LUMIRIMPPA.

Kurjen kohtalo.

Hammasreunaisen kuusikkokorven mustan ja synkeän seinämän takaa alkoi auringon hehkuva kiekko kohota lyhytkaariselle tolalleen. Pilvien resuiset, ryppyiset palteet hehkuivat veripunaa ja tulipalon loimotusta alakuloiselle nevalle, minkä karskuvasta lumipinnasta tunki tuolla ja täällä näkyviin vaivaisen varvun tai suojuornikkaan harmaa, hedelmätön latva, lumenpinta kimalteli ja säihkyi, ja jonkin nyreännäköisen, mustasuortuvaisen männynkärrin pitkä varjo leikkasi sitä tummana hiiliviiruna.

Valoa kiiluvalle lumiaavikolle ilmestyi outo näky.

Kuusikon katveesta toikkaili esiin Lumirimppa — tuhkanharmaa, pörhöhöyheninen, riukusäärinen kurki. Isona, harmaana haamuna asteli se juhlallisesti nevanselällä, pitkä kaula kiertyi ja Vääntelehti ja pienet, pyöreät, punertavat silmät killistelivät alakuloisesti talvista luomakuntaa.

Aurinko katsoi jo koko silmällään kuusikon sahareunan takaa, siimamäntyjen sorea lakkapäinen pilaristo puunsi verisenhaaleana nevan toista syrjää paartavalla kangaskaarteella. Tohiseva teeriparvi, joka juuri oli kaivautunut nutuistaan kankaan reunassa ja pyyhkäisi yli nevan, teki kurjen kohdalla säikähtyneenä pitkän mutkan.

Vaivaiskoivujen, kiertyvien ja kitukasvuisten varvunkärhämien seassa Lumirimppa nyt kaivoi ja pehnasi lunta pitkillä riukusäärillään ja särmikkäällä puikkonokallaan. Paljastuvista rahkamättäistä näykkäsi se makeanpunaisen ja väkevänmehevän, mutta jäisenkalisevan karpalon. Kuiva ja kipsakka ilma liimasi pärskähteleviä lumikiteitä sen pörröisiin höyheniin, joiden lomitse pakkanen itsepäisesti yritti kohmettamaan linnun luulaihaa ruumista. Mutta se eli kiivaasti, kuopi säärillään, karhoi nokallaan ja pehnasi siivillään niin, että lumi pyrähteli ympärillä. Ja etempää, suon reunasta katseli valkoposkinen, pakkasessa pöyhistelevä metsätiainen, joka rimpuili lahonneessa koivunluu rangossa ja äännähti ihmetellen: äks tii tii tii…

Sillä se ei ymmärtänyt, miksi kesän eläin, suon liejussa kahlaileva jättiläinen, toikkaili nyt narskuvalla lumella, taivaan holvikaaren kaartuessa korkealla, puiden seisoessa huurteisina ja sulina läikkyneiden nesteiden ollessa jääksi jähmettyneinä.

* * * * *

Suon syrjäisimmissä ja iätivievissä sopukoissa, niissä mustien kurnamoitten silmäkkeistä vaani vesipirun tyly, pilkallinen silmä — siellä oli se ilmestynyt taistelujen maailmaan. Suo oli höyrynnyt, suolla ja suon reunoilla, koivikoissa, männiköissä kuhisi elämää, ja taivaan siintävässä ylhäisyydessä hehkui päivän pyörä…

Mutta kurjenpoika oli paljas ja pieni rääpiskö; nokka ja koivet kömpelöt ja holtittomat ja siipispankan tyngät sulkia vailla. Sen hoikkakaulaiset vanhemmat kahlasivat ja kalastivat liejussa ja ruokkivat sitä toukilla, mustilla rasvaa tiukkuvilla sammakoilla ja kaikenkaltaisilla suossa rähmävillä hyönteisillä. Ja se kasvoi ja vahvistui. Höyhenet ja sulat putkahtivat esiin, kasvoivat ja peittivät sen tiilenpunaisen ihon. Sitten se oli toikkaroinut ulos suolle, oppinut kohottamaan ruhonsa humisevien siiveniskujen varassa ilmaan ja etsimään ravintonsa avaralta suolta, vetisiltä rimmiltä ja ryteisiltä rämemailta.

Syksyisin, kun pienet liejuelävät ryömivät piiloon, kohosi kurkijoukko mahtavin kiertein korkeuteen. Sitten pyyhkäistiin suhisevana kiilana kohti etelän maita, missä maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä, aurinko paistaa seipään reikään taivaan laelta ja elämänkuhina on ylipursuileva.

Mutta tuli toinen kevät ja orpo, alakuloinen neva heräsi: vesi solisi ja porisi, rahka, lieju ja muta hengitti, huokui ja lemusi. Silloin kurkiroikka palasi etelänretkeltään kiivaita tunteita täynnä. Ja se nuori kurki, joka nyt lähmi lumessa, sinimustan talvitaivaan alla, oli komea uros ja kantoi päätään ylväästi korkealla hoikan kaulansa nenässä. Se sai puolison ja katosi vetelimmälle, vellinä notkuvalle rimmelle, sai kaksi ruskeankirjavaa kalkkikuulaa ja kasvatti maailmaan parin pitkäkaulaisia jälkeläisiä.

Niin se oli elänyt monet ajat. Kun lumi ja vilu valtasi sen kotinevan, avaran ja monisokkeloisen, oleskeli se etelän hehkuvan taivaan alla heti keväällä palatakseen.

Niin oli taas kevätaamu, ja kosintatanssit suon reunassa sujuivat kiivasta menoaan. Kurjet patsastelivat ja pöyhistelivät korkeina riukusäärillään. Piirissä seisoivat toiset juhlallisina, totisina patsaina, mutta keskellä tanssi kurkipari kiivain liikkein, kumarrellen, kaulaa keikistellen, siipiä räpytellen, riukukoipia ojennellen ja pyörähdellen.

Mutta silloin tirrisilmäisen kurkivanhuksen varoituskirkaisu leikkasi hiljaisuuden, ja silmänräpäyksessä suurien siipien havina ja kohu kiidätti kurkiparvea kaikkiin suuntiin. Suon helmuksia kiertelevästä turkintiheästä tureikosta suitsahti savupatsas, ase räiskähti ja yksi kurki pyörähteli surkeasti ilmassa toisen siiven hervotonna painuessa sivulle ja toisen pieksäessä ankarasti ilmaa. Siipirikko rääpsähti nokalleen ruohikkoon, mies säntäsi pyssyineen kohti, mutta samassa lintu tointui, turvautui koipiinsa ja oli kohta kaukana tuhoavan tulitorven seutuvilta.

Siitä pitäen ei se enää koskaan saanut kohota taivaan siintävään kumuun, ei valita itselleen puolisoa, ei elää toisten joukossa. Sillä se ei ollut enää kurki, se oli siipirikko, jota toiset eivät enää tunnustaneet veljekseen. Se oli kuin toista rotua, aave, kamaiseva kummitus, jota toiset karttoivat ja jonka he karkoittivat kauas.

Se eli erakkona, kahlaili rimmillä ja rämeillä surumielisenä ja tiiristeli alakuloisena kesän elämää ja auringon hehkua. Kesä kului ja saapui syksy. Ja niin se näki kurkien kohoavan korkealle ja pääskynpyrstönä alkavan liukua päivää kohti. Silloin sai sen valtaansa suunnaton tuska ja hätä. Se hyppi tasajalkaa mättäältä mättäälle, huhtoi väkevästi siivellään ja sai riippuvan siipensäkin lepattamaan. Se kohosi metrin, kohosi kaksi ja putosi nurinniskoin alas. Mutta se yritti yhä uudelleen, yritti vimmatusti, kunnes se ruhjoutuneena, sairaana ja voimatonna rääpsähti mättään koloon. Talvi lähestyi vitkalleen. Myrsky pyyhki raskaalla luudallaan maita ja metsiä, salo huokaili, valitti ja ryskyi. Suhusade vihmoi, viimeisetkin kesän elävät muuttivat muille maille. Raskaan kanalinnun siipi havisi joskus näreikössä, tikka hakkasi, hohkanärhi nauroi rumasti ja synkkä korppi louhotteli yli metsän etsien haaskaa. Joskus pilkisteli auringon silmä töhryisten, murheellisten pilvien lomitse.

Sitten tuuli pyyhki pilvivaipan kasaan, ilma kiristyi ja kirkastui. Sinimustan taivaan kumusta tähdet vilkuttivat sakaroitaan ikäänkuin salaperäisellä ilmekielellä selittäen outoja asioita. Ankara oli pakkasen mahti. Nesteet jähmettyivät, suon lieju kopristui rauskavaksi rautapelliksi.

Kurkea palelti, ja se näki nälkää. Marjat ja kaikenlaiset kasviaineet pitivät vain vaivoin yllä hengen pihinää. Monet viikot oli siitä, kun se oli nielaissut viimeisen kohmeisen, piiloon rähmivän sammakon. Mutta se ei murtunut. Elinvoima istui lujassa sen laihtuvissa, pitkissä jäsenissä, höyhenet pörhistyivät ja kokivat tiheytyä lämmittäväksi turkiksi. Ja korpi, tuo tiheä ja synkkä kuusikkokorpi, huokui kosteita, lauhkeita höyryjä. Sieltä kaatuneen kuusen juurakon luolasta kurki löysi asuinsijan, minne pakkasen mahti ei ylettynyt kaikella voimallaan.

Eikä ainoastaan nälän musta haamu ja kylmän jäisenhilisevä kummitus hautoneet Lumirimpan pään menoa. Monta vaani muutakin vaaraa. Punaturkkinen, nälistynyt kettu kierteli, ja harmaissa metsämökeissä ja maalatuissa kyläsikermissä asui verenhimokkaita petoja.

Liukuipa eräänkin kerran tämmöinen kumma pölkynmuotoinen elävä yli nevan, liukui nököttäen hirsiläjällä, joka huilasi sileätä tietä, edessään takkuinen juhta. Juhta näki viidakossa pelmostavan kurjen ja säikähti, hirsiläjällä nököttäjä ihmetteli, ja repsukorvainen rakki kiiti vinkuen kohti. Kurki roikki nopein askelin pakoon, mutta nököttäjän usuttama koira oli nopea. Se oli jo kintereillä, sen naskalinterävät hampaat valmistautuivat iskuun. Mutta silloin kurki pyörähti, sen iskuun jännitetty kaula laukesi raskaasti, nokka tökkäisi koiraa silmään, ja ulisten pakeni rakki.

Siitä pitäen oli kurki ylen kuuluisa mökeissä ja kyläsikermissä. Siellä se ristittiin Lumirimpaksi.

* * * * *

Mutta maineen taivaanvuohen laulava siipi ei ollut onneksi Lumirimpalle.

Suon syrjässä kyhjötti rampa mökki — pölkynmuotoisen pedon pesä — sammalseinäinen, tihruakkunainen lätiskö. Mökissä oli keskenkasvuinen poika, likasilmäinen, räkäkourainen torvelo, joka oli ottanut asiakseen vaania ja vainota Lumirimppaa. Niinpä hän lipui tervatuilla suksillaan monisokkeloisella nevalla sinne ja tänne ja yhytti viimeinkin ruokailevan linnun.

Elämisen, olemassaolon kiihkoisa, vastustamaton yty yllytti kurkea säntäämään vimmaista vauhtia neva-aavikkoa. Tappaminen, huvittelu — sen, joka eli ja hengitti, kuolleena, vastustelemattomana möhkäleenä näkeminen, se sai pojan sysimään vielä vihaisemmin perässä. Meni aava nevanselkä, meni viidakkoniemi ja tuli toinen nevan salmi, mutta yhä olivat linnun jäntevät riukukoivet pojan sivakoita liikuttavia kinttujänteitä nopeammat. Niin leikattiin taivalta, kurki teki lysmiä ja koukerolta, mutta ihminen tuli perässä. Aika kului ja tuli ilta. Vitkaan poika saavutti, mutta saavutti kuitenkin, ja jo raapaisi sauvan käyräpiikki kurjen höyhenpintaa. Poika oli lääpästynyt, jäsenistä oli taito ja tarmo poissa. Kurki käännähti — viimeisetkin voimanhiutaleet keräytyivät pitkään kaulaan, joka lennätti luupuikkonsa vasamana kohti pojan päätä. Takaa-ajaja tyrmistyi. Sauvanpistot sattuivat vain nirhaten, mutta Lumirimppa nakutti ja tuikki vimmatusti ja erehtymättä.

Ja niin tapahtui, että ihmisenpenikka horjui verille hakattuna ja silmä puhkaistuna harmaaseen kallistuneeseen pesäänsä halki iltaisen erämaan…

* * * * *

Oli yö. Resuiset pilviriekaleet täyttivät pumpulihahtuvina taivaan. Tuhkanharmaa lintujättiläinen astua rimputteli halki yöhiljaisten maisemien kohti mustaa kuusikkoa päästäkseen lämpöä hohkaavaan juuriluolaansa.

Kuun jäänvihreä, vipajava, häilyvä valo väreili hangilla, metsän juurilla lepäsi sekasortoinen valoja varjokudelma, ja yksinäisen kurjen kuvajainen hiiviskeli muodottomana ja aavemaisena lumiaavikolla.

Mutta korven reunassa muhkuraisessa, kitukasvuisessa, pörhöpartaisessa kuusessa istui isohuuhkaja, juronjuovikkaassa naamassa hiilenhehkuvat, tuijottavat silmät. Kurki marssi kuutamoista tietään, lumi rapsahteli sen varpaitten alla. Silloin iso, pehmein siivin liihoitteleva höyhenpilvi häilähti sen pään päällä ja höyhenpilvestä ojentuivat karskavan terävät naskalihaarukat. Mutta ne nirhaisivat vain pintaa, ja iskijälintu putosi hangelle. Kuun horjuva valo ja kurjen säikkyvä hyppy olivat vieneet sen harhaan. Mutta se hyökkäsi uudelleen äkäisin, äänettömin siivenlyönnein. Kurki ojensi särmikkään nokkansa peitseksi eteen, mutta se lipsahti tehottomana syrjään ja yölinnun kynnet kouristuivat sen kaulaan. —

Se oli Lumirimpan, väkevän eläjän surmayö suurella suolla Pohjan armottomassa talvessa.