ENT. SAKSAN UUDEN GUINEAN SYNTY JA MYÖHÄISEMMÄT VAIHEET.

Jo ammoisina aikoina ennen Kristuksen syntymää arvellaan babylonialaisten merenkävijäin ulottaneen retkensä aina Tyynellemerelle saakka. Mutta ensimmäinen, jonka varmasti tiedetään käyneen Etelämerellä v. 1520, oli portugalilainen Magelhaens, jonka retken Espanjan hallitus kustansi ja josta oli seurauksena Filippiinien valtaus. Oletetaan M:n mainitulla retkellään ainakin nähneen muitakin luoteis-Tyynenmeren suurimpia saaria. Nykyisen Uuden Guinean saaren löytäjäksi mainitaan espanjalainen Saavedra, joka v. 1527 löysi Uuden Guinean, Uuden Britannian ja Uuden Irlannin, luullen niitä kaikkia yhdeksi saareksi, jolle hän sitten antoi nimen Papuasia. V. 1645 hänen maanmiehensä Juguo Ortez totesi papualaisten muistuttavan Afrikassa olevan Guinean rannikon neekereitä ja nimitti saaren Uudeksi Guineaksi.

Ominaista senaikaiselle löytöretkeilylle oli, että retkeilijät useimmiten etsimänsä saaren tai mantereen asemesta löysivät jonkin toisen tuntemattoman maan. Taruperäisten kuningas Salomonin kaivosten ja Australian mantereen etsinnät viitoittivat reitin Etelämeren saaristoon. Niinkin pienet saaret kuin Uusi Britannia ja Uusi Irlanti löydettiin aikaisemmin kuin Australian mannermaa.

Vasta 1800-luvun puolivälissä Australian asutuksen lisääntyessä alkoivat sikäläiset kauppamiehet tehdä pienillä kuunareillaan retkiä Uuden Guinean ja Salomonin saarille ostaen asukkailta kopraa ja houkutellen näitä mukaansa työvoimaksi Queenslannin sokeriruokokentille. Tämän vuosisadan alussa alkanut »Valkoinen Australia»-politiikka ja sitä seurannut lakimääräys, joka kieltää australialaisia työnantajia käyttämästä värillistä työvoimaa, ovat saaneet aikaan sen, että silloin »ryöstetyt» kanakit ovat jo aikoja sitten palautetut kotisaarilleen tai ainakin niille tienoille.

Ensimmäisen sysäyksen luoteis-Tyynenmeren saarten varsinaiselle valtauspolitiikalle antoi saksalaisten kauppamiesten ripeä esiintyminen noin 40 vuotta sitten. Tohtori Finsch on näistä saksalaisista »siviilivalloittajista» parhaiten tunnettu. 1880-luvulla hän purjehti Uuden Guinean pohjoisrannikkoa pitkin jättäen siellä täällä maihin pienen varaston hiiliä merkiksi siitä, että Saksalla oli kaupallisia harrastuksia niillä seuduin. Tämä herätti levottomuutta Suur-Britannian siirtomaapoliitikoissa, ja melkein samanaikaisesti kuin tri Finsch pohjoisrannikolla toimitti valtauksia, purjehti englantilainen risteilijäalus etelärannikkoa myöten tehden siellä valtauksia Englannin kruunulle. Silloin liitettiin m.m. Papua Suur-Britannian siirtomaihin, vaikka se myöhemmin, v. 1912, annettiin Australian valvontaan.

Mutta saksalaisilla oli etumatkaa tässä kilpavaltauksessa, ja he toimivat ripeästi. Varhaisempien espanjalaisten ja brittiläisten löytöretkeilijäin antamat, samoinkuin alkuasukkaiden omat paikannimet, saksalaistettiin kaikki. Silloin syntyivät Keisari Wilhelmin maa, Bismarckin Arkipelagi, Uusi-Pommeri, Uusi Mecklenburg, ynnä monet muut saaret, jotka yhdessä muodostivat Saksan Uuden Guinean. Samaan ripeään tahtiin alkoi näiden saarten taloudellinen elämä vaurastua heti, kun Saksan hallitus oli ottanut ne suojelukseensa ja saksalaiset kauppayhtiöt olivat alkaneet ostaa alkuasukkailta suuria maa-alueita pilkkahintaan. Hallitus rohkaisi ja avusti lainoilla emämaasta tulleita siirtolaisia hyvään alkuun. Satamia ja kauppa-asemia perustettiin, myrkyllisiä soita — moskiittojen tyyssijoja kuivattiin, säännöllinen laivayhteys emämaan kanssa järjestettiin, lyhyesti — kaikki saksalaiseen malliin.

Mutta samalla olivat seikkailun ja romantiikan ajat ohi, ainakin siinä merkityksessä, missä olemme tottuneet niistä lukemaan Etelämeri-romaaneissa… Vielä saattaa silti kuutamoisina öinä, fosforihohtoisten maininkien loiskuessa laakeille rannoille juhlallisessa rytmissä, kaakkoistuulen suhistessa palmujen latvoissa ja lentävien kettujen raskaasti viuhkoessa ilmaa kuin mitkäkin kummitukset, loihtia mieleensä kuvia entisaikojen merenkävijäin ja onnenetsijäin uskaliaista retkistä ihmissyöjäin saarilla, koralliriutoilla haaksirikkoutuneista aluksista ja salaperäisesti kadonneista miehistöistä…

Tosin on ihmissyöjiä olemassa vielä meidänkin päivinämme Etelämeren suurimpien saarten, niinkuin Uuden Guinean, Uuden Britannian, ja Uuden Irlannin keskiosissa, jonne valkoisen miehen on vaikeata päästä tiettömien vuorten yli, samoinkuin sieltä rannikolle tunkeutuminen on liian rasittavaa tropiikin laiskoille alkuasukkaille. Rotumme kunnian nimessä täytyy sentään myöntää, etteivät maastoesteet sen paremmin kuin ihmissyöjätkään olisi pidättäneet eurooppalaisia jo aikoja sitten tunkeutumasta saaren sisäosiin, jos siellä vain olisi tiedetty olevan riittävästi taloudellisia houkuttimia. Etelämeren elinkeinon ja kaupan tärkein tekijä, kookospalmu, ei viihdy kaukana suolaisen meren lähettyviltä. Toiset kansantaloudellisesti vähemmän tärkeät vaikuttimet, niinkuin mineraalien etsintä, saattavat aika ajoin houkutella harvoja uskalikkoja antautumaan alttiiksi vuoristolaisten keihäänheitoille. Moroben kultalöydöt Uuden Guinean saaren itäosassa, noin yhdeksän päivän matkan päässä rannikolta, ovat tällaisen löytöretkeilyn tulos. Lähetyssaarnaajat ovat ainoat, jotka puhtaasti altruististen vaikuttimien kannustamina, usein henkensä kaupalla, tunkeutuvat ihmissyöjien asuinsijoille vallaten vuosi vuodelta yhä suuremman alan uskonnolle ja sivistykselle.

Mies, joka on tehnyt entisen Saksan Uuden Guinean rauhallisen sivistykselle valtaamisen hyväksi enemmän kuin kukaan muu, oli australialainen lähetyssaarnaaja, tohtori Brown. 50 vuotta sitten hän purjehti muutamien fidšiläisten alkuasukassaarnaajien kanssa Duke of Yorkin saaristoon, perustaen sinne Uuden Guinean ensimmäisen metodisti-lähetysaseman. Sieltä hän pian laajensi toimintansa Uuden Britannian ja Uuden Irlannin saarille uskaltaen usein yksin ja aseettomana taisteluhaluisten villien joukkoon. Mainittujen saarten asukkaat olivat jo sitä ennen olleet jonkin kerran kosketuksissa häikäilemättömien ja tekojaan punnitsemattomien kauppamiesten kanssa, joten heillä oli omat ennakkoluulonsa valkoisesta miehestä. Brown alkoi kuitenkin raivaustyönsä rauhallisin keinoin perustaen kirkkoja ja lähetysasemia. Myöhemmin oli hänen periaatteistaan huolimatta usein joukkoineen pakko tarttua aseisiin ja rangaista murhanhimoisia opetuslapsiaan. Muistelmissaan Brown myöntää, että ainoa mahti, jota villit kunnioittivat, oli raaka ylivoima. Kirjoittajan vuonna 1926 ollessa Rabaulissa vietettiin siellä suurin juhlallisuuksin metodistilähetysaseman 50-vuotisjuhlaa, joka samalla muodostui kunnianosoitukseksi tri Brownin työlle. Myöhemmin on näille saarille perustettu muidenkin uskontokuntien lähetysasemia.

Bolivialainen markiisi de Ray oli toinen, joka teki nimensä tunnetuksi Etelämeren kansoittajana, vaikka hänen siirtolasuunnitelmansa epäonnistuikin täydellisesti. V. 1879 hän varusti retkikunnan, johon kuului yli kolmesataa eri kansallisuutta olevaa eurooppalaista, purjehtiakseen Uuden Irlannin saarelle ja perustaakseen sinne siirtolan. Retken osanottajat olivat kaikki yhtä innostuneita kuin sen johtajakin, mutta kenelläkään ei ollut kokemusta tropiikin erikoislaatuisesta elämästä ja vaatimuksista. He lastasivat laivansa kallisarvoisilla koneilla, joiden käyttämiselle mainitulla saarella ei ollut mitään raaka-aineiden tarjoamia edellytyksiä. Sanotaanpa retkikunnan kuljettaneen mukanaan useampia satoja tuhansia tiiliäkin. Heillä oli satoja kirveenteriä, mutta he olivat unohtaneet varret kotiin. Kiniinin sijasta he olivat ottaneet mukaansa madonnankuvan, ja lääkärien sijasta pappeja. Ensimmäinen viljelykselle valittu alue osoittautui liian mäkiseksi. Makeanveden puute oli ainaisena uhkana. Kuume, ihotaudit ja heikko ravinto lopettivat monta retkikunnan jäsentä jo Uudessa Irlannissa. Kaksi vuotta turhaan yritettyään retkikunta päätti siirtyä melkein hylyksi käyneellä laivallaan Uudessa Kaledoniassa olevaan ranskalaiseen siirtolaan. Vielä tällä matkalla kuoli useita janoon ja heikkouteen. Loistavin toivein lähteneen retkikunnan rippeet siirtyivät lopulta Uudesta Kaledoniasta Australiaan, missä heitä on muutamia vielä elossa. Markiisi de Ray joutui kevytmielisestä kanssaihmistensä elämän vaarantamisesta vankilaan ja kuoli lopulta mielisairaalassa.

Kaikkein tunnetuimpia nimiä luoteis-Tyynenmeren saaristossa on Mrs. Forsaythin liikanimi »Kuningatar Emma». Nimi oli alkujaan annettu pilkallisessa mielessä, mutta tämä merkillinen nainen kohosi älynsä ja kauneutensa avulla uuden nimensä arvoiseksi. Hän oli syntyjään samoalainen sekarotuinen, jätti miehensä Samoaan ja purjehti erään uus-seelantilaisen kanssa Uuden Britannian saarelle, missä hän alkuasukkaiden uhkauksista välittämättä astui joukkoineen maihin vuonna 1849. Heimopäälliköiltä Emma osti maata rihkamalla ja tupakalla, pannen alulle ensimmäisen kookosplantaasin Bismarckin saaristossa. Kerrotaan hänen aikanaan ostaneen m.m. Mortlock-saaret viidellä tupakkanaulalla — nykyjään niiden arvo lasketaan miljoonin markoin.

Siihen aikaan kookosplantaasien alullepaneminen oli verraten helppo asia: eurooppalainen saapui seudulle ensin vaihtamaan rihkamansa ja tupakkansa alkuasukkaiden kopraan, katseli itselleen sopivan maa-alueen, sadasta aarista ylöspäin, ja lunasti alueen päälliköiltä mitättömästä maksusta. Sitten hän saattoi palkata parisen sataa kanakkia raivaamaan alueen ja istuttamaan siihen kookospähkinöitä. Ensimmäiseen sadonkorjuuseen saakka hän saattoi jatkaa kauppiastointaan ansaiten siten riittävästi kaikkien plantaasin aiheuttamien kulujen peittämiseksi. Kun palmut sitten viiden, seitsemän vuoden kuluttua kantoivat ensimmäisen sadon, oli hänen tulevaisuutensa taattu. Hän voi viettää päivänsä verannallaan telttatuolissaan loikoen romaanin ja viskylasin ääressä: pähkinät kasvoivat palmuissa ja kanakit tekivät työn. Kymmenen, viidentoista vuoden kuluttua plantaasin perustamisesta hän voi sanoa itseään varakkaaksi mieheksi missä maanosassa tahansa, ellei hän siihen mennessä jo ollut tullut keihästetyksi, tai, mikä vielä tavallisempaa — juonut itseään loppuun.

Mutta, kuten sanottu, sitten tulivat saksalaiset lakeineen ja järjestyksineen. Maa tuli valtion omaisuudeksi. Kookosviljelijäksi yrittävän piti ensin ostaa maa kanakkipäälliköiltä, sitten alistaa tarjouksensa hallituksen hyväksyttäväksi ja maksaa siitä vielä kohtuullinen korvaus kruunulle. Hallitus saattoi myöskin evätä tarjouksen, milloin se arveli kaupanalaisen maa-alueen riistävän joltakin kanakkiheimolta vastaiset elinmahdollisuudet.

Siihen tapaan jatkuivat olot Saksan Uudessa Guineassa aina maailmansodan syttymiseen saakka. Mainittu siirtomaa-alue käsitti silloin Keisari Wilhelmin maan, Bismarckin Arkipelagin, Saksalaiset Salomonin saaret, Nauru-saaren, Karoliinit, Maršall-saaret ja Marianne-saaret (Guamia lukuunottamatta).

Joitakin päiviä sodan julistamisesta alkoivat Australian, Uuden Seelannin ja Japanin risteilijät kukin taholtaan lähestyä Saksan Uutta Guineaa hävittääkseen ensi sijassa alueella sijaitsevat neljä voimakasta radioasemaa ja puolisen tusinaa sotalaivoja. Tässä tehtävässään he ylivoimaisina onnistuivatkin helposti. Saksalaiset olivat japanilaisten tai australialaisten hyökkäystä odottaen muuttaneet hallituksen Rabaulista Tomaan, helposti puolustettavaan vuoristoseutuun. Joukko ampuma-aseiden käyttöön koulutettuja alkuasukkaita oli luvannut pysyä uskollisina saksalaisille, joilla sitäpaitsi oli upseereja ja ampumatarvikkeita, risteilijöitä ja apulaivoja siellä täällä saariston monissa satamissa: saksalaiset olisivat voineet tehdä tehokasta ja pitkällistäkin vastarintaa. Mutta todennäköisesti olivat hallitusviranomaiset saaneet emämaasta määräyksen luovuttaa alueet vastarinnatta niin edullisilla ehdoilla kuin mahdollista. Tomaan siirtynyt hallitus antautui syyskuun 15. ja muiden saarten piiripäälliköt seurasivat esimerkkiä. Vain joissakin paikoin tekivät saksalaiset joukot lievää vastarintaa.

Mainitsemisen ansaitsevat saksalaisen tutkimusmatkailijan, kapteeni Herman Detznerin [Kapteeni Detzner (nyt tohtori) piti esitelmän tässä mainitusta retkestään Helsingissä vuonna 1924] vaiheet Uuden Guinean saarella sodan aikana. Kapteeni Detzner oli vähän ennen sodan syttymistä lähtenyt uhkarohkealle tutkimusretkelle Uuden Guinean »pimeihin» osiin, aikoen taivaltaa halki koko »mantereen» ainoana turvanaan parikymmentä alkuasukaskantajaa ja asemiestä. Detzner sai kuulla sodasta vasta kolme kuukautta sen jälkeen, kuin se oli syttynyt, ja hän kiiruhti silloin uskollisine alkuasukasjoukkoineen takaisin rannikolle liittyäkseen saksalaisiin puolustusjoukkoihin. Saatuaan kuulla maanmiestensä antautuneen brittiläisille valtausjoukoille Detzner palasi takaisin sisämaahan, pysytellen siten koko sodan ajan poissa brittiläisten miehittämiltä seuduilta. Mutta matka halki Uuden Guinean saaren on yhä suorittamatta.

Saksan Tyynenmeren siirtomaat joutuivat ympärysvaltojen huostaan siten, että australialaiset joukot miehittivät päiväntasaajan eteläpuolella sijaitsevat alueet, paitsi Samoaa, jonka Uuden Seelannin joukot valtasivat, ja japanilaiset saivat päiväntasaajan pohjoispuolella olevat saaret. Samassa järjestyksessä on alueiden hallinta vielä nytkin, tosin sillä erotuksella, että ne kuuluvat mainituille valloille vain mandaatteina Kansainliiton ollessa ylimpänä määrääjänä.

Saksalaisten ja australialaisen valtausjoukon välillä v. 1914 tehdystä sopimuksesta, jossa sanotun valtausjoukon komentaja eversti Holmes takasi saksalaisille tilanomistajille ja muille yksityisille täydellisen koskemattomuuden hengen ja omaisuuden suhteen, on paljon puhuttu ja väitelty. Saksalaiset syyttävät brittiläisiä sanansa syömisestä. Versaillesin rauhansopimuksen nojalla Australian hallitus nimittäin takavarikoi yksityisten saksalaisten kookos-plantaasit, lukuunottamatta muutamia harvoja poikkeuksia, jolloin tilanomistaja oli naimisissa alkuasukkaan tai sekarotuisen kanssa. Useimmat näistä plantaaseista olivat juuri ennen sotaa alullepantuja, ja omistajiensa huolellisesti vaalimia, joten ne takavarikoimisasetuksen tullessa voimaan olivat parhaassa pähkinäsadossa. Tuntui tietysti katkeralta nähdä toisten korjaavan monivuotisten ponnistustensa tuloksen. Australialaiset puolustavat itseään sillä väitteellä, ettei eversti Holmesilla ollut valtuuksia tehdä moista koskemattomuuslupausta. Mainittu eversti sai muuten palatessaan takaisin Australiaan yleisön taholta osakseen paljon moitetta saksalaisia kohtaan osoittamastaan hempeydestä. Australialaisten valtausjoukkojen kunniaksi on sanottava, että niiden kohtelu voitettuja saksalaisia kohtaan Uuden Guinean alueella oli koko sodan ajan ihmeteltävän humaanista. Takavarikoimismääräys tuli nimittäin voimaan vasta sodan päätyttyä.

Australian hallitus on velvollinen lähettämään vuosittain Kansainliitolle raportin toiminnastaan tällä mandaattisella territoriaalilla. Vuoteen 1922 oli ent. Saksan Uusi Guinea tullut maksamaan Australian hallitukselle noin miljoonan puntaa. Vasta viime vuosina, varsinkin siviilihallituksen tultua siellä voimaan v. 1921, se on ruvennut paremmin kannattamaan. Nyt, valtion takavarikoimiskomitean v. 1926 ryhdyttyä myymään saksalaisilta takavarikoituja istutuksia yksityisille, on syytä uskoa, että se ennen pitkää vaurastuu varakkaaksikin siirtomaaksi.