USKOA JA TAIKUUTTA.

Kanakit uskovat kuolleittensa henkien aika ajoin palaavan takaisin niille paikoin, missä heidän ruumiinsa ovat haudattuina. Toiset heimot uskovat henkien käyvän määrätyissä paikoissa, synkkien laaksojen ja rotkojen pitäisi olla niiden viihtyisimpiä olinpaikkoja. Yleensä ei ole turvallista olla missään ulkosalla pimeän tultua, jonka vuoksi kanakit tavallisesti sulkeutuvat yön tullen majoihinsa. Yhdessä joukossa kulkien ja loimuavaa soihtua kantaen uskaltavat kanakit tarvittaessa ulos yölläkin, mutta silloinkaan he eivät unohda vähän väliä kiljaista täyttä kurkkua — henkiä karkoittaakseen.

Joidenkin heimojen käsitys hengistä on edellistä hiukan kehittyneempi: lukemattomat henget ovat yhdistyneet yhdeksi suureksi yksiöksi, joka tunnetaan nimellä Tamburan. Tämä suuri henki asuu eri paikoissa eri aikoina, useimmiten suurissa puissa, vaihdellen uuden kuun ja täysikuun aikojen mukaan. Tamburan edustaa sekä hyvää että pahaa; se voi tehdä ihmiset onnellisiksi, antaa heille sotavoittoja ynnä muuta hyvää. Mutta jos Tamburan vihastuu, silloin on kylän miesten kokoonnuttava henkimajaan tanssimaan »sing-singiä» [yleisnimitys alkuasukkaiden tansseille] ja toimittamaan muita merkillisiä menoja. Näihin tilaisuuksiin on naisilta pääsy kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla.

Luonnonlaeista täysin tietämättöminä kanakit ovat äärimmäisen taikauskoisia. Kaikkiin onnettomuuksiin ja vastoinkäymisiin on syynä joku vihamies, joka toimii joko omin neuvoin tai poppamiehen avustamana. Muita vähän älykkäämmät yksilöt ovat osanneet käyttää hyväkseen tätä salaperäisten voimien kammoa ja ruvenneet poppamiehiksi eli loihtijoiksi. Tarpeellisesta määrästä näkinkenkärahaa he ovat valmiit auttamaan mistä vaikeudesta tahansa. Käsittämättömillä loihtusanoilla poppamies karkoittaa pois kivut, lupaa menestystä vastasyntyneelle lapselle ja toimittaa pois päiviltä vastenmielisen vihollisen. Monenlaisia loihtumenetelmiä on tietysti käytännössä. Kirjoittaja tutustui erääseen paljon käytettyyn keinoon, jossa poppamies täytti bamburuo'on kappaleen sekoituksella, jonka hän oli valmistanut ruohoista, juurista, kalkista ja merikäärmeen palasista. Sekoitus vahvistettiin sitten loihtusanoilla ja kätkettiin maahan uhrin asunnon lähettyville. Tieto siitä, että on joutunut poppamiehen tuomion alaiseksi, alkaa tavallisesti vaikuttaa uhrin mielessä, kunnes se lopulta kasvaa niin suureksi kuolemanpeloksi, että onneton yksinkertaisesti kuolee uskonsa pakottamana, ilman mitään fyysillistä aihetta.

Kanakeilla on lapsen usko. Ikävä vain, että he soveltavat sitä yksinomaan kielteisiin tapauksiin. Ei ole ensinkään harvinaista, että kanakki näkee unta tai saa muuten päähänsä, että hänen on kuoltava. Hän miettii asiaa viikon, parikin, kunnes lopulta menee syrjäiseen paikkaan metsään ja — kuolee.

Kirjoittajan onnistui oleskelunsa aikana Uudessa Britanniassa seurata läheltä erään tällaisen itsesuggestio-kuoleman vaiheita. Alkuasukassairaalaan oli tuotu nuori, kovia tuskia kärsivä kanakkityttö. Laitoksen lääkäri ei kuitenkaan keksinyt tytössä mitään taudin syytä tai tuskan aihetta. Lopulta tunnusti tyttö, että eräs kanakki oli loihtinut hänet. Etsittiin tytön nimeämä kanakki ja tuotiin mies vastaanhangoittelevana sairaalaan. Tyttö kertoi edelleen olleensa viime aikoina suhteissa jonkun kiinalaisen kanssa, josta mainittu kanakki, väittäen itsellään olevan aikaisempia oikeuksia tyttöön, oli julmistunut ja uhannut kostaa tytölle. Edellisenä päivänä oli kanakin onnistunut repäistä tytön lava-lavasta [naisten vyötäisvaate] tilkku, jolla sitten oli kiireesti koskettanut tytön jalassa olevaa haavaa — niitä on kanakeilla tavallisesti aina jossakin raajassa. Nyt väitti tyttö kuolevansa, ellei tilkkua upoteta »soodaveteen» — kanakit nimittävät näet merta soodavedeksi. Meidän, valkoisten mielestä asia oli helposti järjestettävissä: mentiin kanakin majaan ja pakotettiin poika ottamaan tilkku esille kätköistään. Mutta kun sitten kehoitimme poikaa heittämään verisen tilkun mereen, silloin teki poika tenän. Poliisimestarin auktoriteetin pakottamana kanakki lopulta kantoi tuon kohtalokkaan rievunpalan mereen. Parahti vain kerran: »Now me die finish!» (Nyt minä kuolen) ja juoksi pois. Saatuaan kuulla asian onnellisesta vaiheesta, tuli tyttö parissa tunnissa entiselleen. Mutta kanakki kuoli vielä samana yönä.

Tämän syvälle juurtuneen taikauskon tuotteita ovat myöskin kanakkien salaiset seurat, joita salaperäisyytensä vuoksi voisi melkein verrata valkoihoisten vapaamuurariseuroihin. Mutta vapaamuurariuden altruististen periaatteiden sijasta on kanakkien salaseurojen tarkoituksena itsekäs omanvoitonpyynti. Jäseneksi pääsy on vaikea ja salainen. Uudessa Britanniassa vaikuttava Duk-Duk on kuuluisin näistä mustien mystillisistä yhdistyksistä. Heidän erikoistansseihinsa eivät muut kuin jäsenet saa ottaa osaa. Duk-Duk-pukuun kuuluu palmunlehdistä punottu päähine, joka peittää kasvot täydellisesti, sekä samasta aineesta valmistettu hame, joka tanssin rytmissä heilahtelee tasaisesti kuin meidän naisten »pliseeratut» hameet. Salaseuralaiset ilmestyvät äkkiarvaamatta sing-sing-tansseihin, ja heidän esityksestään tulee aina juhlan jännittävin numero. Kerran vuodessa on Duk-Duk-seuralla suuri juhla, silloin tanssitaan metsään varta vasten hakatulla aukealla kokonainen viikko yhteen menoon — olipa sitten sade tai pouta.

Kanakeilla on paljon legendoja, mutta suurin osa niistä on lapsellista lorua. Mainitsemisen arvoinen on Uuden Irlannin legenda, joka tavallaan selittää tällä saarella vallitsevan ruumiinpolttotavan. Muiden saarten kanakit »istuttavat» kuolleensa, mutta Uuden Irlannin kansa polttaa vainajansa istuvassa asennossa tuolilla, jonka alle ja ympärille rakennetaan rovio.

Legenda kertoo: Oli vanha vaimo, jolla oli hyvin kaunis ja nuori tytär. Vaimo eli yksinomaan tytärtään varten. Eräänä päivänä lapsi juoksi metsään, ja ennenkuin äiti ehti huomata tyttärensä katoamisen, oli suuri sika löytänyt tyttösen ja syönyt suuhunsa. Isku oli äidille liian raskas kantaa: hän sulkeutui majaansa, josta hänen surunvalituksensa kuuluivat monta päivää ja yötä.

Tamburan, suuri henki, kuuli vaimon valitukset ja tuli hänen ovelleen kysymään syytä hänen suruunsa. Tamburan käski vaimon lakata itkemästä ja odottaa mitä tuleman piti, ja lupasi vaimolle vielä, ettei hän ja hänen sukunsa tulisi koskaan kuolemaan. Vaimo totteli ja vaipui uneen, niin että muu maailma luuli hänen jo kuolleen. Mutta Tamburan ajoi takaa sitä suurta sikaa kaksi päivää ja kaksi yötä.

Eräänä aamuna vaimo heräsi virkeänä ja onnellisena, mutta hämmästyi samassa suuresti, kun hänen ihonsa putosi yhtäkkiä hänen päältään kuin auennut lava-lava. Hän tunnusteli kasvojaan ja huomasi rypyt kadonneiksi, tunsi jäsenensä nuorteiksi ja rintansa kimmoisaksi: hän oli kuin viidentoistavuotias. Sitten vaimo meni rantaan, missä tapasi veljenpoikansa ja sisarentyttärensä, jotka luulivat häntä uudeksi Tamburaniksi, niin yliluonnollisen kaunis hän oli. Vaimo kertoi heille ihmeestä ja lisäsi, että hekin voisivat vanhoiksi käytyään tulla uudestaan nuoriksi, jos vain tekisivät kuten hän tahtoi. Sitten hän määräsi heidän kantamaan hänen vanhan ihonsa keskelle salmea, jotta virta veisi sen mereen.

Sisarentytär ei kuitenkaan tahtonut käsin tarttua ihonahkaan, vaan sujutti kepin sen alle, ja käski serkkunsa tarttua kepin toiseen päähän. Rantaan päästyä tyttö irroitti tahallaan otteensa kepistä ja antoi ihon luisua maahan. Poika hätääntyi tästä, mutta kun serkkunsa pilkkasi häntä pelkuriksi, jätti hänkin puolestaan ihonahkan virumaan rannalle.

Kun sisarentytär ja veljenpoika sitten vanhenivat ja tulivat rumiksi ja ryppyisiksi, muistivat he tätinsä lupauksen ja sulkeutuivat majaansa odottamaan ihmeen tapahtumista. Heidän lapsensa alkoivat kuitenkin pian tuntea ruumiinhajua, tunkeutuivat majaan ja tapasivat vanhat syntiset kuolleina. Ensin he eivät tienneet, mitä olisivat tehneet ruumiilla, kunnes muistivat että kylässä oli tapana polttaa kaikki arvoton romu. He tekivät suuren rovion ja polttivat syötäväksi kelpaamattomat ruumiit.

Siitä Uuden Irlannin kansan tapa polttaa kuolleensa.