AASIALAISIA, POLYNESIALAISIA JA SEKAROTUISIA.

On omituista, kuinka kiinalaiskorttelit kaikkialla maailmassa näyttävät erikoisesti vetävän eurooppalaisia puoleensa. Minne Idän satamakaupunkiin matkailija eksyneekään, kiinalaiskorttelia hän tuskin jättää katsomatta. Riksanvetäjät ja muut oppaiksi pyrkivät kulit tuntevatkin hyvin Lännen miehen maun ja koettavat sitä tyydyttää.

Vaikka kiinalaisten ikivanhat perinnäistavat ja tottumukset ovatkin Lännen vaikutuksesta nykyaikaistuneet siihen määrin, että Viisas Konfutse varmaan heräisi 2 500-vuotisesta unestaan, jos jonkin ihmeellisen televisionin avulla näytettäisiin hänelle kuvia nykypäivien kiinalaisten elämästä, on heidän kortteleissaan silti vieläkin riittämiin eurooppalaisen mielikuvituksen kiihoittimeksi Idälle ominaista väriä ja tuoksua.

Kiinalaiskortteleissa ei ole täydellistä hiljaisuutta koskaan. Ne ovat rauhattomia kuin mehiläispesät. Siellä noustaan varhain, touhutaan ja papatetaan koko päivä ja mennään myöhään levolle. Kaduille päin avonaisissa huoneistoissa, vieläpä itse kadullakin, käydään kauppaa, harjoitetaan ammatteja, asutaan, keitetään ruokaa ja aterioidaan, ja läpinäkyvien verhojen takana pelataan uhkapeliä nopilla ja korteilla. Naiset liikkuvat mustissa satiinihousuissa ja polviin ulottuvassa mekossa, miehet pyjamapuvuissa tai vain housuissa, ja molempien puukengät kopioitavat sementtilattiaa vastaan. Kaikilla näyttää olevan jotakin tekemistä ja puhuttavaa. Jossakin nurkassa saattaa sentään nähdä laihan ryppyisen ukon istuvan kyykyssä tuntikausia ja tuijottavan ohikulkijoita ilmeettömällä katseellaan.

Kiinalaiset rakastavat valoa erikoisesti. Yön tullen heidän katunsa ovat pelkkänä ilotulitusmerenä: soihtuja, lyhtyjä, kaarilamppuja, kaikkia rinnan ja rykelmässä. Eihän sitä huonossa valossa osaisikaan viedä puikoilla ruokaa suuhunsa. Suurista kattiloista nousee vahvasti maustetun »pitkän sopan» tuoksu, ja lautasille mätkitään »chop chuita» kukkuroilleen.

* * * * *

Rabaulissa on toistatuhatta kiinalaista eli kaksi kertaa niin paljon kuin eurooppalaisia, mutta kuitenkin on kiinalaiskorttelin kahdessa kapakassa aina enemmän eurooppalaisia vieraita kuin kiinalaisia, vaikka kivenheiton päässä sijaitseva avara eurooppalainen hotelli tarjoaa samoja juomia samoihin hintoihin. Tämä on sitäkin omituisempaa, kun brittiläiset muuten ovat tunnetusti ylpeitä rodustaan.

Samoin ovat kiinalaiset ravintolat siellä eurooppalaisten kesken suosittuja, vaikka kiinalaiset eivät enää mielellään myönnäkään luottoa ruokamaksuissa. Vielä joitakin vuosia sitten saivat eurooppalaiset syödä kiinalaisten ravintoloissa ja juoda heidän kapakoissaan velaksi kuukausimääriä räätälin laskuista puhumattakaan — kun vain antoivat kuitin »I.O.U.» [Englantilainen velkakirjanimitys]. Mutta eurooppalaisen asutuksen kasvaessa ilme lampaiden joukkoon vuohiakin. Lukutaidottomat kiinalaiset ravintoloitsijat ja kapakoitsijat saivat todeta ruvetessaan perimään näillä kuiteilla (chit) puolen vuoden maksuja, että hän oli ollut ruoka- ja juomavieraina sellaisia kuuluisuuksia Caesar, Kolumbus, Shakespeare, Pontius Pilatus ja Jeesus Kristus.

Kiinalaisten ja alkuasukkaiden välit ovat yleensä hyvät, ainakin paremmat kuin eurooppalaisten ja alkuasukkaiden. Kannibalismin aikoina suhteet saattoivat olla päinvastaiset, sillä kanakit pitivät kiinalaisen lihaa maukkaampana kuin valkoisen miehen. Viimeksimainittua he moittivat liian suolaiseksi.

Kerrotaan, että noin kolmekymmentä vuotta sitten eräs kiinalaisten kuljetuslaiva oli haaksirikkoutunut puolimatkassa Sydneyn ja Uuden Britannian välillä sijaitsevan pienen Russel-saariryhmän riutoilla. Alkuasukkaat olivat hyökänneet hylyn kimppuun ja vanginneet kaikki laivassaolijat, kolmesataa kiinalaista ja neljä päällystöön kuuluvaa eurooppalaista. Vangit oli sitten siirretty pienelle alastomalle luodolle, josta alkuasukkaat kävivät kanootilla noutamassa miehen tai pari päivässä pääsaarelleen. Kaikki kolmesataa kiinalaista ja yksi valkoihoinen olivat tulleet syödyiksi, ennenkuin apua tuli. Henkiin jääneet eurooppalaiset saivat siis kiittää pelastumisestaan ensi sijassa suolapitoisuuttaan. Sanotun saariryhmän asukkaat ovat jo »sivistyneet», mutta laivahylky törröttää vielä riutalla surullisena muistona.

Kun kanakki kyllästyy valkoisen miehen ynseään kohteluun, muuttaa hän useinkin »kong-kongin» (kiinalaisten haukkumanimi) palvelukseen. Ollen itse yritteliäitä ja ahkeria kiinalaiset osaavat vaikuttaa alkuasukkaisiin hyvällä esimerkillä. Heidän rotuarvonsa sallii ruumiillista työskentelyä tropiikissakin, missä eurooppalaisen ei sovi kantaa edes parin kilon painoista pakettia.

Kiinalaiset kopranostajat ja kauppamiehet uskaltautuvat nykyjään yhä syvemmälle tuntemattomien seutujen rajamaille ja tyytyen pienempään voittoon kuin eurooppalaiset kauppamiehet kilpailevat menestyksellisesti näiden kanssa.

Australian Uudessa Guineassa ovat edustettuina myös malaijit sekä vähässä määrin samoalaiset.

Malaijeja pidetään Tyynenmeren aristokraatteina, minkä arvon he esimerkiksi melanesialaisiin verrattuina hyvin ansaitsevatkin. He ovat ahkeraa, hiljaista ja vaatimatonta väkeä. Borneossa ja Celebeksessä he rakentavat asuntonsa tiheiksi kyliksi lahtien poukamiin pylväiden päähän, mutta Uudessa Guineassa he asuvat melkein eurooppalaisesti: koristavat huoneittensa seinät painetuilla kuvilla ynnä muilla halpa-arvoisilla koruilla ja soittavat amerikkalaisia gramofonikappaleita.

Malaijit ovat sopusuhtaisia vartaloltaan — naiset vain hieman lihavahkoja — ja miellyttäviä kasvonpiirteiltään. Heidän ihonsa on tumma ja tukkansa musta, melkein sinisenmusta, ja he pitävät sen aina huolellisesti sileäksi suittuna. He harrastavat puhtautta, pukeutuvat hyvin ja käyttävät runsaasti hajuvettä, niin miehet kuin naisetkin.

Uudessa Guineassa malaijit työskentelevät sellaisissa toimissa, joihin alkuasukkaat eivät pysty. Heitä tapaa siellä kauppa-apulaisina, konttoristeina, autonkuljettajina ja merimiehinä, mutta käsityöläisammattiin he ryhtyvät harvoin. Kiinalaiset ovat siinä ylivoimaisia.

Malaijit eivät ole tiettävästi koskaan harjoittaneet ihmissyöntiä, vaikka erään suomalaisen viikkolehden novellin kirjoittaja jokin aika sitten kuvaili heidät »petollisiksi ihmissyöjiksi.»

Japanilaisia on koko Australian Uuden Guinean alueella kaikkiaan noin parisataa. He työskentelevät siellä ammattilaisina kuten kiinalaisetkin, laivanrakennustyön ollessa kuitenkin heidän erikoisalansa.

Sikäläinen brittiläinen väestö suhtautuu kuitenkin kiinalaisiin myötätuntoisemmin kuin japanilaisiin, ainakin oli suhde sellainen ennen nykyistä Kiinan selkkausta.

Eräs brittiläinen politikoitsija on sanonut, että japanilaisia on joka maailmankolkassa juuri riittämiin, jotta he voivat tehokkaasti valvoa maansa etuja.

Etelämeren saarten sekarotuisista asukkaista puhuttaessa ei voida vaitiololla sivuuttaa lähetysasemia. Sikäläisten lähetysasemien toimintaa ja niiden työn merkitystä arvostellaan usein moittivasti, mutta lähetystyön vastustajatkin myöntävät, että ainakin yhdessä suhteessa lähetyssaarnaajat tekevät kiitettävää työtä, nimittäin sekarotuisten kasvattamisessa.

Nämä heimottomat ja kansattomat, usein isättömät ja äidittömät elämän lapsipuolet olisivat hyvin turvattomia ilman lähetysasemien apua. Useimmat sekarotuiset lapset otetaan heti vastasyntyneinä lähetysasemien lapsihoitoloiden huostaan. Siellä heitä hoidetaan ja kasvatetaan, kunnes tulevat viidentoista, seitsemäntoista vuoden vanhoiksi, jolloin heille tavallisesti toimitetaan työpaikka plantaasille tai kauppaliikkeeseen. Ne onnelliset, joiden isällä on kylliksi kunniantuntoa tunnustaa värillinen nuorukainen tai neitonen omaksi pojakseen tai tyttärekseen, saavat usein jatkaa opintojaan Sydneyn sisäoppilaitoksissa; jotkut heistä ovat suorittaneet ylioppilastutkinnonkin.

Sekarotuiset, varsinkin eurooppalaisen ja alkuasukkaan avioliitosta syntyneet lapset ovat yleensä kaunispiirteisiä. Väriltään he ovat hyvin lähellä malaijeja, mutta heidät erottaa kuitenkin helposti viimeksi mainituista piirteiden eurooppalaisista vivahduksista ja hieman kiharasta tukasta — kanakkiäidin perintöä. He pukeutuvat ja käyttäytyvät kaikin puolin eurooppalaisesti, vaikka joskus humaltuneina saattavatkin näyttää merkkejä alkuperäisten vaistojen läheisyydestä.

Eritoten sekarotuiset naiset ovat kauniita, jopa siihen määrin viehättäviä, että monet eurooppalaiset plantaasinomistajat ovat ottaneet itselleen sekarotuisen vaimon. Jotkut sikäläisistä saksalaisista plantaasinomistajista saavatkin kiittää sekarotuista vaimoaan siitä hyvästä, että heillä vielä on plantaasinsa omissa käsissään.

Kiinalaisten ja kanakkien avioliitosta syntyneet lapset eivät yleensä kehity yhtä kauniiksi kuin niistä avioliitoista syntyneet, joissa eurooppalaisveri on ollut toisena määräävänä tekijänä. Aasialainen rotu näyttää tässä yhdistelmässä jäävän tappiolle melanesialaisten vivahduksien esiintyessä vahvasti ylivoimaisina. Näiden lasten väri on paljon tummempi kuin eurooppalaisperäisten sekarotuisten ja nenänsä leveä ja matala — ilmeinen kanakkinenä. Ettei koiraa kuitenkaan aina karvoihin katsota, todistaa seuraava tapaus:

Kirjoittaja oli australialaisen ystävänsä kanssa saanut hoitoonsa uskotuksi matkakumppaniksi Rabaulista Eurooppaan nuoren kiinalaiskanakin, rikkaan kiinalaisen kauppiaan pojan, joka oli matkalla Lontooseen täydentämään kasvatustaan. Kolmesta eri maanosasta kootulla kolmikollamme oli pitkä ja seikkailurikas matka, jossa rotueroavaisuuksilla ei kuitenkaan ollut mitään osaa, ennenkuin tultiin Pariisiin. Siellä meidän oli selvitettävä tumman ystävämme passiasioita Kiinan sikäläisessä konsulaatissa, jonne menimme paremmaksi vakuudeksi kolmisin. Keltainen konsuli ottikin meidät hymyillen vastaan ja kirjoitti empimättä pyytämämme erikoispassin, osoittaen tummalle suojatillemme koko toimituksen ajan harvinaista huomaavaisuutta, josta me kaksi jäimme kokonaan osattomiksi. Asia selkeni meille vasta hyvästellessä, kun tulimme maininneeksi eri tahoille Eurooppaa suuntautuvista matkoistamme, ja näimme lievän hämmästyksen häiveen konsulin itämaisilla kasvoilla: konsuli oli pitänyt meitä kahta tumman matkakumppanimme eurooppalaisina palvelijoina, varmaankin sihteerinä ja plantaasinhoitajana!