LUOTEIS-TYYNENMEREN SAARTEN TULEVAISUUS.

Tyynenmeren saarten tulevaisuudesta on yleensä vaikea esittää mitään varmoja suuntaviivoja, mutta erittäin uskallettua se on Uuden Guinean mandaattialueen suhteen. Sen valtiollinen kohtalo säädetään nykyjään Kansainliitossa, ja siihen kuuluvien saarten sekä taloudellinen että sivistyksellinen kehitys on suuresti riippuvainen oikean isännän valitsemisesta. Entisen Saksan Uuden Guinean nykyiset isännät, australialaiset, ovat vielä tottumattomia johtamaan siirtomaita. Heiltä ei tosin puutu hyvää tahtoa, mutta heiltä puuttuu se vaikuttava auktoriteetti, jolla esimerkiksi englantilaiset niin menestyksellisesti hallitsevat lukuisia mustien asumia siirtomaitaan. On kuitenkin muistettava, mitä tulee erikoisesti entiseen Saksan Uuteen Guineaan, että australialaiset ovat siellä vain päällysmiehinä, joiden on toteltava Kansainliiton määräyksiä, eivätkä he niin ollen ole halukkaita kiinnittämään harrastustaan tarpeeksi voimakkaana maan olojen kehittämiseen.

Uuden Guinean mandaattialueen hallinnon pääasiallisimmat heikkoudet ovat siinä, että ylin käskynhaltija virkamiehineen ei uskalla päättää juuri mitään; kaikille vähänkin tärkeämmille toimenpiteille on saatava merentakaisten diplomaattien hyväksyminen, poliitikkojen, joilla ei ole alkeellisintakaan käsitystä alkuasukkaiden hallitsemisesta. Tällainen hallitusjärjestelmä on ilveilyä, joka ei voi päättyä muuhun kuin omaan tuhoonsa.

Elävä esimerkki toisenlaisen hallitusmuodon paremmuudesta on Papua eli Brittiläinen Uusi Guinea, joka on ollut Australian Liittovaltion välittömän hallinnon alaisena vuodesta 1912 lähtien. Papuan kuvernöörillä on melkein diktaattorin valta maan sisäisissä asioissa, vaikka hän onkin vastuuvelvollinen Australian Liittovaltion hallitukselle. Papuan taloudellinen kehitys ja kaikinpuolinen edistyminen tapahtuu varmoin askelin. Alkuasukkaiden taloudelliset edut on turvattu ja heidän yritteliäisyyttänsä rohkaistaan. Papuan territoria kannattaa itse itsensä, kun taas mandaattialueen hallinto nielee Australialta vuosittain suuria summia.

Hallituksen julkaisemat lakisäädökset ja muut toimenpiteet alhaisella tasolla olevien alkuasukkaiden suojelemiseksi ja kehittämiseksi eivät ole missään siirtomaissa saaneet eurooppalaisten uudisasukkaiden kannatusta, kaikkein vähimmän Uuden Guinean mandaattialueella. Hallituksen ja yksityisten edut ovat ilmeisessä ristiriidassa keskenään. Uudisasukkaat näkevät hallituksen suojelutoimenpiteissä vain hempeämielistä tunteellisuutta. Vähitellen tämä vastustusmieli laajenee niin, että nekin hallituksen toimenpiteet, jotka eivät ole missään yhteydessä alkuasukaskysymyksen kanssa tuomitaan arvottomiksi. Niin on käynyt aikaisemmin Fidši-saarilla, ja näyttää käyvän samoin nyt Uudessa Guineassa.

Eräs uudisasukkaissa ja jossakin määrin alkuasukkaissakin tyytymättömyyttä aikaan saanut lakimääräys, jonka mandaattihallitus Australian eläinsuojelusliiton ja naisyhdistyksen painostuksesta saattoi voimaan ensimmäisinä hallitusvuosinaan, oli paratiisilintujen täydellinen rauhoittaminen 100 punnan sakon uhalla. Saksalaisten aikana harjoitettiin paratiisilintujen metsästystä runsaassa mitassa. Vuonna 1913 saatiin Saksan Uudessa Guineassa metsästetyistä paratiisilinnuista tuloja lähes 11 miljoonaa Suomen markkaa. Moni nuori tropiikin saksalainen perusti niillä rahoilla kukoistavan kookosplantaasin. Hollannin Uudessa Guineassa, missä kookospalmujen viljeleminen on vasta alkuasteillaan, paratiisilintujen metsästys on eurooppalaisten tärkein elinkeino. Metsästyskausi alkaa maaliskuussa, jolloin metsästäjät alkuasukasapulaisineen lähtevät kuukausimääriksi sisämaahan virittelemään verkkojaan lintumaailman kauneimman edustajan tuhoksi. Paratiisilintujen pyydystäminen tapahtuu tavallisimmin siten, että tiheään metsään, missä lintujen tiedetään lentelevän, asetetaan puiden latvoihin hienosäikeisiä verkkoja. Verkkoihin tarttuneista linnuista otetaan vain koreat urokset, mutta arvottomat naaraat lasketaan takaisin vapauteensa. Lintukuormat kuljetetaan sitten Surabayaan ja Bataviaan, sieltä edelleen maailman muotimarkkinoille lähetettäviksi.

Uuden Guinean mandaattialueella on silti paratiisilinnun metsästyksen tultua kielletyksi vielä muitakin sallittuja elinkeinoja kuin saarten pääelinkeino, kookospalmunviljelys. Australialaisten hallituskauden aikana on siellä pantu alulle kaksi tuottavaa sivuelinkeinoa: kullankaivaminen ja öljynporaus. (Jälkimmäisestä lähemmin seuraavassa luvussa.) Saksalaiset olivat jo aikoinaan tietoisia kullan ja öljyn esiintymisestä Uuden Guinean saarella, mutta eivät ehtineet ryhtyä toimenpiteisiin niiden nostamiseksi, ennenkuin maailmansota syttyi.

Oleskellessani Uudessa Britanniassa levisi seuduilla huhuja Uuden Guinean »mantereen» sisäosissa tehdyistä mahdottoman suurista kultalöydöistä. Salaperäisistä löydöistä oli tosin jo kuiskailtu parin kuukauden ajan, mutta luotettavamman leiman saivat huhut vasta sitten, kun muuan harvoja prospektoreja palasi Rabauliin noutamaan alkuasukkaita ja muonaa eikä humalapäissään malttanut vaieta rikkauksistaan.

Kullan mahti inhimillisten intohimojen lietsonnassa on tunnettu asia: se saattaa jäykät brittiläisetkin pois tyynestä tasapainotilastaan, vieläpä tropiikin flegmaattiset australialaisetkin. Rabaulin pieneen, ikuisen iltapäivärauhan kaupunkiin ilmestyi elämää ja touhua: kiinalaiset hotellit täyttyivät viimeistä komeroa myöten päivän ja suolaisten merihöyryjen ahavoittamista onnen sotureista, ja kapakoissa vilisi maineeltaan epämääräisiä seikkailijoita. Hyväpalkkaiset valtion virkamiehet sanoutuivat irti toimistaan tai koettivat saada virkavapautta, ammatinharjoittajat myivät liikkeensä, ja uusia seikkailijoita saapui jokaisessa postilaivassa Australian kaikista kolkista ja kauempaakin. Kaikki saman keltaisen metallin hohteen houkuttelemina, kaikilla sama päämäärä: tulla äkkiä rikkaaksi.

Suomalainen kapteeni S., joka otti osaa Moroben kultaryntäykseen vuonna 1926, kirjoittaa perille päästyään matkastaan ja oloista siellä:

»Viime elokuussa jätin koprankaupat Salomoninsaarilla sikseen, kun kuulin näistä suurista kultaryntäyksistä. Värväsin 26 alkuasukasta kantajiksi ja työmiehiksi, hankin muonat ja työkalut Rabaulissa ja matkustin joukkoineni Salamoaan jatkaakseni sieltä matkaani Edie-joelle.

Olen nyt ollut täällä kaksi kuukautta ja louhinut kultaa kaikkiaan 300 unssia [1 unssi = 28 gr]. Olen ajatellut viipyä täällä vuoden päivät, kauempaa tätä tuskin kestäisikään. Tämä ylätasanko on 7 500 jalkaa merenpinnan yläpuolella ja ilmasto on kerrassaan viheliäistä, kylmää ja kosteata. Sataa kaksitoista tuntia vuorokaudessa ja lämpömittari näyttää öisin usein 42 astetta Fahrenheitia (+6° Celsiusta). Nukkuessa täytyy pitää päällään vähintään kuusi huopapeitettä. Sumupilviä leijailee yläpuolellamme yhtämittaa, ja keskimääräinen lämpö päivisin on 60 astetta (+16° Celsiusta).

Kymmenen päivän matka Salamoasta tänne ei ollut mitään huvikävelyä: pitkät taipaleet piti ryömiä ihan nelinkontin. Mutta mitä ihminen ei tekisi kullan vuoksi! Tätä Edie-joen aluetta pidetään maailman kultapitoisimpana seutuna. Valtaukset ovat 20 000 neliöjalan laajuisia, ja parhaimmat palstat tuottavat 50—60,jopa satakin unssia päivässä. Minun parhaat päiväni ovat tuottaneet 10—30 unssia, mutta olen tyytyväinen, jos sitä jatkuu vielä muutaman kuukauden ajan. Täällä on tällä hetkellä 200 valkoista miestä, kullakin parikymmentä kanakkia kaivajana, ja lisää kuuluu tulevan maailman kaikista kolkista.»

Vuoden 1926 aikana laivattiin Uuden Guinean territoriasta kultaa Australiaan kaikkiaan 43 248 unssia. Siis pari hyvää hevoskuormaa eli rahaksi muutettuna noin 36 miljoonaa Suomen markkaa. Tässä on vasta se määrä, mikä on kuljetettu virallista tietä Rabaulin kautta. Saattaa olla hyvinkin niin, että toinen mokoma on kulkeutunut sivuteitä maailmanmarkkinoille. Tällaisten rikkauksien kansantaloudellinen hyöty ei kuitenkaan ole läheskään niin tuntuva, kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää, vaikka kullan demoralisoiva vaikutus jätettäisiinkin huomioonottamatta. Australiassa, esimerkiksi, on viimeisten neljän vuosikymmenen aikana nostettu kultaa kaikkiaan noin 120 miljardin Suomen markan arvosta, mutta lasketaan kultamäärän tuotantokustannusten kohoavan likipitäen samaan määrään.

* * * * *

Eräs kookospalmujen sivutuote, joka tähän saakka on ainakin Uudessa Guineassa kokonaan jätetty huomioonottamatta, nimittäin kookospähkinän kuitu, voi tulevaisuudessa kehittyä tuottavaksi teollisuudenhaaraksi.

Kookospähkinän ulkokuori käsittää, paitsi orvaskettä eli ulkopintaa, paksun, osaksi kuitumaisen, osaksi korkkimaisen sisäkerroksen. Tämä kuitumainen aines on jo kauan ollut tunnettu poikkeuksellisen sitkeäksi ja kestäväksi kudosaineeksi, jonka koneellinen kehrääminen on tähän saakka kuitenkin osoittautunut mahdottomaksi. Malabarilla ja Ceylonilla alkuasukkaat valmistavat kuidut kehruukelpoisiksi antaen pähkinänkuorten liottua vähintään vuoden ajan lammikossa tai ojassa. Vain alkuasukkaat kykenevät kehräämään näitä kovia kuituja. Kaikki koneelliset kehräysyritykset ovat tähän saakka epäonnistuneet, joten monet tuhannet markkinoilla esiintyvät kookosmatot ja muut kookoskuiduista valmistetut esineet ovat kaikki käsin tehtyjä.

Hiljattain on eräs hollantilainen asiantuntija päästänyt julkisuuteen monivuotisten kokeilujensa tulokset, jotka eivät ainoastaan ratkaise kookoskuitujen kehruuprobleemia, vaan tulevat mullistamaan koko koprateollisuuden. Kookospähkinöiden rikkominen ja kopran erottaminen on tähän saakka tapahtunut käsin, hakkuuveitsellä. Hollantilaisen keksimässä menetelmässä heitetään kookospähkinät sellaisinaan koneeseen, joka murskaa pähkinät, irroittaa kopran ja repii irti kuidut, jotka sitten pannaan erikoiseen liuokseen kahdeksi tunniksi — alkuasukkaiden menetelmän vaatiessa toista vuotta. Liuoksessa oltuaan kuidut käyvät joustaviksi ja ne voidaan nyt kartata, kehrätä ja kutoa tavallisia menetelmiä käyttäen.

Kookoskuidun erikoisten ominaisuuksien vuoksi voidaan sitä tämän keksinnön tultua käytäntöön ruveta käyttämään moniin eri tarkoituksiin. Se kestää meriveden sekä monien kemikaalien vaikutuksen, joten se on mitä sopivinta ainesta säkki- ja päällyskankaaksi. Halvan hintansa vuoksi sillä tulee kaikesta päättäen olemaan suuri merkitys juuri säkkikankaan valmistuksessa, sillä kopran vientimaissa on säkkien kysyntä suuri. Yksin Jaavassa tarvitaan noin sata miljoonaa säkkiä vuodessa. Joustavuutensa ja kosteuden vastustuskykynsä vuoksi sitä tullaan varmaan käyttämään myöskin sähkökaapeliteollisuudessa.

* * * * *

Etelämeren saarten taloudellinen tulevaisuus näyttää siis lupaavalta, mikäli Luonto tulee säästämään niitä maanjäristysten sekä muiden vulkaanisten mullistusten tuhoilta. Mutta niiden alkuperäisillä asukkailla, päiväntasaajan lapsilla on tuskin tulevaisuutta edessään. Siirtomaiden historia todistaa, että kaikkialla, minne eurooppalaiset ovat tunkeutuneet, alkuasukaskansat ovat ruvenneet vähenemään, ovatpa jotkut kansat parin miespolven aikana hävinneet tyystin sukupuuttoon (homo Tasmanianus). Espanjalaisten 200-vuotisen hallituskauden aikana Marianne-saarten asukasmäärä väheni sadastatuhannesta yhteen tuhanteen. Matty-saaren asukkaat, vaaleaihoisuudestaan kuuluisat mikronesialaiset, ovat viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana vähentyneet puolestatoista tuhannesta kolmeensataan, ja Mortlock-saarten alkuperäinen väestö on samassa ajassa hävinnyt olemattomiin.

Kun alkuasukkaat saavat päähänsä, että heidän on paras lakata olemasta, niin he yksinkertaisesti lakkaavat olemasta. Olisi kuitenkin väärin väittää, että esimerkiksi melanesialaiset olisivat degeneroituja, sillä itse asiassa he ovat vain sekä ruumiillisesti että henkisesti sairaita. Muuksi kuin henkiseksi sairaudeksi ei voi tulkita niitä testamentteja, joita heimopäälliköt jättävät perinnöksi kansalleen, kuolinvuoteillaan kieltäen heitä lisääntymästä, jos tahtovat välttää tuhoa. Taikauskoiset alkuasukkaat pelkäävät manalle menneen päällikkönsä henkeä ja noudattavat määräystä. Viimeisen vuosikymmenen aikana on alkuasukasnaisissa sitäpaitsi huomattu yleistä haluttomuutta lapsen saamiseen.

Mandaattihallitus on tietoinen näistä rotuitsemurhista ja koettaa kaikkensa niiden estämiseksi. Hiljattain hallitus julkaisi määräyksen, että alkuasukasnaisille on maksettava yksi punta jokaisesta vastasyntyneestä.

Kun eräältä varakkaalta alkuasukkaalta kysyttiin, miksei hänellä ollut useampia kuin yksi lapsi, vastasi mies hartioitaan kohauttaen:

»Mary no like.» (Vaimoni ei halua.)

Alkuasukkaat eivät kuitenkaan ole askeetteja eivätkä pidättyväisyyden harjoittajia, kuten ylläolevan perustalla voisi luulla. Päinvastoin. Lääkärien lausunnon mukaan ei esimerkiksi Gasellinniemen monituhantisen alkuasukasväestön keskuudessa ole kymmenvuotiaista ylöspäin ainoatakaan koskematonta naista. Salaisuus on siinä, että alkuasukasnaiset tuntevat toistakymmentä eri yrttiä ja ruoholajia, jotka vapauttavat heidät suvunjatkamisen vaivoista.

Etelämeren saaria verrataan kovin usein paratiisillisiksi olinpaikoiksi. Eedenin paratiisissa oli »käärme» väijymässä, mutta tekisi mieli huudahtaa: Etelämerelle niitä on sijoitettu liian monta!