KOTIIN.

Syksy saapui, puiden ja pensaiden lehtiverho karisi, rimmet ja suot kohvettuivat. Suurella sydänmaalla vallitsi tuulien humu ja metsän puhina, joskus kakkasi tikka, metsälinnun siipi havisi raskaasti, närhi nauroi. Tuiskusi lunta ja tuli jätkäroikka. Hirsisaunat rakennettiin ja työ alkoi.

Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, oli juuri tällä savotalla. Veti ankarasti jännesahaa ja koloi kuorta puunrungosta, söi leipää ja läskiä, nukkua törsötti raskasta tukki-unta kämpän ahtaudessa, istui äänetönnä, kirosi synkästi ja lausui jonkin jätkäsananparren. Iltaisin, kun tuli paloi, käristettiin läskiä, kuivailtiin kerineitä ja pelattiin korttia, makaili Eenokki ritsillään selällään sammuva sätkä hampaissa ja mietti, laskeskeli, paljonko tässä tienasi päivässä, ja mitä ehtisi saada kokoon siksi, kun lumi sulaa ja uitto alkaa. Teki usein mieli yrittää pelatakin, mutta kuinka monta kertaa se sama mieliteko olikaan jo katkaissut hänen suunnitelmansa: onneton tuuri vei kaikki. Ja niinpä tyytyi hän lyömään markan katkuja, ettei pelitaito kävisi aivan ruosteeseen. — Kun oli viinankauppiaita kämpällä ja vallitsi viinan humuinen ja sumuinen elämä, himoitti Eenokkia ylettömästi yhtyä leikkiin. Maallistahan tämä kaikki oli! Höh, minkälaisia suunnitelmia hän elättelikään itsessään, hän, jo kouliintunut lentojätkä… Mutta sittenkin hän, juopporetku, ei ostanut viinaa kuin pari pullollista talven mittaan, asteli pikkuhinarissa ja valehteli muille jätkille ylettömiä reisuistaan ja teoistaan…

Talvi meni ja Eenokilla oli todellakin säästössä joku seteli. Uitto alkoi. Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, käytteli keksiä ja tienasi, söi lujasti ja joi kahvia vahvasti, mutta eipä yhtynyt kortinlyöntiin tai ryyppysakiin. Toiset jätkät mulkoilivat häneen altakulmain ja puhuivat piloja. Mitähän tämä Eenokki mahtoi suunnitella sisuksissaan? He laskeskelivat, että oli sillä varmaankin senverran rahoja säästössä, että sai kyytirahat Niuvanniemeen, kun jokisuulle päästäisiin.

Niin mentiin tukkien ja solisevan veden mukana ohi monien kylien ja pitkien korpirantojen sivuitse. Kesä meni ja syksyllä oltiin uittoväylän päässä laajassa, maalaillussa kyläkunnassa.

Eenokilla, Kärki-Sipon vanhimmalla pojalla, oli nyt vihdoinkin tukku rapisevia seteleitä heteissään — asia joka oli sattunut tätä ennen ani harvoin ja ylen pikaisesti hänen jätkävaelluksensa aikana.

Nyt viimeinkin toteutuisi hänen mielihauteensa, joka oli lakkaamatta äännellyt ja nakertanut hänen sisuksissaan, kuten joku seinätoukka. Monesti ennenkin oli hän jo yrittänyt, mutta aina olivat viina, kortit ja naiset eksyttäneet hänet suunnitellulta tieltä, ja sitten oli hän kaikki aatokset hetkeksi heittänyt.

Ja nyt oli hän melkein päämäärässään. Viimeinkin palaisi hän etäiseen ja eteläiseen kotikyläänsä, näkisi vielä lapsuutensa pienen, harmaan mökin, jonka akkunan alla pari vanhaa ja väärää omenapuuta kannatteli kai näihin aikoihin punertavia, kypsyviä omenanmöykkyjä…

Oh, muistot tulvahtelivat kuin kihisevä kosken vesi hänen tajussaan! Siitä oli kauan, kun hän oli nähnyt tuon kaiken, vanhan ja etäisen, omituisesti liikuttavan… Oh, kuka uskoisi, että sellainen tunteenarka taimi eläisi hänen jätkänsydämessään!

Siitä oli kauan, kun hän oli kotoaan lähtenyt, siitä oli vuosikymmen tai toistakin. Viina, rähjäykset ja lentojätkän levoton veri ajoivat hänet sieltä. Monesti oli hän aikonut palata sinne, mutta ei hän halunnut yritellä takaisin resuisessa jätkänasussaan ikäänkuin joku puoliksi kynitty linnunkuvatus…

Mutta nyt hän viimeinkin saisi nähdä kotikylänsä ja lapsuutensa tantereet, kuten oli kauan suunnitellut. Ja kun hän sinne tulisi: entä sitten? Ei hän tiennyt. Miten lienevät siellä olot? Eihän piintynyt jätkä voine siellä elää, eikä viihtyä… Kunhan oleilisi siellä vain hetken ja astuisi taasen jätkän loputonta tietä…

Niinpä Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, kaukaa harmaasta mökistä, jonka ikkunan alla oli omenapuu, heitti yltään kaksi kuukautta yhtämittaa päällä roikkuneen nokimustan paidan, pihkaisen puseron, riekaleita roikkuvat sarkahousut ja lätyskäisen lakkireuhkan. Hän käveli nyt uudessa, sinisessä puvussa, joka hohti kuin sittisontiaisen panssari, siistissä hatussa, punarantuisessa simsetissä, kiiluvissa kellonperissä. Ja sitten osti hän juutalaisukon puodista saappaat, mustat, kovat ja kimmeltävät.

Mitään ei puuttunut. Kaikki oli kuten hän oli kuvitellut. Vielä oli rahaakin, että kykeni matkustamaan kuten herra ja näyttämään setelinlaitaa vielä kotinurkillakin. Olipa sitä Eenokin mielestä enemmänkin, niin että oli syytä ottaa pikku kihaus, ja saada iloja irti elämästä…

Niinpä Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, otti ryypyn ja useammankin. Päivä meni ja yö ja toinenkin päivä, ja tuli taasen yö. Hänen alkoholihämyisessä päässään kuvasteli satuisen kauniina romeena kotikylään paluunsa. Hän selitteli sitä toisille jätkille takeltavin lausein, seikkaperäisesti, kuinka hän, Kärki-Sipon vanhin poika, retu, saapuisi kotikyläänsä ikäänkuin herra, autolla, hienossa puvussa, sikaari hampaissa. Ihmiset katselisivat oudostellen: se on Kärki-Sipon poika, Eenokki… Ja hän oleilisi hetken ja lähtisi sitten.

Niin kuvitteli Eenokki viinan kihistessä pääkopassaan, ja viimeisetkin markat menivät ja sitten aamulla heräsi Eenokki maantien ravista, sateen kastelemana ja rapaisena, vilusta täristen ja pakottavin päin. Joka ainoa penni, kellot ja puukot olivat pois, ja hänen hienot, kiiltävät saappaansa… Oh, kavala juutalainen oli hänelle myynyt pahvikengät! Nyt ne olivat sateessa kastuneet, särkyneet ja loukahdelleet rikki, harmaa pahvi irvisti sieltä ja täältä murheellisesti…

Siinä makasi Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, ja sanomaton haikeus täytti hänen turran päänsä. Oh, taisi olla niin, ettei hän koskaan näkisi kotimökkiään, lapsuutensa laaksoa. Hän oli jättänyt sen ainiaaksi. Ehkäpä ilmestyi silmänurkkaan katkera kyynel, ehkäpä ainoa, mitä sieltä tuli esiin puristumaan hänen vaellellessaan jätkän loputonta tietä…

Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, oli seuraavina päivinä taas töissä. Hienossa, sinisessä puvussaan ja simseteissään juoksenteli hän lankkutaakka olkapäällä. Mutta jalkojen verhoiksi oli kääräisty säkit, jotka oli köytetty nilkan ympäri toppinuoralla.