ENSIMMÄISEN PÄIVÄN VAIKUTELMAT.

Tyynenmeren pitkät mainingit tuudittelevat tasaisesti täysin höyryin jyskyttävää Etelämeren postilaivaa. Aurinko paahtaa kantta, ja väkevä meri-ilma raukaisee…

Näin on jatkunut jo seitsemän päivää eli siitä asti, kun Sydneystä läksimme pohjoista kohti, ja huomenna pitäisi laivan laituroida ensimmäiseen määräpaikkaansa — Rabauliin. Suurin osa matkustajia on »alhaalla etelässä» vilvoittelemassa käyneitä kookos-plantaasien ylivalvojia, työnjohtajia ja mandaattihallituksen virkamiehiä, jotka nyt palaavat takaisin yksinäisille tiluksilleen ja erakkosaarilleen.

Etelämeren valkoihoiset eli saaristolaiset, kuten he itse itseään nimittävät, ovat hilpeäluontoista väkeä ja osaavat elää hetken kerrallaan. Auringon laskettua ja ilman käytyä siedettävämmäksi pannaan iso gramofoni yläkannella soimaan jazzimusiikkia, parit alkavat pyöriä ja viinurit tarjoilevat jäällä sekoitettuja juomia… Se on elämää tropiikin paahtamille miehille, joille jo kenties päivän parin perästä alkaa entinen yksitoikkoinen erakkoelämä pienellä, eristetyllä saarella, ainoina kumppaneina satakunta vaskenkarvaista kanakkia…

Tanssi jatkuu myöhään yöhön, kunnes naiset väsyneinä vetäytyvät hytteihinsä. Etelämeren saaristo on niitä harvoja maailmankolkkia, missä valkoiset naiset vielä nykypäivinä ovat vähemmistönä miehiin verraten — ja niinmuodoin suuresti palvottuja.

Auringon seuraavana aamuna noustua pilvettömälle taivaalle ilmestyvät rannattoman ulapan näköpiiriin Duke of York-ryhmän laakeat saaret, ja taempana häämöittävät sinisenharmaina kyhmyinä Gasellinniemen kolme vuorenhuippua. Laiva lipuu Uuden Britannian ja Uuden Irlannin välisestä, St. Georgen kanavassa mutkittelevaan Blanche-lahteen. Satama on täysin suojassa tuulilta ja hyökyaalloilta ja erikoisen syvä, väitetäänpä koko laajan satamalahden lepäävän luhistuneen kraatterin päällä.

Pari laituria makasiinirakennuksineen ja joitakin pieniä moottorikuunareita pistää silmään tropiikin viheriöivää taustaa vastaan. Jossakin tuolla viidakon takana siimeksessä pitäisi sijaita Rabaulin kaupungin. Lähemmäksi tultua löytää etsivä katse jonkin valkoiseksi maalatun bungalowin päädyn pilkistävän tuuheiden akaasiain ja korkeiden kasuarinapuiden oksien lomitse.

Laiturilla seisoo kaksi erillistä ihmisparvea: hohtavan valkoiseen vaatekertaan pukeutuneet eurooppalaiset ja erivärisillä vyötäisvaatteilla verhotut tummapintaiset kanakit. Postilaivan tulo on aina suuri tapaus täällä maailman sivulla; kaikki, jotka vain voivat, rientävät silloin laivarantaan. Valkoihoiset huutelevat kuulumisia laivassaolijoille, mutta kanakkien parvi seisoo äänettömänä: ei ole hedelmillä lastattuja kanootteja, rahansukeltajia eikä kuriositeettien kaupustelijoita parveilemassa laivan kupeilla, kuten useimmissa muissa Idän satamissa. Kanakit ovat haluttomia sellaiseen touhuiluun, heiltä puuttuu yritteliäisyyttä, ja lisäksi, heidän ei ole tarvis: kopra kasvaa palmun latvassa ilmankin — ja koprasta maksetaan hyvin.

Tuttava australialainen on vastassa autonsa, malaijikuljettajan ja parin kanakkipalvelijan kanssa. Kanakit kantavat tavarat autoon, malaiji istuutuu ohjaajan paikalle. Tulokas mittailee tätä Etelämeren hintelää poikasta hieman tutkivin katsein, ennenkuin istuutuu auton takaistuimelle. Myöhemmin hän saa tietää, että malaijeja pidetään Etelämerellä rotuasteikossa yhdenarvoisina kiinalaisten kanssa, tottuupa vielä istumaan täysin levollisena usein hurjaa vauhtia kiitävässä vaunussa, jonka ohjausratasta pyörittelee näiden saarten alkuperäisin poika, tummapintainen kanakki.

Ajaa huristetaan tuuheiden mangopuiden kaartamaa viertotietä halki Malakunan esikaupungin. Huolimatta tärkeydestään Luoteis-Tyynenmeren saaristossa Rabaul ei kuitenkaan tee ensinkään kaupunkimaista vaikutusta, ellei oteta lukuun erillään olevaa, tiheään asuttua kiinalaiskorttelia. Parin neliökilometrin alueella sijaitsee eurooppalaisessa kaupunginosassa viitisenkymmentä puutarhoilla ympäröityä bungalowia, joista suurempia käytetään virastotarkoituksiin, pienempiä taas yksityisasunnoiksi. Onpahan kuin pienoinen puutarhayhteiskunta.

Ulkomaalaisen maassaoloa koskevien virallisten asiain tultua järjestetyiksi ajamme jälleen korkeiden kasuarinapuiden reunustamaa kujannetta ja edelleen ylös parin kilometrin pituista mäkeä Namanulan esikaupunkiin, missä minulle on varattu pieni sievä, kahden huoneen bungalow. Virkistävän kylmän kylvyn saatuani alan katsella uutta ympäristöäni.

Minulle varattu kanakkipalvelija on jo ennakolta saanut tiedon uuden »masterin» tulosta. Siinä hän nyt ihmettelee kumppaniensa, naapuritalon mustien kanssa matkatavarain paljoutta, hokien pidgin-englanniksi [Pidgin-englanti on köyhäsanaista, taivuttamatonta englantia, jota puhutaan yleisesti Etelämerellä. Tästä enemmän edempänä.] tuon tuostakin, uuden vaatekerran tai kirjapinkan ilmestyessä pöydälle: »Runsaasti liian paljon jotakin.» — Australialaiset näet eivät tuo mukanaan mitään sellaista, mitä eivät välttämättä tarvitse tropiikissa. Metalliesineet ruostuvat tai muuttavat väriänsä, kellot lakkaavat käymästä, villavaatteet homehtuvat, ja kaikki muut vaatetavarat ja pikkuesineet joutuvat joko rottien, kookos-kovakuoriaisten, koiperhosten tai kanakkien saaliiksi. — Yksityisiä englantilaisia sanoja harvaan lausuen saan Tukaveon — hän oli jo etukäteen piirtänyt nimensä nähtäväkseni — ymmärtämään, että tahdon saada tavarani järjestetyiksi laatikkoihin, kenkäni maalatuiksi valkoisiksi ja niin edespäin. Ensimmäinen kielellinen vastoinkäymiseni hänen kanssaan johtuu omasta tietämättömyydestäni; kukaan ei ollut vielä ehtinyt selittää minulle Gasellinniemen kanakkien tapaa vaihtaa kerakkeita sanojen alussa. Niinpä Tukaveo näyttääkin hieman loukkaantuneelta, kun hänen kohteliaaseen tarjoukseensa, haluanko sea (engl. merta) vastaan kieltävästi ja pudistan päätäni. Kymmenisen minuutin kuluttua poika kuitenkin palaa takaisin tuoden suuren kupin englantilaiseen tapaan valmistettua väkevää teetä ja joitakin keksejä. Hän oli siis tarkoittanut tea (engl. teetä).

Namanula sijaitsee kahden lähekkäin olevan vanhan tulivuoren välisellä kunnaalla, noin sata metriä merenpinnan yläpuolella. Tältä vuorten väliseltä kunnaalta on avoin näköala niin Blanche-lahdelle kuin vastakkaisella puolella aaltoilevalle St. Georgen kanaalille; samoin saapuvat vilvoittavat tuulenhengähdykset kummaltakin mereltä esteettömästi hellettä lieventämään. Paikan oivallisuuden vuoksi saksalaiset valitsivat sen Rabaulin perustaessaan kuvernöörin asumapaikaksi ja rakennuttivat sinne sitäpaitsi isohkon sairaalan eurooppalaisia potilaita varten; sittemmin on sinne noussut kymmenkunta yksityisten asumaa bungalowia. Täytyy ihailla sitä tarmon ja yritteliäisyyden näytettä, mikä silloisilta saksalaisilta insinööreiltä on vaadittu heidän rakentaessaan oivallisen autotien Rabaulista tänne, halki jyrkkämaastoisen ja sankkaa viidakkoa kasvavan rinteen, jota vielä lisäksi maanjäristykset aika ajoin ravistelevat.

Toinen, pienempi tie, myöskin saksalaisten perua, vie Namanulasta kuvernöörin bungalowin ohitse, edellistä jyrkempiä rinteitä kiemurrellen, halki miltei läpinäkymättömän viidakon alas Rabauliin. Tätä tietä sanotaan morsiuspoluksi, ja sitä voi kulkea vain jalan tai ratsain. Huipulta, kuvernöörin asunnon kohdalta aukenee katsojan silmäin eteen muuan maailman kauneimpia näköaloja; kolme, neljä kerrosta vehreyttä uhkuvaa tiheää viidakkoa, jonka latvoja silmä viihtyen hyväilee, epäröiden minne seuraavassa hetkessä kohdistua — lahden pohjukassa, viidakon alla lepäävään rauhalliseen kaupunkiin ja sen valkoisiksi maalattuihin, peltikattoisiin rakennuksiin, vaiko sen takana tyynenä välkkyvään Blanche-lahteen, vaiko vastakkaisella rannalla äkkijyrkkänä kohoavaan, silmänkantamattoman laajaan vuoritasankoon. Maisema on liian suurenmoinen — kameran tähystyslasi mitättömän, pieni…

Katsoja vetäytyy pois raukaisevasta auringonpaisteesta ja painuu viidakon viileään puolihämärään: kostean mullan ja vehmaan lehvistön tuoksua, salaperäisiä ääniä, lintujen viserrystä… leipäpuun suurikokoinen, kuivunut lehti putoaa rasahdellen oksalta toiselle, säikähtyneet sisiliskot kahisevat lakastuneiden lehtien seassa, vankkarakenteiset hämähäkinseitit tarrautuvat kulkijan hiestyneisiin kasvoihin… Jostakin kaukaa kuuluu kanakkien yksitoikkoinen joiku, jota tum-tum rummun kumajava kaiku säestää.

Morsiuspolku päättyy kalmistoon — niinkuin sopiikin. Tuskin missään muualla tapaa niin rauhallista vainajien kaupunkia kuin Rabaulissa: miltei pystysuorina kohoavat viidakkoa kasvavat vuorenrinteet sen kolmella sivulla, jykevien satajuuristen viikunapuiden neljännellä sivulla erottaessa sen kasvitieteellisestä puutarhasta. Ei kantaudu kaupungin kohu sinne, ei edes vilvoittava tuulenhenki pääse pujottautumaan tähän hiljaisuudelle pyhitettyyn soppeen. Siellä lepäävät eurooppalaiset, japanilaiset, kiinalaiset ja malaijit samassa kolkassa, tosin kukin rotu omalla pienellä alueellaan. Alku asukkaat, kanakit, sensijaan »istuttavat» — kuten heillä on tapana sanoa — kuolleensa muualle.

Kalmiston ja kaupungin välillä on laaja kasvitieteellinen puutarha, niinikään saksalaisten aikoinaan alulle panema. Kuten odottaa sopiikin, näkee siellä kasveja ja puita jos jotakin heimoa ja luokkaa; onpa joukkoon eksynyt eräs eläinkunnan edustajakin: joskus ammoisina aikoina ovat maanjäristykset nostattaneet merenpohjasta jättiläisvalaan luurangon ja sijoittaneet sen keskelle nykyistä puistoa, missä se yhä vielä muotonsa säilyttäneenä on kestänyt vuosikymmenien sateet ja auringonpaisteet.

Kasvitieteellisen puutarhan välittömässä yhteydessä on Rabaulin kiinalaiskortteli. Sen tiheään rakennetut asumukset ja suorakulmaiset kadut muistuttavat enemmän kaupunkia kuin eurooppalaisten asuma varsinainen Rabaul, jossa talot ovat siroteltuina hajalle ympäri lahden perukkaa.

Samoinkuin Rabaul on Uuden Britannian ja koko Bismarckin saariston tärkein keskus, on Rabaulin kiinalaiskortteli näille seuduille muuttaneen aasialaisen rodun valtapaikka. Sen pääkadun varrella ei ole ainoatakaan asuntotaloa, vaan ovat kaikki varatut joko kauppapuodeille, räätälinliikkeille, pesulaitoksille tai ruokaloille — onpa siellä pari kiinalaista hotelliakin. Kauppojen hyllyt ovat täynnä liha- ja kalasäilykepurkkeja sekä kaikenlaista rihkamaa alkuasukkaille. Ja kauppa näyttää käyvän hyvin: kaikkien myymäläin ovet ovat auki, ja oviaukoissa tungeksii ostonhaluisia kanakkeja ja kanakkinaisia palmunlehvistä punottuine vasuineen, useimmilla naisilla on sitäpaitsi lapsi selässä tai rinnalla roikkumassa.

Markkina-aika on päättynyt, kanakit ovat myyneet kaupunkiin tuomansa hedelmäkantamukset ja valmistautuvat nyt palaamaan takaisin kyliinsä ostoksineen, kellä lihapurkki, kellä pullo lamppuöljyä, uusi hakkuuveitsi, vyötäisvaate ynnä muuta pientä rihkamaa vasussaan.

Kiinalaiskortteli ei houkuttele ainoastaan yksinkertaisia kanakkeja. Eurooppalaisetkin näyttävät viihtyvän sen itämaisessa ilmakehässä, varsinkin sen hotellit ja biljardihuoneet ovat valkoisten suosimia. »Fan-Tan», eräänlainen nappipeli, on yleisin niistä kiinalaisten harjoittamista uhkapeleistä, joissa eurooppalaiset menettävät rahansa.

Tropiikin päivä ei ole pitkä. Aurinko laskee muutamaa minuuttia jälkeen kuuden ja pimeä seuraa melkein välittömästi. Pimeä ei kuitenkaan kestä kauan, sillä miltei neljännestunnissa on täysikuu noussut keskelle kuulakkaan sinistä tähtitaivasta. Sen valju hohde ei jää paljonkaan jäljelle Suomen hämäristä keskitalven päivistä. Kuu on niin lähellä maata, että kuuleman mukaan on vaarallista asettua nukkumaan sen loisteeseen: voi tulla »kuunlyömäksi».

Rabaulissa on sellainenkin nykyajan laitos kuin elokuvateatteri: keskiviikko- ja lauantai-iltaisin on yksi näytäntö eurooppalaisille ja aasialaisille, ja torstai-iltana kanakeille. Hyvän tavan mukaan antavat eurooppalaiset palvelijoilleen shillingin viikossa tähän huviin. Sattuu olemaan mustien ilta, mutta pistäydyn sisään — puolta korkeammasta pääsymaksusta kuin kanakit. Aateluus velvoittaa!

Alemmat, muina iltoina aasialaisille ja malaijeille varatut penkkirivit ovat ahdinkoon asti täynnä päiväntasaajan tummapintaisia lapsia. Neekerinhaju on vahva. Ylemmät, eurooppalaisille varatut tuolirivit ovat tyhjinä, niihin ei alkuasukkaiden sallita istua. Myöhemmin tulin huomaamaan, kuinka rikas kiinalainen kauppias, joka omisti puolet koko teatteria, sai tyytyä istumaan alemmilla penkkiriveillä muiden aasialaisten ja malaijien seurassa.

Ohjelma käsittää vuoden, parinkin vanhoja viikonkuvia, pilakuvia ja paikallisia, mustista itsestään otettuja valokuvaesityksiä. Hollywoodin kiihoittavia draamoja ja moraaliltaan epäilyttäviä näytelmiä ei, viisaasti kyllä, näytellä alkuasukkaille. Väliajalla tarjotaan mustille vieraille väkevää teetä läkkipeltituopeissa sekä pieni »pulla» ja sitäpaitsi yksi Capstan-savuke. Teatterissa, jossa kaikki ikkunaluukut ovat auki, saa tietysti tupakoida vapaasti.

Kuu on kadonnut näkyvistä. Taivas peittynyt pilviin. Sysimustaa tietä ajaessa välähtää ohitse tuhansien valokärpästen piirittämiä akaasiapuita… Sade rapisee vaunun katolla… ukkonen jyrähtelee kauempana. Hajanaisia mielikuvia sujahtelee aivoissa… täällä alhainen rotu — huoleton elämä ja yltäkylläisyys… siellä kaukana korkeampi rotu — puute ja elämänhuolet.

Tukaveo on lamppua täyttäessään tipahuttanut jonkin pisaran öljyä lampun kupeelle, ja siihenkös nyt on kertynyt sadoittain pieniä hyönteisiä — surmansa saamaan. Yhä uusia joukkoja parveilee lampun kuvun vaiheilla ja yhä enenee öljyisellä uurnalla tukehtuneiden pikkuolioiden luku. Pienen pieniä ne ovat, kuin meidän hyttyset. »Lentäviksi muurahaisiksi» englantilaiset niitä nimittävät. Niitä esiintyy vain sateen aikana, auringon paistaessa ne syntyvät siivettöminä, mutta täyttävät silloinkin kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat, etenkin voi- ja sokeriastiat. Jokainen noilla seuduin vähänkin aikaa elänyt eurooppalainen voi huoletta kerskua syöneensä muutamia satoja muurahaisia.

Kirjoittamisesta ei tule mitään: hyönteiset peittävät paperin, kynän, mustepullon, kaiken, mitä on lampun himmeässä valopiirissä. Vikiseepä joukossa jokin pahanilkinen moskiittokin, ahdistellen varsinkin korvalehtiä ja paljaita kyynärpäitä. Kaikella hyvällä on varjopuolensakin.

Väsyneenä, mutta kuitenkin tyytyväisenä rikassisältöiseen päiväänsä vastatullut kömpii moskiittoverkon suojaan vuoteeseen.