AHOLAN JUUSEPPI.

I.

Juuseppi huojahteli pihamaalle läpi pimeän verannan ja seisahtui tukka harillaan ja haalein silmin.

Elokuinen aamuyö oli pehmoisen hämärä. Metsien sahareuna kyläaukean ympärillä oli kuin hiilellä vetäisty synkkä viiru, pois painuvan kuun verestävä silmä kurkisteli vielä sen ylitse, ja taivaan haaleasta ontelosta erotti jonkin tähtisakaran pilkkeen. Hiljaisuus, suuri hiljaisuus. Ruskeat kuhilaat seisoivat pellolla totisina, ikäänkuin jotkin leveähameiset kääpiöämmät, erään päälaella sirpin kiiluva käyrä.

Sitten kolahteli tallissa hevonen ja puraista rouskautti rehua terävin hampain. Hevonen, se oli vielä Juusepin, samoin naudat navetassa ja lampaat ja kaikki kuolleetkin irtonaiset kappaleet. Mutta tämä talo kaikkine rakennelmineen, tämä pihamaa, jolla hän seistä hojotti humalaisin päin, nuo vaimot, jotka olivat tunkeneet esiin nurmea ja viljaa, ne eivät olleet enää hänen. Vielä äskettäin, iltayöstä, ne olivat, mutta eivät enää. Juuseppi oli pelannut talonsa. Korttilehtien punaiset ja mustat silmät olivat sanoneet, ettei Juusepilla ole taloa.

— Hohoh, huokasi Juuseppi, kortti tuo ja kortti vie ja maanviljelys on onnessa.

Housun liitingistä nousi kirkas putelli, korkki natisi, neste solisi, suu maiskahti ja mutruili tovin, ja pullo painui jälleen sijoilleen. Juuseppi nojasi nurkanpäähän ja tuijotteli lauhaan, hämyiseen, elokuiseen yöhön harmain silmin, alkoholin kieppuhäntäisten molekyylien pitäessä pääluussa omaa kihinäänsä.

Siitä oli pari kuukautta, kun Juuseppi, Aholan talon ainoa poika, saatteli hautaan isäukkonsa, ja puolisen vuotta, kun hän seisoskeli äitinsä haudan reunalla. Juuseppi, parissakymmenissä oleva vohlakka poika, jäi yksin Aholan talon haltijaksi. Se isäukko, kuiva ja luinen, oli häntä tautivuoteellaan varoitellut elämään ihmisiksi, antanut neuvoja ja sanonut: — Lapsen reiässä olet saanut tähän asti olla, eikä sinusta olisi vielä maailmaa vastaan eikä itsesi elättäjäksi… Mutta on koetettu sen vainajan kanssa koota sinun varallesi, että tässä kyllä pärjää, kun vähänkin on niskantakuista…

Niin sanoi hänelle, kolmikyynäräiselle, raavaalle miehelle! Ymmärtämätön, kuiva, itseviisas ukon saatana… Voi, kuinka se puhe otti Juuseppia älälle!

Niin, pari kuukautta oli mennyt, kun isäukko sai lopullisen asuinsijansa sinne siunattuun someroon. Juuseppi oli toimitellut isännän ja maamiehen töitä ja yritellyt samalla hiljoilleen etsiä iloa ryypyistä ja muista. Ja nyt hän oli kolmessa tunnissa menettänyt maansa korttipelissä Mustalle-Samulle, hevoshuijarille ja pelimiehelle. Kotitalo oli mennyt, tuo tuttu kamara ja tutut seinät, se, jossa oli ensi kerran muovannut suunsa itkuun tai hymyyn, jossa oli kellistellyt nurmella pienenä paita päällä, tai vähän isompana yritellyt työn touhuun…

Pyrkikö Juusepin mieltä painamaan muukin kuin alkoholi, yrittelikö silmiin laskeutua muutakin kuin viinan sumua? Tunkiko sydämeensä lapsellisuus ja lauhka haikeus…

Se isäukko oli sanonut: lapsimies ei maailmaa vastaan, eikä leipänsä tienaajaa… Saatana! Eikö Juusepilla ollut miehen runko! Mitäs jos meni maa: maallistahan se oli. Ja vieläpä oli hänellä, maanpäällistä monen setelin arvosta. Sai sillä vielä… Mutta mitä: kun oli mennyt maa, niin menköön maanpäällinenkin. Hän aloittaa elämän tyhjin kämmenin, sille isäukolle kiusaksi, joka ei luullut hänestä miestä tulevankaan… Isä kokosi, mutta poika pelasi! Mitäs siis muuta kuin pirttiin takaisin, ja sanoo Mustalle-Samulle, että vastakkain nyt maa ja maanpäällinen, kerta katkulla, mutta kolmesta poikki… Jos kävi kortti hyvin ja hän sai talonsa takaisin, niin mitäs, hän yrittelee elää kuten ihmiset ja isäntämiehet… Jos taas kaikki meni: no, hän astui ulos talostaan ja lähti kyykkimään jätkämiehenä, jolla ei ole muuta kuin hartiat ja nyrkit… Tämä oli sellainen hetki, nyt viippui, viippui, elokuisena yönä… Vainaja luuli, ettei poika pärjää…

Aamutuulen henki narahutti tuuliviiriä. Juuseppi havahtui ja katsahti siihen samein silmin.

— Hm, sitä peltikukkoa hän oli monesti poikasena viskellyt kivillä ja ampunut sitten rihlapyssyllä pyrstön poikki… Nyt katsottaisiin, yhäkö hän eläisi tuon tuulikukon alla, vaiko jossakin muualla…

Pullo nousi liitingistä, korkki natisi, ja sitten Aholan poika huojahteli pirttiin, joka ei enää ollut hänen.

Kynttilän lepatteleva valo, se sopi yhteen humalaisen Juusepin kanssa, se oli levoton ja heiluva kuten Juusepin omat mietteetkin. Mustan-Samun tumma, pitkä muoto, korkein otsin, vilkusilmin ja riippuvin viiksin, oli toiselle puolella honkaista pöytää ja hän toisella. Viisi lehteä jaettiin ja peli alkoi.

Ensimmäinen tikki: se oli vängällä Samun. Mitäs Juuseppi toimitti pienisilmäisillä lapuillaan, joita ei tukenut ainoakaan kuvakortti. Toinenkin meni Samulle, vaikka Juusepilla oli nyt kortit, joilla piti jotakin toimittaa. Mutta Samu olikin vanha tekijä, ei siihen tepsinyt viikatteetkaan.

Yksi voitto enää, ja niinpä olisi Samu täysinäisen talon haltija ja toinen tyhjä mies. He ottivat välillä ryypyt ja sekoittivat huolella kortit. Juuseppi ei tuntenut alakuloisuutta eikä levottomuutta. Hän ajatteli eräänlaisella ylpeydellä: tässä Aholan Juuseppi pelaa maataan. Hänelle kävi huono kortti, eikä hän enää toivonutkaan mitään; peli oli Samun, kunhan tiputteli lehdet pöytään. Mutta kas, nyt sai Juuseppi tikin. Ei Samukaan sentään mikään hevonen ole, että pystöstä veisi talon täysineen. Seuraavassa pelissä oli Juusepilla jekke, akka ja ukko ja kaksi ässää, ja silloin oli Samun vaiettava.

Nyt oli molemmilla kaksi tikkiä. Seuraava peli oli ratkaiseva. Saisiko Aholan Juuseppi takaisin maansa vai ei?

Ei hän saanut. Musta-Samu sai esiin patasumansa, ja mitäpä Juuseppi voi vieraan maan korkeilla korteillakaan.

Kortti tuo ja kortti vie ja maanviljelys on onnessa, huomautti Samu ja veti kasaan kortit.

Kun pienenä pelasin sen pappani talon, Tuli kurjuus mun eteheni juu, laulahteli Juuseppi ja ryyppäsi.

Hän nukkua rötkötti aamupuolen yötä ja pitkälle päivää. Sitten hän lähti ja huomautti mennessään pihalla piikapalvelijoilleen: — Minä lähden nyt. Tähän tulee toinen isäntä.

II.

Ei Aholan Juuseppi kävellyt pitkälle. Siinä hän eleli lähikylien ja pitäjien tutuissa maisemissa metsänkaatomiehenä, ojurina ja päiväläisenä. Kyllä hän pärjäsi, vahvarunkoinen mies. Juuseppi eli omien lihastensa ja aivojensa avulla eikä vainajan perinnöllä. Kovin häntä kiusasi vain se, että tutut ihmiset joka näkemällä kysäisivät:

— Miksi sinä talosi pelasit?

Suuttuneena hän äyskäisi:

— Siksi kun tulen talottakin toimeen!

Ihmiset kuitenkin päättelivät, että sitä se kuitenkin suree talonsa menetystä, siksi se juo, suruunsa. Sillä tämä ihminen joi. Viikon hän tehdä jutkisti työtä, mutta lauantai-illasta maanantaiaamuun huojahteli hän humalaisena kylillä, ja toisinaan meni maanantaipäiväkin perään. Miksi Juuseppi joi? Etsikö hän jollekin surulle unhoitusta tai lievitystä, esimerkiksi side, että oli maaltaan hävinnyt… Ei, hän etsi vain elämästä joitakin iloja ja mehuja, ja sitä hän oli havainnut löytyvän vain viinapullosta, alussa pinnalta, sitten pohjalta, tai verevissä piian pullukoissa punaisissa luhdissa voi sitä myöskin löytyä, ja korttilehtien läiske voi myös saada ajalle vauhdin ja mielelle virvoituksen…

Niin, Juuseppi siis heräsi joka ainoan maanantaipäivän aamuna tai ehkä iltapuolellakin kortteeripaikastaan, tai ehkä jostakin vallan vieraasta paikasta, jopa joskus maantien ojastakin, ja tunsi pääsuonissaan veren takovan ja koko elämän näyttävän sameriaiselta. Silloin tuntui taas ylen työläältä tarttua kirveen ja sahan tahi lapion ja kuokan varteen. Tuli silloin mieleen, että saisi se olla se isänkin Ahola. Silloin ei ollut kiirettä työhön, vanhan pellon pojalla, vaikka tulitkin juovuksissa kotiin. Jos oli nälkä, etsit kaapeista voileipää, sianpintaa, viiliä ja piimää, söit ja olit väkevä. Jos halutti, sait kiivetä piian viereen.

Siten mennyt kangasteli jo Juusepin mielessä kauniina ja nykyinen tuntui kolialta ja erämaan tapaiselta.

Sitten seuraavana sunnuntaina saattoi Juuseppi laulaa remseän haikein äänin:

Kun pienenä pelasin sen pappani talon Tuli kurjuus mun eteheni, juu…

Eivätkä kylien ihmiset nyt olleet niinkään väärässä kun sanoivat: — Katuu se tunnossaan, siksi se juo, kun maaltaan hävisi…

III.

Aholan Juuseppi aikoi hirttää itsensä. Hän solmeili narua vajan kattoon, katseli, että silmukka oli luja ja juokseva, sytytti tupakan ja istahti pölkyn tyvelle. Epäilikö Juuseppi?

Oli elokuun yö, kuutamon viehkeä valo, varjot kuin mustia pitsirimsuja. Kaikki kaunista, ikäänkuin eivät tuska ja murhe asuisikaan maailmassa. — Niin, tällaisena elokuun yönä vuosi sitten oli Juuseppi pelannut talonsa. Ja nyt hän aikoi hirttää itsensä. Tai eikö hän ehkä hirttäisikään, vai miksi hän istui mietteissään ja poltteli savuketta…

Kuinka Juusepin mietteet olivat ajautuneet sille tolalle, että hän oli solmeillut narun vajan kattoon ja tarkastanut, että silmukka oli luja ja juokseva… Hänellähän oli riittävästi työtä ja työ toi ruokaa ja viinaakin sen kuin Juuseppia haluttikin. Mutta tällainenko siis olisikin Juusepin elämän radan puiseva kaava: työtä, ruokaa ja viinaa…

Kaikki oli Juusepista ruvennut näyttämään yksitoikkoiselta ja hämärältä, jolla ei ollut väliä, missä se pisteeseen päättyisi.

Ja tänä elokuisena yönä oli Juuseppi saapunut koreaan ja maalattuun taloon, kamariin, pitsiverhoisten akkunaruutujen taa, vaalean ja kauniin tyttöihmisen luo. Monesti ennenkin oli Juuseppi siellä jo käynyt, komea poika, tuuhein, kiharaisin otsatukin, tummin silmin, komeassa kartanossa, valkokukkaisten pihlajapuiden suojassa, valkoisten ikkunaverhojen takana, vaaleanverevän tyttönsä ääressä… Ah, silloin oli veren ja viinan hehkua, kesän ja kukkien lemua, sadunomaista ja kaunista, jotakin epätavallista, kuumeista ja suurta…

Ja nyt oli tuo valkoisenverevä tyttöihminen samojen vaaleiden verhojen takana sanonut hänelle, että Juuseppi oli isä, että oli tulossa maailman valoon joku uusi elävä lapsi, joka olisi valkoverisen tytön ja Aholan Juusepin. Akkunaruudun takana oli syksyinen tummuus, ja pihlajapensaiden tertut olivat punaisia ja lehdet verestäviä ja kellertäviä.

Juuseppi istui hetken äänettömänä, hieman humalassa ja hänestä lemahti somaan ja koreaan kamariin viinan ja tupakan haju. Sitten hän huomautti ikäänkuin välinpitämättömästi:

— Mikäpä sen niin tarkkaan tietää, että minä olen syypää…

Sitten oli tullut valkoisenverevän tytön kyyneleitä ja huudahduksia ja kiivastuneita syyttelyjä:

— Kyllä niitä on todistajiakin sattunut. Saat sen maksaa lapsellesi eläkkeen, vaikka lakituvassakin, kun niin olet… Ei se ole kaunista sinultakaan, eikä halpaa…

Juusepin sydämeen oli ensin tulvahtanut sääli nähdessään naisen kyyneleet ja sitten tukahduttavana ja raskaana käsitys koko elämän yksitoikkoisuudesta, harmaudesta ja turhuudesta. Hän oli huomauttanut ivanväännös äänessään:

— Ensin rakastakaamme ja sitten riidelkäämme! Mitäpäs siinä. Sehän on tapa maailmassa.

Juuseppi oli haparoinut lakkinsa ja kävellyt ulos yöhön. Sitten hän oli seisoskellut hetken, huokaissut, ottanut puukkonsa ja katkaissut palan pyykkinarua ja mennyt vajaan.

Savuke sammui. Nyt Juuseppi nousi, asetti narun kaulaansa ja ajatteli, että hetken kuluttua ei enää olisi Aholan Juuseppia, vaan ainoastaan ruma ruumis, mustan puhuvin kasvoin, silmät pullistuneina, kieli venähtäneenä, sinisenä möhkäleenä… Juuseppi kurkotteli tyhjyyttä, naru piukkeni, ruumis roikkui, värisevin säärin, kurkku korahti.

Silloin veitsi välähti, naru katkesi ja Juuseppi pudota rysähti kasaan, ärisi ja puistalehti, konkoili sitten nelinkontin kuin joku elukka, kääntyi istualleen ja tuijotteli mulkoilevin, älyttömin silmin.

— Enkeli, oliko se enkeli. Mitä oli tapahtunut? Oliko Juuseppi kuollut? Ei, hän eli, ja tuo tuossa oli tämän maalaillun talon komea tytär, joka aikoi saada Juusepin maksamaan housuveroa viisin, kuusinkymmenin tuhansin. Siksi se oli katkaissut narun.

Vaaleaverinen nainen seisoi ohuissa pukineissa, hiukset levällään ja väänteli käsiään: — Juuseppi poloinen! Itsensä se aikoi menettää…

Mutta Juuseppi kysäisi heti, kun hänen kangistunut kielensä kääntyi:

— No, mitäs sinä minusta vielä?

— Oi, Juuseppi, miten sinä noin… Emmekö voisi vielä elää yhdessä. Me olimme niin onnellisia.

— Yhdessä edelleen. Miksei: mökkirähjä, lauma mukuloita, orjuus ja kurjuus… Siinä tulevaisuus! Varoja, varoja sellaiseen yhdyselämään tarvitaan, jos mieli sen olla otollista.

Nyt huokaisi maalaillun talon vaalea tyttö, hajallisin hiuksin: — Juuseppi, miksi sinä talosi pelasit?

Niin miksi! Mikäpä sen tiesi. Täytyi pelata. Ja nyt taasen täytyisi saada talo takaisin, välttämättömästi täytyisi. Ja Juuseppi innostui ja selitti aikeensa tytölle, puolihöperönä, kiihkeästi:

Se Aholan Juusepin kotitalon isäntä Musta-Samu on kuollut tapaturmaisesti ja talon haltijaksi on jäänyt leski, vanha, karvaleukainen, pöhölihainen möhkäle. Hänet aikoo Juuseppi saada pauloihinsa, naida ja päästä jälleen syntymäkotinsa isännäksi. Sitten se vanha vaimoihminen pian kuitenkin kuolisi ja Juuseppi olisi vapaa ottamaan emännäksi maalaillun talon tyttären, elää lihan ja luonnon jälkeen ja saattaa vapaasti maailmaan pieniä ihmisasukkaita… Niin, täksi epämieluiseksi odotusajaksi olisi naisen parasta muuttaa johonkin edemmä, outoihin seutuihin, että välttyisi kaikki häly ja tyhjä puhe…

Ja katso, maalaillun talon komea tytär seisoi valjuin, ihmettelevin kasvoin ja suostui; kyyneleisenä, hieman ivallisena ja kylmänä ojensi hän kätensä: selvä. Kääntyi ja käveli ylitse pihan, lanteet soutivat, vartalo keinui, hiekka narisi anturan alla.

Juuseppi istua läsötti vajan lattialla kirvelevin kauloin, kädessään nuoranpätkä, jaloissaan välkkyvä veitsi.

IV.

Näistä puolin alkoi kuulua kylillä kuihke, että Juuseppi kosiskeli Mustan-Samun leskeä, paksua, karvaleukaista kellivatsaa. Oleili ikäänkuin renkimiehenä talossa, jossa äskettäin oli ollut isäntänä ja jossa tuli piammiten jälleen olemaan. Sillä jonakin marraskuisena kylmän kirkkaana päivänä vihittiin ikäkulu leski ja Aholan Juuseppi, nuori, vohlokka poika.

Aika rupesi kierimään. Juuseppi oleili vakaana ja vaiteliaana, kuten ainakin isäntämies. Teki töitä ja katsasteli tarkasti taloutta, maisteli taidolla viinaa, oli kaikessa kohtuullinen. Muisteli välillä sitä komean talon komeaa tytärtä, joka oli muuttanut johonkin etäisempään kylään, jossa sillä poika, pieni poika, Juusepin poika…

Mutta aika kieri yhä. Meni vuosi ja toinen ja kohta kolmaskin. Juuseppi pitkästyi ja työlästyi oloonsa. Se vanha naisihminen, aviopuolisonsa, eli yhä edelleen ikäänkuin kiusalla. Oli kuin olisi Jumalakin uneuttanut koko eläjän ja jättänyt hengen sille, jolle ei siitä ollut itselle iloa ja muillekin vain haittaa ja vastusta. Juuseppi ihan synkistyi. Mietti jo sellaisia asioita, joista oli kuullut kansan taruavan tämänlaatuisissa tapauksissa, kuten myrkynsekoittamista ruokakuppiin ja muuta.

Näyttipä kuin olisi aika mennyt odotellessa, elämä luiskahtanut läpi kämmenten kuten limainen, niljakka made.

Mutta sitten vanha vaimo kuitenkin kuoli. Syksyn sateella hän luiskahti märältä, niljakalta porraspuulta koskeen vaatteita huuhtoessaan ja hukkui. Juuseppi oli päältä nähden kylmän tyyni, mutta hänen sisällään oli myrskyä ja iloisuutta. Nytpä hän viimein eläisi, eläisi kuten muutkin ihmiset, nauttisi vauraan talon pösön elämästä, kuten muutkin, täysin kahmaloin. Hän oli valmis pitämään häät ja hautajaiset yksin tulin!

Hän kirjoitti sille kauniin talon kauniille tyttärelle sinne etäiseen kylään: — Nyt on asiat niin kuin niiden mennä piti. Se tämän talon emännän kuvatus on nyt vainaja. Uusi tarvitaan. Tule. On häät, ja alkaa uusi elämä…

Meni pari viikkoa ja Juusepille tuli kirje. Ei se sisältänyt kuin jonkin lauseen: — En voi vielä tulla. Minäkin rupesin tässä emännäksi, sinua odotellessani. Talo on iso, mutta isäntä on vanha, vaikka tuskin se sentään ylen pian kuolee. Varro siis vähän, kuten minäkin olen odottanut…

Kun Juuseppi sinä iltana hämärissä astui kartanolle talostaan, muisteli hän kauniin talon kaunista tytärtä, sen poikaa, omaa poikaansa, jota ei ollut nähnyt ja joka ihmisten edessä ja virallisesti oli erään vanhan miehen poika… Kylmänä myöhäissyksyn iltana näki hän renkinsä palaavan työstä, parin piikapalvelijansa askartelevan navetan puolella ja mustan korpin louhottelevan ylitse talon. Ja Juusepin sydämeen laskeutui autiuden ja yksinäisyyden tunto. Hän oli yksin maailmassa. Ja äkkiä hän tunsi itsensä vanhaksi, hän, tuskin viisissäkolmatta oleva mies. Mitä — suriko hän sitä tyttöä? Paljonhan naisia maailmassa. Kuitenkin: paljon oli iäksi mennyt…

Ja Juuseppi käveli lysmähtelevin jaloin alas kartanon mäkeä saunalle kylpeäkseen. Jalka nousi vaivalloisesti, ja takin taskusta pisti esiin pullon kaula.