SAIRAS HESE JA HESEN OMAISUUS.
Reading edition
Siitä oli jo kauan, monta vuotta. Lääkäri oli koputellut, kuunnellut ja kurkistellut torveensa Hesen hengittäessä röhisevin rinnoin. Sitten tohtori oli pudistellut isoa päätään, joka oli puhdas ja sileä kuin kananmuna, ja kysäissyt, että kuinka runsaasti, kuinka runsaasti on isännällä sitä maallista tavaraa.
Hese oli ajatellut harmaata taloaan, peltoja, kymmenkuntaa lehmää, paria juhtaa ja sitäkin, että ne kylillä puhuivat, kuinka se Alatalon Hese pärjää hyvästi, on vöyräs eläjä. Mutta hän karautti kurkkuaan, silmäsi tohtoriin huuli törrössä, niin että tupakkapurujen kellastuttamat hammaspiikit näkyivät, ja sanoi, että pirustako sitä olisi niin pulskasti. Hyvä, että saa suurusmurun rintaan, jopa sitten märkiviä keuhkoja ruveta parantelemaan rahan voimalla…
— Jaha, jaha, oli tohtori hokenut, se puhdas ja sileä pää nyökähdellen, ja sitten se oli kirjoittanut reseptin, jolla Hese sai apteekista pullon, jonka kupeeseen oli liimattu pitkä paperinen pyrstö. Hän maksoi, mitä oli menevää, otti hevosensa, tempasi suitsista ja karautti pois kaupungista äkein mielin. Hän oli nyt varma, että ne pienet, kavalat vihamiehet istuivat hänen rinnassaan, nakersivat ja valmistivat hänelle tuhoa. Eikä niitä vastaan voinut mitään, ei muuta kuin istu ja odota kunnes ne ovat työnsä tehneet. Lääkäri, no, se oli sitä varten, että nylkisi liiat pennit pois sairailta ja hautaan meneviltä. Hese luotti sangen vähän siihen karvasnesteiseen pulloon, jonka kaula törrötti hänen sarkatakkinsa taskusta.
Hän lausui kirosanan, tempoi suitsia ja laski niin, että somero pirisi kolisevien rattaiden alla. Hän kirosi vielä toistamiseen ja mietti, että kaikki tämä oli saanut alkunsa siitä, että oli silloin ottanut akakseen sen Mäkelän Salmen, hentoluisen naisen, josta ei ollut mihinkään, jossa oli rintatauti, joka teki rintatautisen lapsen ja kuoli kohta sen jälkeen lapsineen kaikkineen. Niistä kai se taudin itu oli jäänyt Heseenkin, kuten hän oli viime aikoina luissaan tuntenut ja nyt saanut vahvistuksen puhdaspäälakiselta tohtorilta.
Hän kirosi vielä ja löi hevostaan kovempaan juoksuun. Näin nyt piti käydä, kun hän jonkin lehmän ja tuhatlappusen persolla otti sen Mäkelän Salmen. No, nyt sait vaikka raakata partasi ja ruveta laudalle valmiiksi odottelemaan hautaa. Eipä silti, mietti hän edelleen, etteikö tästä maailmasta hennoisi erota. Ei tämä niin makea paikka ole. Kuolema, se oli niin jokapäiväinen juttu. Eikä hän pelännyt sitä tulevaistakaan elämää, eikä sitä liioin ajatellutkaan. Hän oli kyllä kuullut mainittavan siedä olevan kaksi majapaikkaa, paremman ja pahemman. Mutta Hesestä tuntui melkeinpä yhdentekevältä, kumpaan hän joutuisi. Ihmisiä vartenhan ne olivat rakennetut molemmat, ja tottapahan siinä yksi pärjää missä toinenkin…. Ja sitäpaitsi tämä ruumishan mätäni maassa nuuskaksi, keuhkojen jo nyt alettua mädätä. Sen täytyi siis olla Hesen henki, joka joutui toisiin tai toisiin olosuhteisiin siellä kaukana. Ja hänestä tuntui, että se sormin koskettelematon henki, sielu jos sitä nyt hänessä oli — oli kokonaan toinen elävä kuin hän, Alatalon Hese. Tottapahan pitää huolta itsestään. Ei Hese ainakaan rupea sen puolesta suremaan…
Tällaiset työläät mietteet valuskelivat Hesen tajun läpi, kun hän istuskeli ajopeliensä tärisevällä istuimella ja läheni kotiaan, Alataloa, missä hänen, isännän, lisäksi asui ainoastaan pari piikaa ja renki. Aluksikin oli hän jo unohtaa koko tautinsa taittuessaan talon töihin; ryki rykimisensä, korjasi mäihä poskessaan ja touhusi töissään. Sitten hän kuuli renkinsä puhuvan, mitä naapurin isäntä oli sanonut, että jokohan se Hese nyt uskoo, että tauti on, kun kävi tohtorissa. Parasta, että nakkaisi loput keuhkot kissalle ja jättäisi talon terveiden miesten hoitoon, ennenkuin maahankin tulee keuhkotauti. Tämä naapurin mies oli Hesen nuorempi veli, Yläpellon isäntä. Veljekset olivat perineet isältään maan, jakaneet sen kahtia ja asuneet eripuraisina, riidellä nahisten niityistä, laidunmaista ja raja-aidoista. Nytpä selvisi Heselle, että siinäpä velimies kopolla kourin odottaa hänen kuolemaansa. Kuta kiivaammin tauti söisi hänen keuhkojaan, sitä enemmän se hykertäisi kämmeniään, himoitsisi. Sillä se oli perivä kaiken, mitä Heseltä jäisi.
— Saatana, mietti Hese itsekseen, luuletko, että niin äkkiä kuolen, eli että minulta paljonkin jää? Saattaapa sattua, että saat odotella niin kauan, että kääpä otsaan kasvaa…
Miettipä hän jo sitäkin, että muuttaa kaiken omansa rahaksi ja yrittää sitten rahan ja lääkärien ja lääkkeiden väkevyydellä parantua taudistaan. Mutta mikä tiesi, paraniko sittenkään, ja hän olisi siis vain rikastuttanut puhdaspäisiä tohtorimiehiä. Ja sitäpä ei Hese tee, ei pennin ymmyrkäistä anna hän heille. Eikä hän heittäisi rahtuakaan omaisuudestaan muillekaan, ei ainakaan velimiehelleen. Mutta myöskin kaikenlainen tuhlaus, remuinen ja humuinen elämä, kuten juonti tai peli, ei tule hänen mieleensäkään. Hänellä ei ole sellaiseen hituistakaan harinetta, vaan karttaa hän sitä luontojaan. Hän tuumi ottavansa vielä akan, siittävänsä lapsia. Mutta eipä tullut siihenkään ryhtyneeksi. Siitäkin olisi niin paljon vaivaa ja puuhaa ja koko aviohomma oli alkanut häntä jollakin lailla peloittaa, tympäistä. Kuka ties mitä silloinkin tapahtuisi…
Mutta yksi asia ei haihtunut hänen mielestään: kuinka estää rikkautta persova velimiehensä perimästä hänen omaisuuttaan, varsinkaan runsaasti. Hän istui vain huoneessaan, puri tupakkaa, sylki ja söi. Hän hävitti vähitellen lehmänsä ja hevosensa. Asui yksin, ottaen kyllä välistä jonkun työmiesperheen hyyryläiseksi huoneisiinsa. Vuokrasi peltonsa ja heinämaansa; möi puita ja jopa jonkin maapalstankin ja eli yhä edelleen. Hänen keuhkonsa näyttivät riittävän loppumattomiin.
Todellakin, jos hän halusi tehdä kiusaa velimiehelleen, niin eipä olisi löytynyt parempaa keinoa. Kitsaan, rikkautta persovan, penninkejä venyttävän miehen kävi ylen älälle, kun hän näki omaisuuden, jota oli pitänyt jo melkein kuin omanaan, hyödyttömästi kuluvan ja hupenevan, mureitten peltojen hoidon puutteessa pelehtyvän. Ja taudin hivuttama mies ei muuta kuin istui ja söi ja sai kaiken tämän aikaan. Epäilemättä oli asia unehtunut Jumalaltakin, koska hän salli tällaisen syntisen seikan jatkua. Harmi ei tahtonut mahtua hänen kuivien nahkojensa sisään.
Ja joka päivä hänen täytyi nähdä velimiehensä astuvan talonsa sivuitse hontelona ja laiskana, läkkinen kannu heiluen kädessä. Hän haki kylän taloista maidon, jota hän juoda siemaisi päivässä litroittain, koska uskoi sen kasvattavan keuhkoja sijaan sen mukaan kuin tauti niitä kulutti. Olisi sitä maitoa Ylipellossakin, mutta eivät veljekset sopineet niin paljon, että Hese olisi voinut sitä sieltä ostaa.
— No, sanoi velimies kerran kyntäessään aidan takana, kun Hese käveli maitomatkoillaan — no, se tauti se vain pelailee sinun kanssasi. Ei parane eikä pahene, ei heitä eikä vapahda…
— Joo, vastailee Hese, mitäpä tässä, kun Jumala ei huoli eikä piru pidä kiirettä. Eikähän tässä ole hoppua minullakaan, kun on vielä noita maallisia keinoja saada leipää ja leivän särvintä. Kuolee häntä sitten, kun ei ole jäljellä hintin tinttiä, ei ristuksen killinkiä…
Hän astui kohti rapistuvaa taloaan hontelona, laiskasti, läkkinen maitokannu heilahdellen, poikki sonnan ja hoidon puutteessa pelehtyvien peltojensa. Velimies jatkoi työtään tuntien sisuksissaan pohjattoman harmin ja tyytymättömyyden elämään, jossa mikään ei tapahdu kuten oikeus ja kohtuus olisi.