VANHA TOVERI.
Reading edition
Kyläkunta aukeni epätasaisena; notkelmia ja kumpuja, joilla talot seisoivat, ympärillään jokin tuuhea puu tahi kasvi- ja kukkamaakin. Viljapellot ja nurmet hohtelivat ilta-auringon paisteessa, kylän laidassa välkkyi hämäränä järven lahti. Kesää ja kauneutta. Siitä sopi kääntyä taloon kovapintaiselta maantieltä, taloon, jonka katolta voit lukea neljä savupiippua ja jonka kivinavetta oli leveä ja pitkä. Portailla istui mies piippua imeskellen, paitahihasillaan. Heti huomasi hänet isännäksi.
* * * * *
Iltaa, iltaa. Kesänhän se on ilma. Mistäs kaukaa se vieras?
* * * * *
Jaa, Rasnakaisesta, Rasnakaisesta… Jaa, no, ethän sinä vain… Jo minä nyt! Heti tulikin mieleen, kun kartanolle astuit, että kovin on tutun näköinen mies. Sehän sinä olet Marnan poika? Muistathan sinä? Niitähän sitä minäkin olen Rasnakaisen tuotteita, Jussi, sen Naperon poika… Mitä sinä nyt patikoitset?
* * * * *
Jaa, että patikoitset vain. Tien päällä. Onhan sekin, näin kesäisin. Näkee aina uutta, verestä. Se kun luonto aina vaihtuu. Ei ole maanpinta eikä puutkaan aina samanlaiset. Vaikka saattaisihan tuon senkin toisekseen ajatella, että maa kuin maa ja puu kuin puu. No, kunhan aika kuluu. Milloin sinä olet viimeksi Rasnakaisessa käynyt? Mitäs siellä päin tapahtuu? Vieläkö Naperossa on entiset asukkaat, vanhempani?
* * * * *
Jaa, että siinä vain elää kituuttelevat mökissä. Ja vanha muori on kuollut ja se kitulias Ville veli ja Antti on jo iso, työssä käypä tolikka. Niinhän se muuttuu, mutta onhan siitä jo aikaakin kun Rasnakaisesta läksin.
* * * * *
Että miten minä tulin Rasnakaisesta lähteneeksi? Silloinhan minä lähdin, kun sattui se Päätalon isännän kahaus. Muistathan sinä? Jaa, mutta se pitäisi kertoa laajemmalti, juurta jaksain, että siitä pääsisi känninkiin tästä minunkin elämäkerrastani. — Istukan ja pistä tuosta rouheita piippuusi.
* * * * *
No, jaa, nehän olivat ne minunkin vanhempani, niin, ja lienevät vieläkin, uskovaisia ihmisiä. Kasvattivat meitä lapsiakin kurituksessa ja Herran nuhteessa, ohjeitten mukaan. He olivat lukeneet kirjasta, että joka piiskaa säästää, se vihaa lastansa. He eivät vihanneet: sitkeitä varpuja oli aina oven päällä seinän raossa. Mutta kun Antti oli pieni ja Ville kivuloinen, niin sain minä niitä vitsoja maistaa useimmiten, tekipä ylitsekäymisen kuka tahansa. Näin tulin minä saaneeksi kolminkertaisen kurin, eli kasvatuksen. Housut vain nilkkoihin ja tuoreilla varvuilla takapuoliin, että se asusti aina hellänä, oli makkaroillakin.
* * * * *
Joo, en minä sitä pahalla sano, enkä muista. Epäilemättä se oli minulle hyväksi, onneksi. Ja saattoipa olla, että olin useimmiten syyllinenkin. Ja jos olisi ollut syytä toisissakin, niin mitenkä niitä nyt pieksit: kovin pientä ja kovin kivulloista… Sekin sopi antaa minulle, joka olin jo iso mukula, terve, purin hammasta enkä hevillä parkunut. Tyhmyyksissäni, kuten olen nyt jäljestä päin huomannut, sillä jos olisin päästänyt ison äläkän, olisin päässyt vähemmällä. Mutta toisinaan ne lyönnit olivat terveelliset, onneksi…
* * * * *
Sinä muistat. Jaa, olihan siinä se muorikin. Se oli jo vanha, mutta ymmärsi vielä sen, että kasvatusta sikiö tarvitsee, että siitä ihminen kasvaisi. Sanoi toisinaan, että puistan niin tukastasi, että joka nurkan näet. No, se oli vanha, sen käsissä ei ollut jänniä, eikä se pystynyt puistamaan, mutta se yllytti äidin ja isäukon ja nepä pystyivät. Joo, kyllä minä kasvatuksen sain, mutta tarpeellista se olikin. Kerrankin — jäi mieleen. — Antti se nuorempi veli, kyykötteli jonkin matkan päässä ja huusi, että et osaa minuun kivellä. Minä en heittänyt. Se sanoi, ettet uskalla. En vieläkään heittänyt. Sitten se sanoi, ettet osaa, etkä uskalla. Silloin minä paiskasin nupukiven: se kävi kulmaan, ja poika nosti ison itkun ja äläkän. Tietenkin siitä oli tiedossa hyvä löyly. Mutta silloin minä kirrasin tuppivyön niin lujalle ja pitelin päästä kiinni niin lujasti, etteivät pystyneet housuja laskemaankaan. Sen teinkin aina niistäpuolin, joten saivat isontaa vitsoja ja ronsia vaatteitten päälle miten taisivat. Sitä ei pahasena ymmärrä omaa parastaan.
* * * * *
Joo, joo ne vuodet kuluivat ja kasvettiin melko tolikoiksi. Minussakin, vaikka kasvoinkin hyvässä kurissa ja nuhteessa, pysyi synnin elkeitä — vanhemmiltani salassa. Alettiin etsiä mukavaa, lystinpitoa kylältä öisinkin ja etupäässä öisin. Mehän oltiin silloinkin mukana toisten poikain kanssa, kun Päätalon isäntä pönkittiin vahvoilla hirsillä naapurinsa piian äären aittaan. Se isäntä oli jo iäkäs ja akallinen mies, mutta einepäivissä se sieltä aitasta laskettiin. No, tuli vanhempien korviin, että minä olin ollut osallinen tässä tempussa, ollut kylän jätkäjoukossa, vieläpä yöllä ja harjoittanut suurta koiruutta Päätalon isäntää kohtaan, jonka maalla mökiämme seisoi. No, tietysti oli piiskat tiedossa. Mutta ihmisluonnossa on synti lujilla juurilla. Minä olin saanut kolminkertaisen kasvatuksen, mutta luulenpa, että se olisi pitänyt olla nelin-, viisinkertainen oikein tehotakseen. Minussa oli vielä syntistä sitkeyttä, ylpeyttä: tuntui, että olin liian iso ja vanha ja hyväkin könöttämään kyyryssä piiskattavana, kuin jokin sahapukki, renkku, purren hammasta ja pidellen kaikin voimin tuppivyön päästä kiinni. Niinpä minä lähdinkin sitten Rasnakaisesta astumaan sinä iltana.
* * * * *
Joo, että mitenkä sitten? No, minä astua taputtelin. Onhan tätä tästä matkaa Rasnakaiseen. Vähemmällä minä olen päässyt sen kulkukonstin sivu, kuin miltä sinustakin näyttää. Tämän välin, tästä Raskanaiseen olin kulussa, ilman muuta turvaa kuin tie, ja sitten osuin tähän taloon renkipoikaseksi.
* * * * *
Niin, että miten minua on onnistanut, että nyt oleskelen isäntänä? Saattaapa se näyttää sinusta kummalta, että entinen Naperon poika on öhynlaisen talon isäntänä. He, he… Mutta ei se niin kummaa ole, kun sitä lähempää katsot. Minä, kuten olen tässä koko ajan selvitellyt, sain hyvän kasvatuksen, kolminkertaisen, ja niinpä palvelinkin renkinä nöyrästi, kunnollisesti, enkä hanastanut mitään huonoja tapoja. Tässä oli isäntänä vanha mies ja sillä nuori tytär. Muuta talon väkeä ei ollutkaan. Emäntä oli jo kuollut. Niinpä minä viimein väännyin tässä kotivävyksi.
* * * * *
Niin, niinhän sitä sanotaan, että kesä kaikilla, vaan onni yksillä. Jaa, no, appiukko kuoli, ja tässä viime kesänä jo kuoli eukkokin ja poika. Minulla oli jo kyynärpuun mittainen poikakin.
* * * * *
Joo, niinhän se on luonnon kulku. Kuolema haluaa niittää viljansa, hänkin aikanaan. Sanovatpa joskus, että ennen oikeaa aikaakin. Tässä kylässä puhuivat, että minä muka olisin pieksämällä tappanut sen kyynärpuun mittaisen poikani. Se oli neli- tai viisivuotias, mutta siinä alkoi näkyä jo synnin elkeitä: juonitteli ja maurusi. Silloin minä ajattelin, että mikä oli ollut hyväksi ja onneksi minulle, ei tekisi pahaa hänellekään ja läiskäyttelin sitä vähän tuppivyön latvalla. No, tästä akat kylällä puhumaan, että se sen vuoksi kuoli. Mutta minä uskon, että muuten se kuoli, omaa huonouttaan, tautiin. Enkä minä kadu sitä, että löin, enkä tunne tunnonvaivoja. En niinä sitä pahalla tehnyt, vaan vilpittömässä mielessä, hyvää tarkoittaen.
* * * * *
Jaa, että mitäkö edespäin? No, mitäpä tässä asuessa ja viljellessä maata. Ja pitäisihän se katsella taloon emäntäkin, kun tässä tulisi toimeksi.
* * * * *
Niin, että ruokaako sinun piti saada? Painu sinne keittiön puolelle. Puhu piioille. Kai sieltä jotakin löytyy puuta pehmeämpää.