VAPAA.

Olipa kerran katraassa jäärä, jonka pään oli metsän vapaus saattanut pyörälle, syrjään lampaan tavalliselta elämäntolalta. Sille ei riittänyt enää hakamaan ahdas ala, eikä maistunut sen ruoho. Se laihtui, jalkainsa juuressa mehevä heinä, ja määkyi haikeasti kuivin kurkuin. Sen luisiin koipiin kokoontui voimaa ja se loikkasi aidan yli mennäkseen omille teilleen. Mutta ihmiseläjät hätistivät sen takaisin ja paransivat aitaansa pingoittamalla rautaisen langan puuaidan yläpuolelle. Saipa nyt kilupäinen jäärä yrittää, minkä yritti: lanka heitti sen takaisin ja sitä nopsemmin heitti, kuta voimallisempi oli ollut sen hyppy. Kuitenkin se yritti yrittämistään, kunnes lanka murtui ja se meni metsäisille laitumille kenenkään huomaamatta ja koskaan palaamatta.

Se kulki ja näki uusia ja outoja laitumia ja tuntemattomia laumoja, lyöttäytyi niiden seuraan ja jätti ne taas tavatakseen piankin toisia. Ja kuolettava syksy matoi esiin, väritteli lehdet heleiksi ja antoi tuulenhengen karistaa ne irti, ryöpytellä ja laulaa hautalaulua…

Niityllä, keskellä metsänkorpia oli ihmiseläjän työläästi rakentama heinäsuova. Mutta mitä tapahtuikaan, kun tulivat talven jäähileet, huurre ja lumituiskujen ryöpe? Eikö tämä jäärä ja kaksi sen seuraan liittynyttä kiharavillaista emää kaivautunut siihen ikäänkuin laupias luonto olisi sen niitä varten maasta nostattanut… Olipa niillä nyt omituinen luola, huuruavan lämmin, seinässä ruokaa sen kuin halusi haukata tai polkea vuodepehkuksi nopsilla sorkilla.

Talvi kului, ja tulivat hankiaiset, rapsavan kantavat lumet, auringon ja hangen kilotus. Silloin saapui ihmiseläjä periäkseen kesällä kokoomansa heinät. Ja silloin syntyi suovan vaiheilla näytelmä, missä kuusinen seiväs ruhjoi kahdelta lampaalta poikki koipia tai selkärangan ja missä kyömykuonoinen, kippurasarvi jäärä pakeni pitkin kantavia lumia metsän turvallisiin pimentoihin.

* * * * *

Kurnamokorpi on kumma korpi! Korkeiden kangasmaiden piirittämässä rotkossa kohoavat siellä liehuvine naavapartoineen iänikuiset kuusijättiläiset imien juurillaan hyllyvistä syvyyksistä elämän voiman. Ei ole ihmisen saastainen kynnenjälki pystynyt heittämään tänne lautuvaa sijaansa, ei ole tuon raiskaavan eläjän tänne tulemista, vaikka hänen kyltymätön sydämensä kuinkakin himoitsisi noita jylkkiä metsänpuita.

Kurnamokorvessa on väkevä henki. Sen pohja on pohjaton liete, josta Herra elävää varjelkoon, musta mutainen vesi, jonka pinta on ohut ja pettävä. Sille kun astut: humsis — ei ollut enää ihmistä! Pari miestä oli sinne mennyt eikä koskaan enää palannut, hiiviskellessään pitkin puiden juuria punaturkkisten oravien perässä. Ei ole ihmiseläjän tänne tulemista: puiden takana kurkkivat pahat henget ja mustasta silmäkkeestä vilkuilee vesipirun vaaniva katse…

Eikä tottele tämä korpi pakkasenkaan rautaista mahtia. Se uhkuu syvyyksistään lämmön, joka ei suvaitse jäätä eikä lumenhiutaleita.

Näille oudoille maille tuli tämä jäärä etsi onnellisesti polkunsa pitkin puiden juurakoita, polun, jota ihmiseläjä ei tule tallustelemaan. Mikä sen tänne johti? Itsesäilytysvaistonsako, joka ujui sen tajussa? Muualla ei henki olisi pysynytkään; täällä pysyi. Täällä se eli humajavien kuusijättiläisten alla, joiden sotkuiset naavaparrat liehahtelivat ja tarjosivat sille ravinnon. Vallitsi synkeä hämärä, maanpovesta nousi kohti taivaanlakea valju, salamyhkäinen, kostea huuru. Täällä se eli, ja luonto kiersi järkkymätöntä kiertoaan: tuli kesä ja taasen talvi. Kesällä nousi se korvesta levottomana etsien sukuistensa seuraa, jotka ihmiseläjä oli vapauttanut laitumille talvisista vankikammioistaan. Mutta kun läheni talvinen viluja autius, pakeni se takaisin omille asuinsijoilleen. Sillä se oli vapaa.