KOSKELON VAANIJA.

I

Etpä aina, metsämiesi, etpä jouda katsomahan, kuhun kulloin pääsi painat, mihin raatosi rakennat: mättäänkö märän nenälle, kiven taakse, kannon taakse, somerelle vaiko suolle, kankaalle, kanervikolle — niinkuin nyt minä poloinen, koito ja kovaosainen, jouduin paikalle pahalle: osuin keskelle kekoa muurahaisten murkinaksi, puurahaisten purtavaksi; jo on silmät, korvat täynnä, parta yhtenä pyrynä, jopa joku kulkussaki pistämässä, polttamassa, syömässä, syteämässä, enkä taida tuuman täyttä kohotella kokkoani, lihojani liikutella, muuten koskelo näkisi, kirjosulka säikähtäisi: lehahtaisi lentimille, ulapoille urkeneisi.

Ei joluisi jousen kantamalle, uisi nuolen noutamalle.

— Elä murra, muurahainen, elä maista, mauriainen, kutittele, kusiainen. Mitäpä minusta sulle: liha laiha, nahka kuiva, veri karvas ja väkevä. Pure männyn neulasia, keltä kuusen kerkkäsiä. jältä koivun kuorusia, pistä puhki puolukoita, murra auki mustikoita sekä maista mansikoita — elä puhko paitoani, parahinta paidoistani, elä housuja hajoita, minun kirkkohousujani; milläpä minä poloinen sitten kirkkohon menisin: pappi pannahan panisi, pahastuisi Pyhä Piltti, enempi Maaria-emonen. Entä suuttuisi Tapio, Mielikki, mesiemäntä, vihastuisi viidan eukot, salon kaikki sinipiiat, haltiat hyvät häpeisi, kun olis kaatiot kuluina, paita pahoin paikattuna.

— Koskeloinen, kultalintu, punaharja, siipi kirjo-: jolu, jolu joutuisasti, souda, souda sukkelasti tänne rantaraunioille!

Täällä on vesi matala — siellä saattaisit upota; täällä ne kalat kutevat, tääll' on ahvenmaimasia, salakoita, siikasia — siellä vain mustia muria; siellä on vesi vilumpi — täällä paljon lämpimämpi; sieltä voipi myrsky viedä — täällä on tyven satama.

— Täältä yksin nuoli viepi tuttavämmille tuville, olovammille oloille: siell' ei tarvis vettä uida, vilussa ei värjötellä.

II

Tuli koskelo kokalle, souti nuolen noutamalle, jouti jousen kantamalle.

Minkä souteli lähemmä, sen kai kasvoi miehen maltti?

— Sen mies malttia menetti. Jonka jouteli likemmä, tuon kai miehen jäätyi järki? — Tuon tuli tuosta tuhmemmaksi.

Kiihko silmihin kihosi niinkuin terhen veen selälle, sumu suuren pienenteli, pienen suureksi sukesi: laati koskelon kiveksi, kiven kirjosiipiseksi.

Nuoli kimposi kivestä, ammahtihe ampujaansa, puhki poikasen povesta, halki sulhon hartioista.

Katsoi koito kuollessansa, ennen hengen heittoansa — kaihi hetkeksi katosi pian taas palataksensa tumma, vielä tummempana, summa, vielä summempana, ei enää valetaksensa; katsoi, katsoi — katse kantoi aavalle selän sinisen taivon rannassa tavaten pilkun pienen

— Koskeloko siellä kaarteli kareja? Vai joko silmä valhetteli?

— Oli kuin ihana impi, Aino aaltojen varassa…