VALKOINEN MIES TROPIIKISSA.

Suurin piirtein puhuen olisi kenties ollut parempi sekä valkoiselle miehelle itselleen että hänen mustalle veljelleen, jos ensiksimainittu ei olisi koskaan jalallaan astunut viimeksimainitun asuinsijoille.

Näiden paratiisillisten saarten alkuperäisten asukkaiden ennen huoleton elämä voidaan nyt määritellä useissa paikoissa paratiisin vastakohdalla. Pahimpana valkoihoisten tuomana vitsauksena ovat epäilemättä monet siellä nykyjään raivoavat kulkutaudit. Näistä eivät sukupuolitaudit ole suinkaan kaikkein vaarallisimpia, sillä tuhoisasta luonteestaan huolimatta voidaan niiden levenemistä estää huomattavassa määrässä tehokkaiden varokeinojen ja eristysmenetelmien avulla. Kaikkein tuhoisimmiksi ovat siellä osoittautuneet eurooppalaisille vaarattomat taudit, kuten esimerkiksi tuhkarokko.

Oleskellessani Uudessa Britanniassa tuhkarokko pääsi siellä yht'äkkiä valloilleen. Gasellinniemi jaettiin heti useampiin karanteenialueisiin, vähänkin tartunnasta epäillyt eristettiin pienille saarille, ja terveysviranomaiset tekivät voitavansa kulkutaudin rajoittamiseksi. Mutta kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta tuhkarokko levisi yli koko niemen ja tappoi muutamissa viikoissa useita satoja alkuasukkaita niin lapsia kuin aikuisiakin.

Tosin raivoaa alkuasukasten keskuudessa myöskin tauteja, joiden sinne kuljettamisesta ei voida syyttää ainakaan eurooppalaisia, koska useimmat niistä ovat Euroopassa tuntemattomia. Näihin voidaan lukea monet ilkeät ihotaudit ja vaikeat mätähaavat. Omituisin Tyynellämerellä esiintyvistä taudeista on kenties elefantiasis, norsutauti, jossa jotkin ruumiinosat pysyväisesti laajenevat suunnattomasti; toinen raaja, tavallisimmin jalka, saattaa olla neljä, jopa kymmenenkin kertaa paksumpi kuin toinen. Taudin alkusyytä ei tunneta eikä sitä vielä voida parantaa.

Mutta jos alkuperäiset asukkaat ovat alttiina sairauksille, niin maahantunkeutujat ovat sitä vielä suuremmassa määrässä. Tropiikki etsii esille eurooppalaisissa kaikki ruumiilliset viat ja vanhat sairaudet ja uhkaa tulokasta joukolla uusia vaivoja. Viimeksimainituista yleisin on malariakuume monine eri ilmenemismuotoineen. Hyvin harvat eurooppalaiset säästyvät tältä kuumetaudilta. Lievässä ja yleisimmässä muodossaan se on hyvin influenssan tapaista, mutta pitkäaikaisen toistumisen vuoksi se on monin verroin kiusallisempi kuin ensiksimainittu. Ainoa lääke, jota brittiläiset lääkärit suosittelevat ja soveltavat malariaa vastaan, on kiniini. Sitä brittiläiset nauttivat säännöllisesti jopa 10 grammaan asti päivittäin. Saksalaiset ovat säästeliäämpiä kiniinin käytössä, väittäen, että sen liiallinen nauttiminen aiheuttaa huonokuuloisuutta ja on usein syynä mustavesikuumeeseen.

Vain äärimmäistä puhtautta noudattaen voivat valkoihoiset säilyä mustien keskuudessa niin yleisiltä iho- ja syyhytaudeilta ja troopillisilta mätähaavoilta. Jokainen eurooppalainen ottaa vähintään yhden puhdistavan ja samalla myös virkistävän kylvyn päivässä, monet kylpevät kaksi, jopa kolmekin kertaa päivässä. Joka aamu puetaan ylle puhdas alusvaatekerta, ja tavallisesti likaantuu valkoinen pukukin päivän mittaan niin, että sekin on vaihdettava samalla kertaa. Runsaan hikoilemisen vuoksi käyttävät useimmat eurooppalaiset myös kevyttä aluspaitaa, mikä äkkinäisten sadekuurojen sattuessa onkin hyvin tarpeen vilustumisen ehkäisemiseksi. Sadekuurot ovatkin siellä hyvin voimakkaita, vettä tulee kirjaimellisesti kuin kaatamalla. Kerran sattui Rabaulissa raskas sadepilvi repeämään vuorenlaella, päästäen valloilleen sellaisen vesimäärän, että vesi ryöpyn mukana vyöryi puita ja soraa alas tonnittain piirtäen rinteen hiekkakivettymään leveän uoman.

Sateiden sattuessa voi lämpömäärä, joka on koleat sadekaudetkin huomioonotettuina keskimäärin +28° C, alentua puolen tunnin kuluessa kymmenen, jopa kaksikymmentäkin astetta Fahrenheitiä. Silloin alkavat vilunväreet puistattaa pakkasiin tottunutta pohjoismaalaistakin.

Muistan erään kolmipäiväisen retken Toman vuoristoseutuun Uudessa Britanniassa. Läksimme, australialainen ystäväni ja allekirjoittanut, Rabaulista matkalle autolla. Puolimatkassa meidän piti ottaa mukaan kolmas vuoristoilmaa kaipaava eurooppalainen, mutta hänen asuntoonsa tullessamme poloinen makasi kuumeessa ylt'ympäri hiestä märkänä. Malaria on tropiikin force majeure, se tulee yllättäen kuin varas yöllä, sitä ei voi koskaan aavistaa etukäteen, paitsi niin sanotuissa toistuvissa malariatapauksissa, jolloin kuume nousee uudelleen pitkät ajat kahden, kolmen tai neljän päivän kuluttua täsmälleen samalla tunnilla. Potilas pyysi meitä odottamaan pari tuntia, sanoen silloin jo olevansa »all right» ja antoi samalla palvelijoilleen käskyn laittaa päivällinen valmiiksi. Tuskin olimme odottaneet tuntiakaan, kun isäntämme jo kehoitti meitä käymään pöytään, tosin vähän valjuna, mutta kuivana kasvoiltaan. Aterioituamme pääsimme kaikin kolmisin jatkamaan keskeytynyttä matkaamme. Auton tasaisesti puskiessa ylöspäin polveilevaa vuoristotietä, tunsimme selvästi, kuinka ilma kävi asteittain viileämmäksi, sitä mukaa kun nousimme ylemmäksi. Perillä, Toman vuoristohotellissa, noin 600 metriä merenpinnan yläpuolella, oli miellyttävän vilpoisaa. Mutta aamulla heräsimme iho »kananlihalla». Sää oli yöllä käynyt sateiseksi ja koleaksi. Komensimme hotellin »edeskäypää» murjaania kiireesti täyttämään kylpyhuoneen suihkun kuumalla vedellä.

Olimme tulleet vilpoista vuoristoilmaa etsimään, mutta emme olleet osanneet kuvitellakaan, että tropiikissa saattaisi olla niin kylmää, että hampaat suussa kalisevat. Vasta malariasta parantunut toverimme masentui niin, että yllytti kuumeen hyökkäämään kimppuunsa vastoin kaikkia sääntöjä jo seuraavana päivänä, vaikka hänellä piti olla kahden päivän väliajoin uudistuva malarialaji.

Päällystakkeihin ja huopapeitteisiin kääriytyneinä värjöttelimme korituoleissa, koettaen kuluttaa lomapäiviämme seikkailuromaaneja lukien ja kuumia ja »lämmittäviä» juomia latkien. Muistuivat siinä mieleen kotoiset tulipalopakkaset ja masentava itsesurkuttelu valtasi koko olemuksen. Pakkasesta kulkeutuivat ajatukset lämpömittariin, jollainen kapine muuten on verraten harvinainen niillä seuduilla, kun taas miltei jokainen omistaa kuumemittarin. Toman hotellissa oli sentään lämpömittarikin… Äskeinen itsesurkuttelu muuttui ihmettelyksi, sillä lämpömittarin näyttämä lämpömäärä vastasi +24° Celsiusta… ja kuitenkin terve pohjoismaalainen värisi vilusta.

Kenties juuri siitä syystä, että fyysillisen puolen puhtaanapitoon on uhrattava niin paljon vaivannäköä, lyödäänkin henkisen puolen hoito tropiikissa melkein tykkänään laimin. Elämä Etelämeren saarilla on Etelämeren elämää, se voisi tuskin olla muunlaista, eikä sellaista voisi olla muualla. Tropiikin valkoiset yhteiskunnat on haalittu kokoon kirjavista yksilöistä maailman eri kolkilta, rauhattomista sieluista, joista useimmat ovat jo sinne muuttaessaan tavoiltaan enemmän tai vähemmän omituisia. Huomattava prosentti sinne siirtyvistä nuorista miehistä on varakkaiden ja hyvämaineisten perheiden »mustia lampaita», joista tahdotaan päästä sopivalla tavalla erilleen. Sitten on epäonnistuneita liikemiehiä, onnen sotureita ja seikkailijoita. Lyhyesti, yksilöitä, jotka ovat jo ennestään tottuneet tinkimään periaatteistaan.

Kun tähän sitten vielä lisätään eksoottinen ilmasto ja tropiikin ainainen kuumuus, helpot ja lyhyet työpäivät, Lännen ja Idän sivistysten rippeiden sekautuminen, puute henkisistä nautinnoista ja sivistyneiden eurooppalaisten naisten vähälukuisuus, ei ole ollenkaan ihme, jos periaatteet höltyvät ja moraali laskee.

Sanotaan, että eurooppalaisen Etelämeren saarilla viettämät vuodet voi laskea tunneista, jotka hän lojuu nojatuolissaan. Alussa hän tekee vapaa-aikoinaan retkiä läheisiin alkuasukaskaliin, harjoittaa valokuvausta ja kerää perhosia tai näpertelee pikkuesineitä kilpikonnankuoresta. Sitten hänen retkensä supistuvat naapuri-bungalowiin tehtyihin vierailuihin, kunnes hän havaitsee oman nojatuolinsa kaikkein mukavimmaksi ja pysyttelee enemmän kotosalla lukien magasiineja ja rakkausromaaneja. Vuodet kuluvat… hän lukee vähemmän ja tuumii enemmän — jos tuumiikaan… tuijottelee vain ilman aikojaan sinistä taivasta tai valjua kuuta.

Kun virkatunnit on tehty, jää jäljelle iltapäivä ja pitkä iltakausi. Ainoa mahdollinen ohjelma — heittäytyä telttatuoliin lukemaan tai mennä — kapakkaan. Tropiikissa ei juoda niin paljon itsensä alkoholin eikä päihtymyksen kuin janon vuoksi ja senvuoksi, ettei ole mitään muuta tekemistä. Useista kehittyy tietenkin todellisia alkoholisteja, onpa siellä yksilöitä, jotka juovat päivittäin kaksikymmentä pulloa, jopa puolen laatikkoakin väkevää saksalaista varasto-olutta. Monet juovat itsensä loppuun. Aikaisemmin mainittu Peter Hansen väitti olleensa yhtämittaisessa humalassa siitä saakka kuin hänen plantaasinsa takavarikoitiin, eli viimeiset neljä elinvuottansa.

Jos valkoihoisilla miehillä on vähän työtä tropiikissa, niin on sitä harvoilla siellä olevilla eurooppalaisilla naisilla vielä vähemmän. He panevat tuskin kortta ristiin jokapäiväisen leipänsä hyväksi. Ja miksi heidän sitten pitäisi, kun lämpömittari näyttää +90° Fahrenheitia varjossa (+33° Celsiusta) ja alkuasukkaita saa palvelijoiksi muutamalla shillingillä kuukaudessa.

Erään hyvinvoivan virkamiehen rouva valitti olevansa ylenmäärin rasittunut työstä ja monenlaisista velvollisuuksista.

»Mitä tekemistä teillä sitten on ollut niin paljon?» uskalsi joku miehinen koiranleuka kysyä.

»Pelaan ensinnäkin tennistä kaksi iltapäivää viikossa, sitten olen ollut parissa eri paikassa päivälliskutsuilla ja iltapäiväteellä, ja sitten minulla on itselläni ollut vieraita», vastasi työn rasittama rouva.

»Mutta eikö kiinalainen kokkinne ja alkuasukaspalvelijanne huolehdi ruoan valmistamisesta ja pöydän kattamisesta?»

»Niin, mutta tuo ainainen pukeutuminen on niin rasittavaa.»

»Mutta miksi ette käytä palvelustyttöänne apuna pukeutuessanne?»

»Tietysti minä käytänkin, mutta on sentään aina yhtä ja toista, jota he eivät voi tehdä.»

Väsyneesti huoaten rouva etsi mukavampaa asentoa nojatuolissa käskien samalla yhden mustista palvelijattaristaan tuolinsa taakse seisomaan siltä varalta, että hän sattuisi jotakin tarvitsemaan.

Esimerkkinä toisesta äärimmäisyydestä ansaitsee maininnan eräs saksalainen, joka kuuluu elävän Duke of York-saarilla jo toistakymmentä vuotta pelkkien kookospähkinöiden varassa. Vaatteita hän käyttää vain vieraita saadessaan. Tämä omituinen yksilö ei ole kuitenkaan mikään erakko luonnostaan; joitakin vuosia sitten hän tuotatti morsiamensa kotimaasta luokseen, mutta morsian sai palata takaisin niine hyvineen, kun ei suostunut elämään sydämensä valitun kanssa pelkällä kopralla ja ilman vaatteita. Miehellä olisi kyllä varaa elää toisellakin tavalla, sillä sanotaan hänen tilaavan useammilla eri kielillä ilmestyvät uudet kirjat. Mutta hän on kerta kaikkiaan päättänyt elää periaatteensa mukaan: hän kuuluu nimittäin amerikkalaiseen Kokonarisuus-lahkoon, jonka kannattajain päätunnuslauseena on: yksinomainen ravinto kookospalmun hedelmä. Miehemme vuosittainen ravinto maksaa tuskin sataa Suomen markkaa, sillä hän käyttää päivittäiseen ravintoonsa yhden kookospähkinän, milloin keittäen tai paistaen sen sydäntä, milloin juoden nesteen mehua ja syöden sydämen kuivana, kopran muodossa. Suotta ei kookospalmua nimitetä »elämänpuuksi»!