-penikka saisi paljon kärsiä, parempi, että kuoli pienenä pois, pääsi koreaksi, siipiselkäiseksi enkeliksi taivaan iloihin.

Ja niinpä nyt piian sormet asettuivat tuon paljaan ja nihkeän, kitisevän rääpiskän kaulan ympäri ja pusersivat lujaa. Hieman vain vielä, ja koskaan ei enää olisi henki pihissyt tuon eläjän keuhkoissa. Remu-Eemeliä ei olisi koskaan näkynyt kylien raiteilla. Mutta napamuija, keltainen ja ryppyinen, liikkaseva, alinomaa piippuaan lataava akka, tuli ja pelasti pojan, pesi ja hoiteli henkiin.

Sitten, päivien kuluttua, poika taasen uskottiin äidilleen, imemään punaisin, ahnain turvin pullottavia rintoja. Eikä emä enää halunnut sitä tappaa. Ihmisen mieli muuttuu. Hän oli harkinnut: kun oli kerran siinnyt ja syntynyt, niin niinpä eläköön. Ja hän ruokki ja hoiteli lasta sen kuin kerkesi, elätellessään itseään kylän taloissa piikaihmisen töillä.

Vuodet kuluivat ja lapsi pysyi hengissä ja kasvoi.

Typerä poikanulikka se oli, isopäinen, suurisilmäinen, tukka töyröllään kuin tilhintöyhtö. Ei siitä näyttänyt olevan työn touhuun, istui äänetönnä, sormi suussa. Yhteen asiaan sillä näytti olevan harrastusta: soittoon, monin värein juokseviin ääniin. Se kuunteli sorakielisen linnun viserrystä haaveilevin silmämunin, kalvakka, näivä naama oudosti kallellaan.

Eemeli kasvoi yhä, oli kymmenissä oleva torvelo, joskin hontelo, kalvakka ja kurja. Eikä siitä näyttänyt tulevan itsensä elättäjää. Hänet pantiin paimeneen, mutta kohta olivat naudat aumoilla ja laihopelloissa, ja poika töyrötti jossakin kuunnellen soittoa. Mikä soitti? Linnut lauloivat ja tuuli soitteli oksastoissa… Poika ei menestynyt missään askareissa. Äiti, nyt jo elähtänyt, mehevän olemuksensa menettänyt naisihminen, nimitti häntä »pelikseen» ja valmisti soittoa hutkimalla häntä koivunvarvuilla selkään ja kirkui:

— Ei tullut sinusta ihmistä, pölsö tulikin, ei tullut ihmistä…

Todellakin näytti siltä, ettei hänestä tulisi ihmistä. Suurissa taloissa, joissa äitinsä eleli palkkapiikana, hän sai potkuja aamusta iltaan, että oli lopulta pehmeä kuin ruttoinen peruna, veltto ja taudin nujertaman näköinen.

Mutta mitäpä tuosta! Päreistä ja jouhista hän oli rakentanut itselleen viulun ja sitä hän sahasi ja kitkutteli aamusta iltaan, milloin suinkin rääpyä sai. Monen monta kertaa iskettiin tuo kurja viulu risoiksi seinään, mutta aina hän sen rakensi uudelleen. Soiton synti oli siinä nulikassa poisjuurittamaton.

Tuli kesäisiä sunnuntai-iltoja, leudonraikkaita ja ruohon lemuisia. Aurinko painui, puiden latvat punersivat ja taivaanlaella oli outoja värinkajoja. Ja pitkin kellertävää tietä kulkivat kylänpojat ja tytöt, rintapielissään lemuavia tuomenkukkia, haitari remusi, ja niin meni matkue halki kylän ohi vöyräiden talojen kumisevalle tanssimäelle.

Ja Eemeli katsoi hievahtamatta, suurin, ahmivin silmin sälliä, joka astui kulkueen etunenässä ja veti hanuria, metallihelaista ja välkkyvää, punanahkapoimuista. Ollapa pikku Eemelillä sellainen! Ja sävelet! Ne vyöryivät mahtavina, hihkaisten, ujostelematta ja remuten, ne uppoutuivat tuutien ja keinuen Eemelin sieluun, joka värisi ja hukkui niihin. Tällaista lienee taivaassa!

Pikku Eemeli juosta lippasi paljain säärin tanssimäelle, lymysi pensaaseen ja kuunteli ja katseli. Haitari lauloi ja tanssi kävi, ja Eemeli kuunteli koko sielullaan, kunnes pensaat ja puut ja koko luonto tuntui väräjävän samaa soittoa. Eikä hän huomannut, että kosteankylmä yöusva nousi ja piiritti mäen, että vilu täristeli hänen jäseniään soiton tahdissa. Sitten hän viimein havahtui, kun peli hetkeksi taukosi, irtautui vaivoin ja juosta kipitti loukuttavin leuoin ja kasteisessa maassa kirvelevin varpain takaisin kylään ja pääsi onnekseen huomaamatta yöpaikoilleen. Kukapa hänestä niin tarkkaa lukua piti mokomastakin kuvatuksesta!

Ja koko seuraavan päivän hän tapaili surkeasti kitisevällä päreviulullaan, nenä nuhasta tohisten, hanuripelin keinuvaa tahtia ja yritteli rallatella sekaan, kuten oli kuullut yöllä humalaisen sällin laulavan soitontahdissa:

Kaikki muut käskyt rikkonut olen…

Siitä pitäen näki Eemeli unessa ja valveilla ainoastaan haitarin. Hän uneksi siitä alinomaa. Hän näki sen: monipoimuiset, kureille painuvat, punaisiksi päärmätyt nahkat, metallihelat, valkoiset näppäimet, houkuttelevina, tenhoavina, vihreän remmin, josta se laitettiin mahtavasti olkapäälle… Se kangasteli alinomaa hänen tajussaan ja epäilemättä tulisikin pysymään vain haaveena. Sillä mistäpä tulisi tämän nulikan kynsiin haitari, töyhtötukkaisen, huurupäisen huorapojan, joka epäilemättä ei ikipäivänä omaa leipäänsä ansaitsisi.

Mutta paljon omituista saattaa sattua maailmassa.

Kylän laidassa, keltamullalla väritetyssä talossa asui Päärhälli, entinen vallesmanni, hupsu mies, joka oli mestannut virkansa juoden ja rähjäten ja toimitellen hulluntöitä. Siellä hän asui talossaan, ainoana seuranaan vanha, puolikuuro palvelijansa; ryypiskeli, käveli metsässä pyssytorrokko olalla, hankki vuoroin lauman koiria, vuoroin komean ratsun, tai itselleen ihmeellisen puvun, jossa toinen housunlahje oli verenpunainen, toinen harmaa, hupsutteli jos jotakin. Rahoja häneltä riitti, mistä lie riittänytkin.

Tällä miehellä oli hanurikin, koreavärinen ja raskas, moninäppäiminen. Hän soitatti sitä itselleen silloin kun sattui soittajan saamaan tai oli itsekin soittaa kurnuttavinaan. Kerran oli kylässä isot tanssit, suuret häät. Päärhälli houkutteli viinalla ja rahalla pelimannit luokseen, soitatti itselleen, ja sillä välin sai hääväki tulla toimeen ilman soiton kumua. Niin teki Päärhälli kiusaa ihmisille milloin vain voi.

Pikku Eemeli tiesi, että tällä hullulla miehellä oli tuo ihmeellinen soittokoje, ja niin hän alkoi kierrellä keltaista taloa ikäänkuin korppi haaskaa. Mitä hän odotti? Ei mitään, tai ehkä jotakin epämääräistä.

Kerran tapahtuikin jotakin. Päärhälli istui talonsa vieressä viinimarjapensaan juurella, humalaisena, alkoholisamein silmin, vierellään karahveissa vettä ja viinaa ja sylissään hanuri, jota hän hiljoilleen venytteli painellen näppäimistä veltoin sormin. Eemeli tuijotteli kätköstään hehkuvin silmin ja outo, epäselvä ajatus sikisi hänen tajussaan: ottaa, heittää vihreästä remmistä olalleen ja astua pitkin tietä johonkin etäälle…

Silloin nousi Päärhälli, heitti hanurin nurmelle, niin että rämähti ja astui huojahdellen taloonsa. Eemeli hiipi lähemmä. Oli hiljaista, auringon raukea paiste kimmelsi viinakarahveissa, mettinen lensi pöristen sivuitse, haitari retkotti nurmella kuin jokin kummallinen ihmiskääpiö, vatsa kureille kuihtuneena, valkoiset näppäimet loistaen kuin hampaat suunnattomassa, ivallisessa naurussa… Heinikko kahahti. Eemeli oli hanurin luona. Hänen laihat, vavahtelevat käsivartensa kohottivat vaivoin soittokonetta, hoikat sormet hyväilivät näppäimiä. Nyt oli tuo himoittu taikakalu hänen hallussaan mutta poikanulikka ei livistänyt pensaitten peittoon, vaan jäi älyttömänä paikoilleen, rapistellen sormillaan koskettimin ja kuunnellen sen kirkkaita, helähteleviä hengenvetoja.

Hän ei huomannut, että aika lipui, että Päärhälli palasi, huomasi pojan, ällisteli ja yritti ärjäistä kirouksen. Mutta jokin muu miete virkosi kai lepattelemaan hänen alkoholihöyryisessä päässään, sillä hän katseli vain tovin, rykäsi ja sanoi käheän rämisevällä äänellään:

— Ka, Korkalan piian huorapoikahan se on, peli-Eemeli! No, no, älä säikähdä! En minä ketään purematta niele! No, pelaa, pelaa, kun mielesi tekee, soita, kun setä käskee…

Ja pelästynyt Eemeli kiskoi palkeita kaikin voimin, ja kummallinen, hytkähtelevä luritus virtaili todellakin soittokoneesta, ikäänkuin se ei ensikertaa olisikaan poikasen hentoluisissa käsissä. Hullu Päärhälli istua läsötti, sekoitti vettä ja viinaa, ryyppäsi ja irvisteli, kuunteli ja nyökytteli päätään, neuvoi ja usutti kiihdyttämään tahtia.

Omituinen miete syntyi hänessä: hän on Raamatun mies, hän on Sauli, hänellä täytyy olla soittaja, Taavetti, ja Korkalan piian huorapoika tulkoon hänen Taavetikseen. Näin tapahtuikin. Päärhälli kävi puhumassa pojan tähänastiselle huoltajaväelle, sanoi ottavansa pojan palvelijakseen, tai vaikka ottopojakseen, kasvattavansa hänestä mieleisensä miehen… Ja niin eleli Eemeli sitten vanhan vallesmannin kanssa, soitteli hänelle ja soitteli itselleen, oppi erinomaiseksi pelitaituriksi. Ei muuta tehnytkään; korkeintaan oppi, hintelä, oudon kalvakka poikanulikka, tuskin härevämpi lasta, ottamaan ryypyn isäntänsä laseista ja käsittelemään taidolla korttipakkaa. Niin he elelivät, kaksi leuhkaa, kunnes tauti nujersi Päärhällin vuoteeseen. Siinä hän kirosi ja tuskitteli: — Tässä tulee synkkämieliseksi! Alinomaa sai Eemeli sekoitella hänelle höyryäviä toteja, sillä viina oli ainoa, mikä hänelle enää maistui, ja soitella haitarilla kiveröitä pelejä. Eikä kuulunut pelastusta, lääketiede osoittautui tehottomaksi, voiteet vähenivät ja sairas kävi yhä kiukkuisemmaksi.

Sitten Päärhälli kuoli syksyisenä iltana, tulen takassa humistessa ja Eemelin vetäessä haitaria littein rinnoin, rystyset valkeina:

Kaikki muut käskyt rikkonut olen Vain kuudennesta olen vapaa juu…

Niin oli Eemeli pian toisen ikäkymmenensä loppuun ehtivä nuorimies, yksin, pääasiallisena omaisuutenaan haitari ja nuhraantunut korttipakka. Muu omaisuus oli ikäänkuin parahiksi riittänyt siksi kauan kuin Päärhällin elämäkin. Se mitä jäljellä oli, meni parissa viikossa maahanpanijaisryyppyihin, joita Eemeli kallisteli ja kallistelutti muille sureskellessaan isäntäänsä.

Nyt oli hänellä edessään pitkä ja monivaiheinen maantie. Mutta hätäkös hänellä, joka taisi pelata hanuria ja taisi pelata korttia paremmin kuin kukaan laajassa maaherran läänissä. Kyllä hän leivässä pysyi. Niinpä alkoi monivaiheinen elonvaelluksensa, monivaiheinen ja kuitenkin aina yhtäläinen, samaa toisteleva. Astui maantietä, räikeitä värejään taivaan tuulissa haalistuttanut haitari vihreästä remelistä roikkuen, pelasi isoissa pirteissä häitä ja muita hyppyjä, tai päivänpaisteisilla mäkirinteillä ja lenseän lämpimissä saunoissa korttia. Tai eli myös korpien tukkikämpillä ja remusi alas uittoväyliä savotan mukana. Koskaan ei ihmeeksikään ottanut mitään työasetta käsiinsä. Laajalti tunnettiin tuo mainio peliniekka, Remu-Eemeli, pieni, rähjäinen, liian viinan ja muidenkin tunteiden kalvistama jätkä. Monet tarinat kerrottiin hänestä talvisin, kun talo oli vajonnut lumeen, pimeys peitti ilmapiirin ja tuli takassa räiski kevytmielisesti… Useimmiten hän soitti humalassa, niin humalassa, että hänet oli työnnettävä nurkkaan ja naulattava rintapuu eteen pidättelemään, ettei pelimanni tuuskahtaisi nenälleen.

Niin eli monet vuodet piian poika, jota ei oltu aiottu imettää henkiin, josta aiottiin henki puristaa pois jo silloin, kun hän oli nähnyt ainoastaan öljytuikun väräjävän liekin nokisessa saunassa. Taiturisormin juoksutteli hän eräät tuntimäärät peliä kuluneesta, monesti korjatusta hanuristaan, osasi oikealla hetkellä lyödä sopivat korttilehdet lautaan ja pyyhkäistä haltuunsa rahanpennit, ryyppäsi viinanestettä, nautti ravintoa ja ryhtyi naisenpuoliin, tyytyen niihin, joita sai.

Niin eleli, ja tauti ruostutti hänen keuhkojaan, kunnes hän eräänä päivänä vieraassa pirtissä oksenti sisuksistaan punaisen ja lämpöisen verisuihkun, ojenteli jäseniään, korahteli ja kuoli. Vanha hanuri retkotti hänen vierellään, ikäänkuin sekin kuolinkamppauksen väänteissä, vatsa kureilla kuihtuneena, keltaiset, kuluneet näppäimet suunnattomassa, ivallisessa naurussa…

Remu-Eemeliä ei enää ollut. Mitä hän oli etsinyt, mitä saavuttanut? Kukapa käsittää. Hän oli vain elänyt aikansa, kuten jokainen ihmislapsi.

* * * * *

Remu-Eemeliä ei enää ole, hänen hanurinsa roikkuu vielä erään pirtin seinällä siitä samasta vihertävästä hihnasta, josta Eemeli kuljetti sitä pitkin tietä ja kyliä, roikkuu rapistuneena ja vanhana, russakkain asuinsijana, kirkkaat maalit ja kiiltävät helat murheellisesti himmentyneinä. Ja keltaiset, kuulun soittajan luisevan taitosormen kuluttamat näppäimet irvistävät suunnatonta, ivallista nauruaan.