KANAKIT JA HEIDÄN VALKOISET HERRANSA.

Australian Uuden Guinean alkuasukkaiden nykyisellä polvella ei ainakaan olisi aihetta toivoa »vanhoja hyviä aikoja» takaisin. Ollessaan entisten isäntiensä, saksalaisten, kurinpidon alaisina he saivat viettää monin verroin raskaampia päiviä kuin nykyisten isäntiensä, australialaisten, ihmis- ja eläinystävällisten periaatteiden vallitessa.

Saksalaisten aikana valkoinen mies oli kanakeille enemmän jumala kuin ihminen. Kanakkien piti pysähtyä seisomaan tiepuoleen aina, kun eurooppalainen kulki ohi, ja naisten piti sitä paitsi peittää kasvonsa käsillään. Yksityispalvelijat olivat aina juoksuhölkässä isäntiensä käskyjä täyttäessään. Pienimmästäkin rikkomuksesta isäntä sai rangaista palvelijaansa ruumiillisella kurituksella mielensä mukaan tai lähettää rikkojan viranomaisten piestäväksi.

Australialaisten mandaattihallitus alkoi heti valtaan päästyään soveltaa melanesialaisiin nähden samoja lempeitä periaatteita, millä he nykyjään kohtelevat omia harvoja alkuasukkaitaan. Kotona Australiassa heillä on tosin syytäkin olla lempeitä alkuasukkaille kaiken mustia kohtaan harjoittamansa raakuuden korvaamiseksi. Kuten tiedetään kohtelivat Australian tilanomistajat ja hallitusviranomaiset mantereen alkuasukkaita vielä viime vuosisadan puolivälissä mitä raainta julmuutta osoittaen. Alkuasukkaita metsästettiin kuin villieläimiä, heidän vesikuoppansa myrkytettiin ja kuvernöörien määräyksestä sekoitettiin heille jaettaviin jauhoannoksiin arsenikkia. Vajaassa vuosisadassa saatiin Australian alkuasukasten luku vähenemään puolesta miljoonasta viiteenkymmeneentuhanteen.

Mutta Uuden Guinean alkuasukkaisiin sovellettuna ei moisella äkkinäisellä kurinpidon höllyttämisellä ole ollut edullisia seurauksia. Kanakit ovat käyneet laiskoiksi ja leväperäisiksi toimissaan. Työnteko on vähentynyt huomattavasti. Kookosplantaasilla, jolla saksalaisten aikana riitti viisikymmentä alkuasukastyömiestä, pitää nykyjään olla ainakin kahdeksankymmentä miestä. Varkaudet ja muut rikokset lisääntyvät myös vuosi vuodelta. Alkoholipitoisten juomien himo on niinikään kasvamassa. Tosin on väkijuomien antaminen ja myynti alkuasukkaille ankarasti kielletty, mutta ajattelemattomat eurooppalaiset rikkovat tätäkin lakia.

Eräässä mandaattihallituksen Kansainliitolle lähettämässä vuosiraportissa sanotaan m.m.: »Olemme nostaneet alkuasukastyömiesten palkat enemmän kuin kaksinkertaisiksi. Työpäivän pituus on alennettu kymmenestä tunnista kahdeksaan tuntiin ja lauantai-iltapäivät myönnetty vapaiksi. Opetamme näille harhaanjohdetuille raukoille samoja korkeita aatteita, joita Australian omille vapaille kansalaisille opetetaan.»

Noilla suurimmalta osalta vapaassa luonnontilassa elävien kansojen asumilla saarilla luulisi ainakin työvoimaa olevan riittävästi saatavissa. Niin ei kuitenkaan ole. Mustan työväen puute käy plantaasien laajentuessa ja kaupan vilkastuessa vuosi vuodelta yhä tuntuvammaksi.

Plantaasinomistajat ovat velvolliset tekemään kunkin työhön ottamansa alkuasukkaan kanssa kirjallisen sopimuksen hallitusviranomaisen läsnäollessa. Sopimus tehdään tavallisesti ja korkeintaan kolmeksi vuodeksi, ja hallitus valvoo mahdollisimman tarkoin alkuasukkaiden etuja. Paitsi rahapalkkaa, 6 shillingiä kuukaudessa, on työnantaja velvollinen suorittamaan kanakille täyden elatuksen ja vaatetuksen, johon kuuluu 10 naulaa riisiä, 2 naulaa säilykelihaa tai -kalaa ja kaksi pytkyä, n. 25 gr, tupakkaa viikossa, yksi vyötäisvaate kuukaudessa sekä yksi huopapeite vuodessa. Rahapalkasta maksetaan tavallisesti vain 2 shillingiä kuukausittain ja loput sopimusajan päättyessä.

Jos sopimuksen tehnyt kanakki niskoittelee eikä täytä velvollisuuksiaan, seuraa siitä lain mukaan rangaistus. Mutta ennen vanhaan käytännössä ollut paikalla toimitettu ruumiillinen rangaistus on nykyjään laissa ankarasti kielletty. Työnantajan on ilmoitettava rikkomus lähimmälle hallintoviranomaiselle, joka tavallisesti tuomitsee rikkojan jonkin kuukauden vankeuteen. Työnantaja menettää tietysti työmiehensä siksi ajaksi.

Myönnettävä on, että ruumiillinen rangaistus on raakaa meidän vuosisadallamme, mutta eittämätön tosiasia on, että se on ainoa rangaistusmuoto, jota sivistymätön alkuasukas pelkää. Vankeusrangaistus, jossa vankien työnä Uudessa Britanniassa muuten on asutuskeskuksien puhtaanapitolaitosten päivittäinen tyhjentäminen, ei herätä mustassa samaa vaikutusta kuin sivistyneen yhteiskunnan jäsenessä. Kanakkien maine ei huonone muutaman kuukauden vankilassa istumisesta!

Saksalaiset ymmärsivät, kuinka tärkeätä hallitukselle oli suojella eristettyjen plantaasien isäntiä ja työnjohtajia alkuasukkaiden röyhkeydeltä. Eurooppalaisille myönnettiin oikeus kurittaa rikkomuksen tehneitä työmiehiään. Tällaiset rangaistukset tilanomistajan oli kuitenkin merkittävä kirjaan. Pari kertaa vuodessa tarkastusviranomaiset kävivät sitten kuulustelemassa molempia asiapuolia ja hyväksyivät tai hylkäsivät tuomion. Alkuasukkaat tiesivät silloin, että hallitus oli valkoisen miehen puolella, ja kunnioittivat häntä.

Nykyjään, Australian mandaattihallituksen humaanisten periaatteiden vallitessa Uudessa Guineassa, mustan sana on oikeudenkäynnissä yhtä hyvä kuin valkoisenkin. Epäilemättä kaunis periaate, mutta vaikea käytännössä toteuttaa. Jos kanakki kantaa kaunaa isäntäänsä kohtaan, on hänen verraten helppo kostaa tuomioistuimen avulla: houkutuksilla tai uhkauksilla hän saa maanmiehensä todistamaan eurooppalaista vastaan.

Kuvaava esimerkki: Eräässä kanakkien välisessä tappelussa oli eräs musta saanut pahoja ruhjevammoja selkäänsä. Mies käveli lähimmän poliisiviranomaisen luokse ja ilmiantoi eurooppalaisen isäntänsä rääkkäämisestä. Kun kanakin toverit vannoivat asian todeksi, määräsi tuomari eurooppalaiselle kymmenen puntaa sakkoa varoituksella, että samanlaisen rikkomuksen uusiintuessa häneltä poistettaisiin oikeus käyttää alkuasukastyömiehiä palveluksessaan. Myöhemmin alkoi selkäsaunan varsinainen toimeenpanija kuitenkin kerskua voitostaan, jolloin asian todellinen laita tuli ilmi ja eurooppalainen vapautettiin sakostaan.

On sattunut tapauksia, että alkuasukasnainen on syyttänyt valkoihoista miestä väkisinmakaamisesta. Tämäntapaisista rikkomuksista on laki hyvin ankara mandaattialueella. Ellei valkoihoinen silloin voi todistaa viattomuuttaan, on hänellä odotettavissa vankeusrangaistus yhdestä vuodesta aina seitsemään vuoteen saakka.

On totta, että saksalaisten kurinpito näillä saarilla oli useissa suhteissa liian ankaraa. Mutta alkuasukkaat sekä pelkäsivät että kunnioittivat saksalaisia herrojaan. Vielä nykyjäänkin kuulee heidän nimittävän saksalaista lujaksi isännäksi (strong boss). Heidän tunteensa nykyisiä herrojaan kohtaan voidaan tulkita nimityksellä, jota Amerikan intiaanit käyttivät kehnoista vastustajistaan — »Arkajalka».

* * * * *

Tätä kirjoitettaessa kertovat sähkösanomatiedot kanakkien Uudessa Britanniassa toimeenpanemasta eurooppalaisten joukkomurhasta: »Talasean piiriin kuuluvan Nakanain kylän alueella Uuden Britannian pohjoisrannikolla ovat alkuasukkaat yöllä salakavalasti murhanneet neljä eurooppalaista kullanetsijää. Mandaattihallitus on lähettänyt seudulle 30 valkoihoista ja 70 alkuasukaspoliisia käsittävän, kivääreillä ja konekivääreillä aseistetun rankaisuretkikunnan.»

Mainittu Talasean piiri on vasta joitakin vuosia ollut mandaattihallituksen valvonnan alaisena, ja sen vuoristolaisasukkaat ovat aina olleet tunnettuja vihamielisiksi ja taistelunhaluisiksi.

* * * * *

Vaikka melanesialaisten vahvimmat luonteenominaisuudet voidaankin yhdellä sanalla tulkittuina määritellä huonoiksi, on heissä sentään hyviäkin puolia ja joukossa harvinaisia esimerkiksi kelpaaviakin poikkeuksia. Heidän ja eurooppalaisten välillä vallitseviin huonoihin suhteisiin ovat eurooppalaiset itse useissa tapauksissa antaneet aihetta huonolla kohtelulla.

Kirjoittajalla oli oikein mallikelpoinen »poika», joka hoiti taloustehtävät säntillisemmin, kuin mitä paraskaan palkattu palvelija Euroopassa olisi voinut tehdä. Herätti aina aamuisin täsmällisesti koskettaen kädellään varovasti jalkaan moskiittoverkon lävitse ja ilmoitti, että kylpy oli valmis. Suolattoman veden niukkuuden vuoksi kylpy rajoittui suihkuun, joka kattoon ripustetusta astiasta nuorasta vetäisemällä syöksähti miellyttävän vilpoisena ruiskeena. Suihkusta päästyä odottivat suklaa ja leipä ja paistetut banaanit pöydällä. Lounasta ei liioin tarvinnut koskaan odottaa, ja ruoka ja hedelmät vaihtelivat joka päivä, sikäli kuin se pienessä taloudessa oli mahdollista. Iltapäivällä olivat pestyt ja tärkätyt vaatteet, maalatut kengät ja hattu, kaikki hohtavan valkoisina, ja muut pikkuesineet nenäliinasta kalvosinnappeihin saakka valmiina mahdollisen vierailukäynnin varalta. Tämän »pojan» olisivat monet mielellään ottaneet palvelukseensa.

To-Wautu olikin poikkeuksellisen mallikelpoinen poika, lomaakaan ei pyytänyt muulloin kuin sunnuntai-iltapäivisin, jolloin hän tahtoi käydä katsomassa lähetysasemalla hoidettavana olevaa äiditöntä lastaan. Hänen iästään minulla ei ollut likimääräistäkään aavistusta: hän saattoi olla yhtähyvin viidenkolmatta kuin neljänkymmenen. Kanakit eivät yleensä tiedä ikäänsä. Mikäli he koettavat pitää niistä lukua, tapahtuu se joulujen avulla, vuosi on heille tuntematon käsite. Iän tullessa oikeudellisesti kysymykseen luotetaan lääkärin arviointiin.

Juro hän oli mutta hyväsydäminen. Oli ikävä erota hänestä, kun poikaparan, saatuaan ilkeänluontoisia kas-kas-märkäpaiseita jalkoihinsa ja käsiinsä, oli pakko muuttaa sairaalaan.

To-Wautu oli myöskin älykäs ja vaarinottavainen. Hän ei olisi koskaan aiheuttanut semmoista skandaalia, minkä sai aikaan ylimmän käskynhaltijan pöytäpalvelija, jolla arvonsa merkkinä oli punaompeleinen kruunu vyötäisvaatteessa:

Ylhäällä Namanulassa, ylimmän käskynhaltijan bungalowissa oli lounaskutsut parillekymmenelle valitulle vieraalle. Talon paras kanakkipalvelija tarjoili pöydässä. Jäässä tarjottu parsa oli onnellisesti kiertänyt pitkän pöydän ja seurasi kala, jota oli varattu yksi kutakin vierasta kohden. Kuinka ollakaan, tarjotin oli tyhjä, kun palvelija oli tarjonnut vieraille ja lähestyi isännän tuolia. Isäntä, kokenut maailmanmies, huomasi tilanteen ja viittasi poikaa poistumaan. Mutta kanakki tahtoi välttämättä selittää, mistä se johtui, ettei isännälle kalaa riittänyt, ja tokasi lujalla äänellä:

»One fella master he take two.» (Yksi herra otti kaksi.)

Sanomattakin selvä, että kaksikymmentä silmäparia alkoi hienotunteisen varovasti kurkistellen etsiä syyllistä.

* * * * *

Vaikka mandaattihallitus Kansainliittoa miellyttääkseen harjoittaakin kovin lempeätä politiikkaa alkuasukkaita kohtaan, ei samaa voida läheskään aina sanoa yksityisten australialaisten mustia työmiehiään ja palvelijoitaan kohtaan osoittamasta kohtelusta. Keskinkertaiset australialaiset — tropiikkiin muuttavat australialaiset eivät yleensä ole yhteiskuntakerrosten »kermaa» — viljelevät kirosanoja ja rivoa kieltä viljalti keskinäisessä kanssakäymisessäänkin, mutta mustille räyhätessään on heidän puheensa usein pelkkää tolkutonta voimasanojen latelua. Eipä siis ihme, jos kanakit käyvätkin vuosi vuodelta yhä haluttomammiksi tekemään kolmen vuoden palvelussopimuksia.

Orjakauppaa harjoitetaan Etelämeren saarilla yllä vielä meidänkin päivinämme, vaikka tosin toisessa muodossa kuin viisikymmentä vuotta sitten. Silloin käytettiin sekä väkivaltaa että viekkautta mustien orjien hankkimisessa. Nykyjään on tyydyttävä pelkkään viekkauteen. Tavallisimmin käytetty temppu ennen oli, että työvoiman hakijat lähestyessään kuunareineen jotakin yksinäistä saarta pukeutuivat lähetyssaarnaajiksi ja houkuttelivat yksinkertaisia alkuasukkaita kokoontumaan laivalleen — sitten ankkuri ylös ja merelle…

»Orjakauppaa» saadaan nykyjään harjoittaa vain hallituksen luvalla ja nimitetään sitä pestaamiseksi (recruiting). Testaajan (recruiter) on haettava hallitukselta lupa värvätä alkuasukkaita työmiehiksi plantaaseille, ja on pestattavien piirrettävä puumerkkinsä pestaussopimukseen vapaasta tahdostaan. Testaaja luovuttaa sitten saaliinsa halukkaalle plantaasinomistajalle kymmenen punnan hinnasta päätä kohden. Mutta, kuten sanottu, kanakit eivät ole kovin kärkkäitä tarttumaan ansaan, joten pestaajan on keksittävä aina uusia houkutteluja, luvattava paljon rasvaisia ruokia ja vähän työtä.

Uuden Britannian ammattipestaajien oveluuksista kerrotaan paljon hupaisia juttuja. Ovelimpana heistä pidetään erästä tyypillistä irlantilaista — punakkaa ja punatukkaista, josta lieneekin saanut liikanimekseen »Blue» (sininen). Retkeiltyään kerran viikkokausia kuunareineen rannikolla ja Sepikjoella onnistumatta saamaan ainoatakaan kanakkia listoihinsa, »Blue» keksi uuden keinon. Hän laitatti isohkon umpinaisen, pyörien päällä kuljetettavan laatikon, jonka sisään hänen eurooppalainen toverinsa ryömi. Mustat laivamiehet vetivät laatikon kylän aukeamalle, jonne »Blue» pian haali kaikki kylän miehet. Sitten »Blue» piti leimuavan puheen työn siunauksesta mustille, vedoten lopulta itse valkoisten miesten suurmestariin, jonka nimenomaisesta pyynnöstä hän oli tullut tähän kylään. Mutta koska mustan miehen ei sopinut nähdä valkoisen miehen suurmestaria, oli Jeesus Kristus sulkeutunut umpinaiseen laatikkoon. — Nyt oli pakkilaatikon vuoro esiintyä. Ääni laatikosta moitti ensin kylän miehiä laiskuudesta, mutta lupasi sitten paljon maallista hyvää koko kylälle, jos hyvin monta kylän miehistä lähtisi hänen ystävänsä »Bluen» mukana työhön valkoisen miehen plantaasille. Työhön lähteville lupasi ääni sitäpaitsi ensiluokkaisen istumapaikan taivaassa. Vaikutus oli ollut suurenmoinen: peloissaan ja ihmetellen olivat kylän kaikki vapaana olevat nuoret miehet lähteneet »Bluen» mukana lähimmän alue virkamiehen luokse tekemään palvelussopimusta.

Lähetyssaarnaajien taholla on aina vastustettu alkuasukkaiden pestaamista plantaaseille työsopimuksilla. Ylläkerrotunlaisten juttujen tullessa heidän korviinsa on sanomattakin selvä, että heidän vastustuksensa vain yltyy. Rabaulin sanomalehdessä käydään kiivasta polemiikkia lähetyssaarnaajien ja plantaasinomistajien kesken, viimeksi mainittujen syyttäessä lähetysasemia siitä, että nämä houkuttelevat yksinkertaisilta alkuasukkailta kymmeniä tuhansia puntia (koprassa) vuosittain taloutensa ja teollisuuslaitostensa ylläpitämiseksi (lähetysasemilla on omat saha- y.m. laitoksensa).

Oli lähetyssaarnaajien vilpittömyyden laita nyt miten hyvänsä, varmaa on ainakin, ettei alkuasukastyövoiman käyttämistä noilla seuduilla niiden nykyisellä kehitysasteella voida järjestää millään muulla keinoin kuin pitkäaikaisilla työsopimuksilla. Kanakit ovat siinä määrin luonnonlapsia, ettei heidän työnhalunsa ilman pakottavaa velvollisuutta voida luottaa. Plantaasinomistaja, jonka mustana työvoimana olisi vapaita päiväpalkkalaisia, voisi hyvinkin jonakin kiireisenä päivänä löytää itsensä yksin ihmettelemässä tiluksillaan.

Lähetyssaarnaajista puheen ollen voinemme sopivasti lopettaa tämän luvun asiaa valaisevalla ja muihinkin mustien maanosiin soveltuvalla ajatelmalla:

Kun valkoinen mies tuli, oli hänellä raamattu, ja mustalla oli maa… Aika vieri… maa siirtyi valkoiselle miehelle, ja hänen mustalle veljelleen jäi raamattu.