VANHA KARTANO.

Kellertävältä, tummankellertävältä valtatieltä, jossa vallitsi loka ja jalan alla litkahteleva rapakko, alkoi koivukuja. Vanhat ja väärät rungot ja syksyinen keltatauti lehdissä; ne kahisivat kosteassa tuulessa, jonkin lehden kanta jo katkesi, ja se oli piankin löytävä lopullisen sijansa — sen ruohon juuren, jossa sen oli määrä mädätä.

Kujan päässä oli kartano, korkea ja kaksikerroksinen, puistikon keskellä, isojen koivujen, haapojen, leppä- ja pihlajapensasten, joiden sekaan oli juurrutettu jokin kukkapenkki ja johdatettu jokin hiekkainen käytävä. Edempänä olivat navetat ja läävät, aidat ja luhdit ja niiden takana vainiot laajat ja multaiset.

Kartano oli vanha, kovin vanha se oli kartano. Monta asuinriviä oli siinä ohut ennen tätä, ja tämäkin oli vanha. Siihen sivelty väri oli aikoinaan ollut iloisen heleä, mutta nyt se oli tumma ja murheellinen. Sade oli hakannut seiniä, saaden aikaan outoja, töhryisiä kuvioita, ikäänkuin joku olisi yritellyt hahmoitella entisten aikain eläjiä ja tapahtumia, aurinko oli paistanut ja maali oli kohonnut pinnasta monina ryppyinä…

Kartanon itäisimmästä päästä pisti lyhyt kylkirakennus esiin, aivan seinissä ja akkunoissa kiinni oli puita, kaikki lehdet sairaina, räikeinä, ikäänkuin himokkaan koreina, punaisina ja verestävinä, kellertävinä ja ruosteisina… Hämärä laskeutui maille kuin savu, taivaalla vaelsivat kosteat pilvet, viluinen tuuli kahisi puutarhassa.

Mutta sisällä huoneessa paloi pystyvalkea, iloisin räsähtelevin liekein. Ukko istui sängyssä rennoilla, kahisevilla kaisloilla, imi piippua ja puhui; minä venyin lavitsalla kirjavan raanun päällä. Ukko puhui hiljaisella, tasaisella, värittömällä äänellä, joka toi mieleen pitkän, harmaantuneen hiuskarvan, jonka sisästä on kadonnut ydin, puhui ja imaisi piippuaan. Hänen haaleat, harmaat silmänsä katsoivat kauas. Mutta kun ne sitten tovin tuijottivat silmiini, saatoin hätkähtäen huomata, ettei niissä ollut mitään ilmettä: ne eivät katsoneetkaan kauas, vaan sisäänpäin. Elämä oli jo valahtanut tämän äijän sivuitse; se mitä nyt siinä tapahtui, ei ukkoa liioin liikuttanut. Hän eli muistoissa, niissä asioissa ja puheissa ja tapahtumissa, jotka olivat iskeytyneet hänen tajuunsa ennen, silloin, kun hän otti oman elämänsä kiivaasti ja tärkeästi, kun sen monisakarainen hierin hämmensi hänet maailman suureen sikakaukaloon…

Nyt ei enää hämmentänyt, hauta häämöitti jo lähistöllä. Ainoastaan muistot menneistä kuljeskelivat ukon pääluun ontelossa, ja niistä hän puheli vaisulla, hiljaisella äänellä minulle, joka tulin joka ikinen ilta, kun vallitsi syksyinen hämärä, loka, puita kahisuttava tuuli. Astuin yli kynnyksen huoneeseen, jonka takassa humisi tuli. Ukko kohosi istualleen kaisloilta, hamuili tupakkavehkeitä viereltään.

— Onko se poika…

— On.

Ja hän täytti piippunsa, sytytti, imeskeli; piippu kurahti, hehkuvat tupakat pursuivat korkealle, ennenkuin ukko painoi ne alas pitkällä, mustalla etusormenaan. Alkoi puhua oudolla, vaisuna äänellä tästä kartanosta, sen entisistä eläjistä ja tapauksista. Ei koskaan puhunut muusta. Kertoi jotkut asiat moneen kertaan, mutta kertoi aina uuttakin ja ennen kuulematonta.

Saatoin toisinaan harhautua omiin mietteisiini ja unhoittaa ukon ja hänen tarinointinsa. Sitten ikäänkuin heräsin, ja yhä nökötti ukko sänkynsä laidalla, kelteisillään, oli tovin vaiti, piippu kurisi, ja jatkoi puhetta vanhoista asioista…

Kekäleet raukesivat kasaan, hiilet hehkuivat, sinersivät, pihahtelivat ja tummenivat. Huoneessa oli outo valonkajo, samanlainen kuin niiden entisten aikain ja tapausten yllä, joista ukon hymisevä ääni kertoi… Nyt, mitä tapahtuukaan tässä kartanossa — ei mitään. Sen eläjät vain nostattavat maasta leivän ja syövät sen. Minä en heitä ollenkaan kunnioita.

Oli yö kun astuin taasen puutarhaan, jonka himokkaan koreita lehtiverhoja rapisuttivat sateenpisarat ja tuuli.

* * * * *

Niin se mies, joka juurrutti nämä puut, se oli ensimmäinen, joka tämän kartanon haltijoista kohotti hahmonsa esiin ajan hämystä. Ne entiset isännät, ja niitä oli jo ohut monta, olivat yhtä harmautta, mykriä, jotka ahersivat maankamarassa ja söivät leipää. He, hiljaiset ahertajat, livahtivat sivuitse huomaamatta: mitä heistä olisi kerrottavaa — kaiken kertoo peltomuru, joka on jäänyt jälkeen…

Pienenä se puita juurruttanut mies luuhotti tämän talon ovinurkassa ruotipoikana. Oliko luonto tehnyt hänelle vääryyttä? Tai miksi oli katsottava ruma naama, merkillisen soikula kallo ja tavattomasti längelle painuneet sääret. Toiset ihmiseläjät, tämän talon silloiset isäntäväetkin, jotka katsoivat ansiosta kantavansa parempimuotoista ruumiinrakennetta ja muitakin kykyjä, ivailivat ja pilkkasivat häntä — tekivät elämän alun ylen ryppyiseksi. Ja viha ja katkeruus painuivat raskaina pisaroina hänen sydämeensä. Poika kasvoi, teki työtä ja oli vaiti, murjotti, liekö mitä hautonut sisuksissaan. Sitten hän katosi.

Ei sentään kadonnut iättömiin. Eräitten vuosien kuluttua hän palasi ja oli rikas mies, porho kerrassaan. Osti tämän kartanon, luki markat pöytään ja istui nyt isäntänä siellä, missä oli ennen ollut kaikkien ivattavana. Silloinko jo lienee itänyt mielessään se miete, että kerran hän näyttää, nauttii kostosta; sillä saivatpa nyt entiset pilkkaajat havaita monin muodoin, että kaikki hän muisti, että väkevä veri oli hänessä ja että ei ole hyvä elää rikkaan miehen vihoissa… Kovin he ihmettelivät, että mistä tämä näköjään ylen mitätön mies oli äkisti kahmaissut omaisuutta: liekö ryövännyt vai varastanut. Hämäräksi jäikin, millä keinoin sai — pääasia, että sitä oli ja että sillä oli väkevyyttä. Täytyi kumartaa huolimatta siitä, kenen hyppysissä penni oli. Herra on se jolla on!

Ja tämä mies eleli aikansa. Availi viljelyksiä, rakensi huoneet, jotka ovat aikaa lahonneet, ja istutti nämä puut, jotka yhä elävät ja julistavat hänen nimeään. Oli kyläkunnan napa, valtias, jonka edessä vapistiin, nautti siitä, että ajanpyörä oli kiepahtanut, että oli toisten vuoro olla vaiteliaita ja nöyriä, jos oli hänen ollut aikaisemmin, hopuksi kuoli, mutta muisto elää.

* * * * *

Tässä kartanossa ei ole milloinkaan vallinnut suku, se ei ole siirtynyt isiltä pojille. Tämä maa on elätellyt pinnallaan aina uutta ja verestä verta.

Seuraava isäntä oli taaskin sitä työmykrien laatua, mutta jäsenissään outo sitkeys, kaivukämmenensä tonkivat syvälle ja avaralle. Kaivoi siis syvälle ja kauan, koko elämänsä ajan, kunnes kaatui vaolleen. Siinä oli hänen nautintonsa, ja talo siitä hyötyi ja jälkeentulevaiset. Ja miehelle itselleen tipautettiin kuolema, palkka, jonka luonto järkkymättömällä naamalla suorittaa jokaiselle, vaelsipa tämä tiensä kuinka tahansa.

* * * * *

Hyvä oli nyt elää sen miehen, joka astui sijalle. Ei huolehtinut pelloista. Oli rikas mies, eli joka päivä ilossa herkullisesti. Jaoitteli maahan vanhat rakennukset ja rakennutti uudet uhkeammat. Maa kasvoi, ja oli miehellä muitakin tuloja. Elämänsä kului ainaisena sumuna ja humuna. Pimeinä öinä hehkuivat valorivit alas muuhun tuhruiseen ja harmaaseen kylään, saleissa helisi soitto, oli naisia, kirkasta viinaa, joka kimmelsi hienoissa, hauraissa laseissa… Ei ollut surua, ei ajan yksitoikkoista jonoa; oli naurua, mieltä riemastuttavana kohosi alkoholin höyry, suruttomina lentelivät puheet…

Sitten kuoleman mustat sakset leikkasivat elämänlangan. Vaolleen kaatui isäntä, kuten edellinenkin. Ryntäillään nökötti hän pöytää vasten, missä törrötti laseja, toisia kumollaan, pöydällä lammikko ryyppyainetta, savukkeitten tuhkaa, himmeleissä hehkui punainen tuli…

* * * * *

Nytpä asui kartanossa ylen omituinen mies, merkillinen kuvatus. Oli elossa, hengitti, mutta oli kuitenkin kuollut tälle maailmalle. Lie joskus syönyt, enimmäkseen kuitenkin nukkui, venyi herpaisevassa lämpimässä uunin päällä. Haikuroi joskus pihamailla, avopäin, oudonkalvain naamoin. Mutta useimmiten ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle mistään syystä; pyllisti — ruskeat juovat ja räiskeet valuivat alas pitkin uunin rintakiviä…

Maa alkoi jo laihtua, pelehtyä ja rappeutua, mutta aina se kuitenkin yhden miehen elätti. Luoja ties, miten pysyi vähäkin järjestys, miten palvelusväet olivat, elivät ja toimittelivat töitään.

Meni sekin isäntä ja tuli toinen.

* * * * *

Tämä isäntä oli taasen niitä, joille luonto oli määrännyt uran täynnä touhua ja toimeliaisuutta, Hätisteli pajupehkot pientareilta, pehnasi maata, oli ruumiinvoimiltaan kuulu: käsitteli täysinäisiä tervatynnyreitä kuin muut miehet piimätuoppia.

Oli aikansa väkevä, kunnes tauti hänet nujersi yhtenä syksyisenä yönä.

* * * * *

Sen jälkeen asuskeli kartanossa iholtaan mustanpuhuva, synkkäsilmäinen, umpimielinen mies. Toimitteli töitä, huolehti tarkasti eduistaan, oli arka arvostaan, viisas ja kiivas. Joutui riitaan naapuriensa kanssa, riita kiihtyi, meni kamppaukseen, ja kartanon isäntämies humautti kiven riitaveljensä kalloon.

Oikeuden koura on ankara ja väkevä. Tuolla kirkon luona, kaakinpetäjän kupeella lyötiin miestä raipoilla. Sisu siinä miehessä oli voimallinen; hän pilkkaili, uhmasi: — Syökää nyt minun lihani, juokaa nyt minun vereni… Päärhälli, se paha vallesmanni, heilautteli vain keppiään piiskurille: jatka. Ja piiskuri löi, kunnes oli miehen heltyminen — pyörtyi. Luuturesuja tukittiin hänen kylkiluittensa rakoihin, kun suoletkin pyrkivät näkymään — ja mies lähetettiin Siperian vankitielle…

* * * * *

Nyt tapahtui, että kartano kerrankin kulki perintönä. Siperiaan lähetetyllä miehellä oli poika. Isien perintöä lienee ollut outo hehku ja levottomuus veressään. Joi ja resusi, hurrasi kylillä ja pistipä viimein elokuun haavemielisessä kuutamossa tuohikäiverön talonsa nurkkaan. Liekki horsusi, humusi tuhansin urkuäänin, söi ja kukisti kekäleiksi uhkean kartanon, puutarhan puista tippuivat kärventyneet lehdet… Mutta talonisäntä asteli pitkin hiekkaista valtatietä ja katosi.

Monet, monet pitkät vuosien ympyrät oli kartano autio. Puutarhan puissa vain soitteli tuuli, rehevissä lehvissä ja jossakin nokisessa, hankautuneessa, kummitusmaisessa karankassa. Mökkiläiset ja resutalojen isännät korjasivat pelloilta heinän.

Sitten talon omistaja tuli takaisin, tuli muuttuneena, hillittynä ja hiljaisena, kasvoillaan leuhka rauhallisuus, poskilla pehmeä parta. Oli sillä jonkin verran kai varojakin, koska rakennutti kartanon entisen tilalle, paranteli uuruokkoon joutuneita maitakin, eli kuin ihminen… No, ei sentään aivan! Vintissä sillä oli jokin kamari, johon se ei ketään laskenut ja jossa se aherteli melkein alituiseen puolen vuosikymmentä. Kävi kuiske, että se rakenteli siellä rattaita, konstikkaita laitteita — aikoi saada aikaan ikiliikun… No, selvisi se siitä viimein, kun rattaat ja pyörät eivät lopultakaan ruvenneet elämään.

Mutta kun tällä miehellä kerran oli verissä vika, niin tyytyikös se elämään ihmisten tavoin, tasaisesti, yhdellä luiskahtelemattomalla radalla ja yhtäläisesti väritetyillä ajopeleillä.

Istui kirjojen ääressä ja luki, tutki raamatulta ja uskonmiesten kirjoituksia. Alkoi puhua Jumalasta ja selitellä hapeneesti iäisyysasioista ja muista, jotka olivat kylien eläjille työläät tajuta ja saattoivat hänet yhä enemmän joutavia hourailevan miehen kirjoihin.

Vanheni, mietiskeli, käveli hajamielisenä maillaan, noudatteli outoja, sekavia mietteitään töissään, huoppaili sinne ja tänne.

Aika kului. Vanheni yhä enemmän, parta valkeni, ja silmissä asui usvaa. Ei ollut enää jumalinen mies, oli Jumalan kieltäjäkin ja mikä lienee ollutkaan. Otsaltaan sikisivät yhä raskaammat mietteet. Jos joku halusi kuunnella, selitteli uskomuksiaan katkonaisin lausein, kiihtyi, huitoi käsillään. Sanoi kaiken olevan yhtä: ihmiseläjien, elukoiden, maan ruohon, kivien ja soran — on sattunut vain elämän iäti jauhavassa myllyssä pursahtamaan siihen muotoon… Ei ollut ihminen hänen mielestään mikään kaunis elämänmuoto: oli törkyisin luonnontuote, rumin ja ilettävin elävä… Ah, kivi ja maa olivat ehkä onnelliset ja kauniit, ehkä niihin ei ollut istutettu sielun tympeätä basillia, tietoisuutta… Eikä uskonut Jumala-eläjien odottavan pimeydessä puntari kourassa, kohennellen helvetin tulia ja sytytellen taivaan kynttilöitä… Iloitsi, että humahti kohta ylleen kuoleman pimeys ja että sai ihmisen ilettävän muodon sijaan muuttua viileäksi, kauniiksi maaksi…

Niin hän puhui sumuisin, epäselvin lausein tavallisten eläjien ihmeeksi, kirkkohurskaitten kauhuksi. Sitten elämä herkesi kuljettamasta ajatuksiaan ukon otsaluun takana. Hautuumaan sammaltuneen aidan vieressä tuirapäinen kivenmöhkäle osoittaa hänen viimeisimmän ja rauhallisimman asuntonsa.

* * * * *

Hänen viimeisinä elonvuosinaan oli ukon suosioon pujottautunut eräs mies — pienenläntä, rihainen, pitkin, solakoin kasvoin. Älynlanka oli siinä miehessä kovin kierä, sisuksiinsa juurtuneena himo kohota ihmisten nähtäväksi mieheksi, rikkaaksi ja voimalliseksi. Oli ylen viekas ja kavala, pinnalta hurskas ja haikea, jumalinen ja rehellinen, kieleltään lipevä, naamaltaan näyttelijä, läpiliipattu ihmisten ja elämän tuntija. Tämä mies punoutui nyt tuon vanhuuttaan höpsäksi järkikotkaksi ajautuneen ukon seuraan, puheli hänelle mieliksi, eli kaikessa hänen mielinouteekseen. Sitten ukon kuoltua tapahtui, että tämä mies toi esiin paperin, jonka mukaan kaikki, mikä ennen oli ollut vainajan omaa, oli nyt hänen.

Eleli edelleen, tarttui jokaiseen riippuvaan rahkeeseen, josta oli tilaisuus nykäistä, viljeli maata, käveli pelloilla kintut sonnassa — oli taasen ikäänkuin herrasmieskin, lipevä olennoltaan, lautamies, lopuksi herastuomarikin, viljeli emäntiä, kolmea luvultaan, jotka kaikki kuolivat tekemättä pahaistakaan rintaperillistä. Sitten iski leini touhunmiehen jäseniin; istui ähkyen ja irvistellen rohtopullojen ääressä ja viimein ojensi koipensa, kuoli. Kansa taruaa, että tämä herastuomari kätki ja mädätti setelitukon metsään, koska ei halunnut, että ne lämmittäisivät vieraita kämmeniä…

* * * * *

Niin he kohottivat hahmonsa ajan hämystä, he, joilla oli omia muotoja, väriä, kohottivat, ellei muualla, niin vanhojen tarinoissa, kun takkavalkea paistaa, ulkona elää tuuli ja syksyinen pimeä. Muut — heidän päällään viipyy sumu. Kukapa haluaisi loppumattomasti lappaa samankaltaista, harmaata ja sileätä narua… Mitäpä huvittaisi katsella eläjiä, jotka muuttavat vain sontakokkareen leiväksi ja leivän jälleen sontakokkareeksi, eikä muuta mitään.

Sen vuoksi hiiviskelen minä illoin, kun jostakin akkunasta tuijottaa hikihimmeä valo, yhä harvenevat, himokkaan sairasveriset lehdet huokailevat levottomasti, hiiviskelen ukon luo, joka nököttää sänkynsä reunalla ja kertoo vanhoja tarinoita.

Piippu kurahtelee oudosti, tulenkielet takassa elävät levottomasti.