KOLKE.
Reading edition
— Mikä kolke koivikossa?
Taivas kimmelti keväinen niinkuin säilä sankarilla tai kuin hilkka sinisen piian: sinisempi kuin sininen — päärmätty punaveralla.
Vasten kaunista kajoa koivut kuuraiset kohosi. —
Salon piiat kuulostivat: — Mikä kolke koivikossa?
Hiipivät lähemmä piiat, kouristivat, kurkistivat kuusen lehvien lomitse.
Kaksi kaunista näkivät: toinen jo hopeahapsi, toinen veitikkä verevä, erämiehiä molemmat, juuri nuotion teossa.
Ja se veitikkä verevä pilkkoi jäistä järkälettä.
— Siitä kolke koivikossa!
III
RAKASTUNUT.
Mikä se runoja luopi, runoja luopi, sanoja suopi, ajatuksen auttelevi kultahan runokuvien?
Murhe monelle runoja luopi, suru suuri sanoja suopi — rakkaus, rakkaus minulle!
Sillä siksi ma runoan, siksi, että ma rakastan!
Kenpä kaunis katsottuni?
Tietäisinkin, taitaisinkin, en silti sanoisi muille.
Vaan en tiedä itsekänä, tiedän vain, että rakastan!
— Teitä kaikkia rakastan, oi, te metsän siniset piiat, siniset piiat, siniset liinat — vaan eniten erästä teistä, ketä, en tiedä ma sanoa!
Sen vain tiedän, että kerran kerran saan hänet tavata eräteitä tarpoessa kaarta kannatellessani, kaarta kaunista, jaloa — Tapiolan tanhualla aivan aitan kynnyksellä sinipiian siniliinan: posket kuin puolukat punaiset tai on terttu pihlajassa, silmät kuin sinisäkenet taikka taivahan salamat, huulet kuin mansikat mäellä, mesimarjat mättähällä, vaapukat vadelmikossa: maku kuin lakan makean, tuoksu tuomen kukkasilta.
Katsovat pihlajat pihalla, kuuset kukka- kuuntelevat: oven aitasta näkevät, heinän kuulevat helinän, rastaslinnun raksutuksen, eivät näe ne, kuule meitä, neitokaista ja minua.
— Minä katson kaunoistani, ihanaistani ihailen, supisen sulosanoja; kyllä toisemme näemme, puhelumme ymmärrämme, vaikka on hämärä aitta, vaikka vain katsehin puhumme.