TUHMA.
Reading edition
I
Jopa mie jotakin keksin, jopa keksin ja tekaisin Tuhma-Jussi Tuhmalasta: ohi ammuin, en osannut!
Oli koppelo komea koivun oksakonkelolla, kotkotteli koiralleni, kurkotteli kauloansa, siristeli silmiänsä, höyheniään hörhisteli:
»Kyllä sinut tunnetahan: tuhma tiisti Tuhma-Jussin, Tuhmaa-Jussin Tuhmalasta; Jussilla on jousi tuhma, tuhmat, vaivaiset vasamat; ei edes kertoa kesässä ole oike'in osannut, vahinko, jos vuodessana saapi saalista oravan!»
Minä mättäällä makasin, Tuhmaa-Jussi Tuhmalasta: jouduttelin jousiani, jännittelin jänteitäni, vasamoitani varasin koppelolle pään menoksi:
»Outa, outa, metsoakka, tokko kauan kotkotellet, kenokaula keikistellet!»
Laskin liinan liukumahan, jännesiiman siukumahan: kaari kauniisti kalahti, tulta suihki sulkanuoli, tulta nuoli Tuhma-Jussin.
Katsoin: koppelo putosi?
— Pahka puusta vain putosi, oksa koivusta kolisi, ritisi risut ja ritvat; metsoakka aivan terve: kuulin kovan kotkotuksen, siivispankon paukahtelun.
II
Noinpa neuvoi iso ennen, oma vanhempi opasti: pyy parempi pivossa yksi kuin on puussa pyitä kaksi.
Enpä, tuhma, uskonunna:
lensi pyy edestä puuhun, pyristeli pyrstöänsä, viherteli, viiskutteli; asetuime ampumahan.
Silloin, äimä, mie älysin teeren puussa tuonnempana.
»Pyy pieni, parempi teeri!» tuumin tuhma.
Pyy pakeni, kun pudotin puusta teeren.
Jopa tunsin teeren tuolloin:
— se oli harmaja havukka.
III
Enpä ennen sokko ollut, mies olin näppärä näöltä: hiiren hirvestä erotin, paistepäivän pilvisäästä, pihtipieltä puskematta oven kulkea osasin, niin ei syttä yösydännä, etten tulta tuntenunna.
Joko nyt silmäni sokeni?
Kuulin hallin haukahtavan kerran, kaksi — kolmannella koko kuusikko kajahti; minä kohti koikkimahan, liinamekko, leikkimähän juonella vasama valmis; jopa hallini havaitsin: alla kuusen kukkalatvan; kurkistelin, kuikistelin, tähyelin, tähtäelin, kiersin kuusta kuuristellen, polvillani ponnistellen, mahallanikin mataen, kiersin kerran, toisen kiersin, kolmannenkin kaarsin kerran: näin vain kuusen kukkasia, kullankeltaskerkkäsiä, havuneuloja havaitsin.
Alkoi mieltäni etoa, sydäntäni syylätellä, kiukun kieltä karvastella, kerran jo kirota taisin, kättä hallille heristin, näytin nyrkkiä, nyrisin:
»Haukut, herja, vain havuja, lehvänpäitä luskuttelet!» Jopa kartun koppaelin, sillä koiroa kalautin.
Koira älähti, kajahti korpi — kohta kuusesta pemahti metso, kuin kome'in kokko, lenti pois levähtämättä:
kotvan kuusikko kolisi.