KANAKIT OMISSA OLOISSAAN.

Luoteis-Tyynenmeren saariston alkuasukkaat tunnetaan yleisessä kielenkäytössä nimellä kanakit. Tämä nimitys on alkujaan koskenut vain Hawaiji-saarten alkuasukkaita, mutta se on sittemmin laajentunut käsittämään kaikki Tyynenmeren tummaihoiset kansat. Koska Hawaiji-saarten alkuasukkaita ei enää ole olemassa, ei nimityksen yleistyminen voi aiheuttaa mainittavaa käsitteiden sekaantumista.

Australian Uuden Guinean kanakit, joita arvellaan olevan 350 000, jakaantuvat melanesialaisiin, mikronesialaisiin ja papualaisiin. Varsinaisen Uuden Guinean saaren asukkaita nimitetään papualaisiksi, Bismarckin saariston ja Salomonin-saarten asukkaita melanesialaisiksi, kun taas päiväntasaajan pohjoispuolella ja lähimpänä sitä eteläpuolella sijaitsevien saarten asukkaat ovat mikronesialaisia.

Sekä papualaiset että melanesialaisetkin voidaan, jos otetaan huomioon kansatieteelliset näkökohdat, jakaa useampiin eri heimoihin. Vielä tarkemman erittelyn tullessa kysymykseen voidaan heimot jakaa kielensä ja tapojensa perustalla kyläkuntiin ja klaaneihin.

Mutta tavalliselle maallikolle ne ovat kaikki »neekerejä». Kaikilla on näet Afrikan neekerien tavoin tumma pinta, paksut huulet ja leveä ja matala nenä. Ihonväri vaihtelee tummanruskeasta nokimustaan, tukka on kihara ja silmät ruskeat. He ovat lyhytkasvuisia, mutta sopusuhtaisia ja verraten hyväryhtisiä.

Kanakit ovat suurin piirtein katsoen luonteeltaan petollisia ja epäluotettavia. Mutta sehän on vain luonnollinen seuraus järjestämättömistä yhteiskuntaoloista. On huomattava, että tässä ovat kysymyksessä n.s. metsäkanakit, jotka eivät ole tulleet osallisiksi valkoisen miehen vaikutuksesta. Tosin ovat ikivanhat tavat hämärine käsityksineen oikeasta ja väärästä luoneet jonkinlaisen kirjoittamattomien lakien kaavan, jonka noudattamista ei kuitenkaan valvota. Niinpä ovatkin voimakkaimmat, heimon päällikkö ensimmäisenä, suurimpia lainrikkojia. Yksilö saa itse huolehtia turvallisuudestaan. Vaara väijyy häntä kaikkialla: lähin naapurinsa, vieläpä veljensäkin, voi ryöstää hänen omaisuutensa, ja toisen heimon henkipatot voivat syödä hänet suuhunsa sopivassa väijymäpaikassa. Eipä ihme, jos moiset olosuhteet synnyttävätkin petollisuutta ja viekkautta.

Eräs saksalainen lähetyssaarnaaja kertoo kanakkien luonteesta seuduilla, joissa hän on ollut ensimmäisten valkoisten kävijäin joukossa. Hänen mielestään kanakit ovat tunteettomia, pelkureita, saitoja, epärehellisiä, kiittämättömiä ja laiskoja. Kanakki ei ota millään tavoin osaa toisten kärsimyksiin. Äidit eivät hoitele sairaita lapsiaan, vaan jättävät ne omiin koleisiinsa kuolemaan. Vielä tänä päivänä on useilla Uuden Guinean vuoristokansoilla rikkomattomana tapana viedä vastasyntynyt lapsi vuorenlaelle ja jättää se sinne alastomana yökylmään. Jos lapsi aamulla on hengissä, otetaan se perheeseen. Moinen sparttalainen tulikoe ei tietenkään ole mitenkään pätevä päättämään lapsen yleisestä terveydentilasta.

Vanhuksia kohtaan ei kanakki liioin osoita sääliä: tarpeettomiksi käyneet eläjät saavat kuolla omia aikojaan. Jos samaan totemiin (heimoon) kuuluva tyttö ja poika tavataan sukupuoliyhteydessä, rangaistaan heidät tavallisesti kuolemalla, usein rääkkäämällä.

Samaa tunteettomuutta osoitetaan eläimiä kohtaan: eläviltä kanoilta kynitään höyhenet ja leikataan jalat. Lentävät ketut paistetaan elävinä. Porsaatkin, jotka tavallisesti jakavat ruoan ja asunnon isäntäväkensä kanssa, heitetään nuotioon elävinä, jotta niiden harjakset palaisivat. Porsaista puheen ollen, kirjoittaja sattui kerran näkemään syrjäisessä kanakkikylässä huvittavan idyllin, joka kameran puutteessa jäi ikuistamatta: kanakki-äiti piteli oikealla käsivarrellaan pientä lasta ja vasemmalla vielä pienempää porsasta, nuorten eläjien imiessä ahnaasti — kumpikin puoleisestaan nännistä!

Kanakkien sodankäynti on kavalaa väijytyssotaa, johon tiheä viidakkokasvillisuus ja maaston epätasaisuudet ovat osaltaan olleet vaikuttamassa. Mutta yleensä ei kanakki hevillä pane elämäänsä vaaralle alttiiksi taisteluissa. Myrkky ja väijytykset ovat tavallisimpia keinoja vihollisen toimittamiseksi pois tieltä.

Lähetysasemien läheisyydessä ja muualla, missä eurooppalaisia on pitemmän aikaa oleskellut, ovat kanakit joko vapaaehtoisesti tai viranomaisten pakotuksesta luopuneet pahimmista tavoistaan. Sitäpaitsi on heidänkin joukossaan poikkeuksia. Nykyjään saattaa siellä tavata hyvinkin esimerkiksi kelpaavia kanakki-äitejä ja nuorta polvea, joka toimittaa iäkkäille vanhemmilleen jokapäiväisen »kai-kain» [ruoan yleisnimi]. Plantaaseilla kahden, kolmen vuoden ajan palvelleet kanakit saattavat kotikyläänsä palatessaan jakaa ystäviensä ja sukulaisten kesken koko pienen palkkansa antimet.

* * * * *

Yleisenä luulona muualla maailmassa on, että päiväntasaajan seutujen onnelliset lapset ravistelevat ravintonsa ja vaatetuksensa lähimmästä puusta, loikovat aurinkoisilla rannoilla joikuja hyräillen ja koristellen kiharaista päätään frangipannin koreilla kukilla.

Se on runollinen harhaluulo. Metsäkanakit, s.o. kanakit, jotka eivät ole eurooppalaisten palveluksessa, elävät hyvin alkeellisissa ravinto-oloissa. Heidän pääasiallisin ravintonsa käsittää vain hiilihydraattipitoisia kasviksia, kuten yamssi, taro, kau-kau (makea peruna), kapiak (leipäpuun hedelmä, joka kuitenkin muistuttaa enemmän kylmää perunaa kuin leipää), mommi tapioca, sak-sak (raaka saago), maissibanaani, ananas, kookospähkinä, paw-paw sekä suuren määrän muita, enemmän nimeltään kuin maultaan mielenkiintoisia tropiikin hedelmiä. Näitä he ahmivat sisäänsä suunnattomia määriä. Yleensä onkin metsäkanakeilla paljon enemmän vatsaa kuin rintaa, eikä lihaksia juuri ollenkaan.

Edellämainitut hedelmät ja kasvikset sisältävät hyvin vähän munanvalkuaisaineita, joten ei olekaan ihme, jos kanakit munanvalkuaisnälässään syövät melkein kaikkea, mikä vain kävelee tai liikkuu. Kirjoittaja sattui kerran näkemään, kun kanakkivaimo istui majansa edustalla, piti sylissään pientä, laihaa koiraa, ja poimi kirppuja sen turkista, pistellen nämä herkkupalat sitä mukaa kuin niitä löysi — suuhunsa.

Toinen tärkeä puuttuva aine kanakkien ravintojärjestelmässä on rasva. Alkuasukkaat tekevät melkein mitä tahansa sitä saadakseen. Korkein ylistys, minkä kanakki voi antaa hyvästä ruokalajista on: »Number one kai-kai, plenty crease too much!» (Ensiluokkaista ruokaa, paljon rasvaa!)

Ennen valkoisten tuloa olivat rantakanakit ja metsäkanakit aina sotajalalla keskenään. Metsäkanakit tarvitsivat merivettä suolan puutteessa ja tekivät aika ajoin vedenhakuretkiä rannikolle. Kuuleman mukaan joivat he ensin merestä kylläkseen ja täyttivät sitten puiset astiansa tällä kalliilla nesteellä kuljettaen ne mukanaan. Rantakanakit turvautuivat tavallisesti kanootteihinsa tai muuttivat tykkänään asumaan keinotekoisesti rakentamilleen saarille rannikon läheisyyteen. Näitä kanakkien rakentamia saaria on vielä useita jäljellä, varsinkin Salomoninsaaristossa.

Nykyjään tyydyttävät metsäkanakit suolannälkänsä joutumatta taisteluun rantakanakkien kanssa. Edelliset tuovat mukanaan metsän antimia ja saavat jälkimmäisiltä korvaukseksi »soodavettä». Kerrotaan erään seudun rantakanakkien kohottaneen meriveden hintaa, jolloin metsäkanakit olivat vakavina tiedustelleet, oliko pelättävissä soodaveden kokonaan loppuvan.

* * * * *

Alkuasukkaiden »naimiskaari» on hyvin erilainen eri saarilla. Seuraavassa suppea kuvaus Gasellinniemellä, Rabaulin ympäristössä vallitsevista naimatavoista.

Gasellinniemen kanakeilla ei ole totemia, kuten Uuden Guinean ja Uuden Irlannin asukkailla. He ovat sensijaan jakautuneet moniin pieniin klaaneihin eli heimoihin. Samaan klaaniin kuuluvat eivät saa mennä naimisiin keskenään. Kosiminen tapahtuu seuraavaan tapaan:

Pojan isä ja sedät käyvät tytön äidin ja tätien luona ja sopivat tytön ostohinnasta. Hinta vaihtelee 50:stä 108:aan syleen näkinkenkärahaa riippuen tytön isän arvosta. Tämä summa maksetaan tytön äidille ja lähimmille sukulaisille äidin puolelta, mutta tyttö jää äitinsä luokse, kunnes hän on kasvanut sukukypsäksi, n. 12—14 vuoden vanhaksi, jolloin hänet luovutetaan miehelleen. Tytön äiti ja isä panevat toimeen suuren syömisjuhlan, joka sitten päättää naimisseremoniat.

Leskivaimon hinta on tavallisesti 40—50 syltä, mikä maksetaan naisen äidille ja veljille.

Sukukypsäksi kehittyneen tytön ostamisessa käännytään tavallisesti klaanin päämiehen puoleen. Kosijan on tuotava mukanaan kaksi syltä rahaa ja järjestää kestit. Jos hänen tarjouksensa hyväksytään, pitää hänen sitäpaitsi suorittaa 80 syltä tytön äidille, jonka jälkeen äiti ja heimon päämies yhdessä järjestävät suuren juhlan.

Jos mies haluaa ottaa useampia vaimoja, pitää hänen maksaa toisesta vaimosta 80 ja kolmannesta 60 syltä. Työ talossa vähenee vaimomäärän lisääntyessä, siitä halvempi hinta. Moniavioisuus on kuitenkin nopeasti häviämässä Gasellinniemeltä.

Avioeroja tapahtuu myös — niinkuin suuressakin maailmassa — ja niiden syynä on useimmiten vaimon uskottomuus.

Sattuu myöskin, että kanakki vaatii eroa vaimostaan tämän laiskuuden tai juorukiihkon vuoksi: puutarha ja aviomies kun jäävät hoitamatta. Kun avioero on järjestetty, palaa vaimo äitinsä tai äidinpuoleisten sukulaistensa luokse. Vaimon sukulaisten ei ole pakko luovuttaa takaisin aviomiehen suorittamaa vaimon hintaa. Vaimo sensijaan voidaan määrätä korvaamaan miehelle aiheutuneet vahingot.

* * * * *

Kaikilla niillä seuduilla, missä eurooppalaisia asustaa, käyvät kanakit pukeutuneina. Miesten puvun muodostaa noin kyynärän levyinen ja kolmen pituinen vyötäisvaate »lap-lap». Naisten samanlaisella vaatteella on eri nimi, »lava-lava»; naisilla on sitäpaitsi yläruumiin peittona toinen vaatekappale, joka tekee sekä paidan että puseron virkaa. Niin miehet kuin naisetkin koristelevat mielellään käsivarsiaan ja sääriään kaikilla mahdollisilla nauhoilla ja remmeillä. Usein näkee kanakin kävelevän arvokkaan näköisenä rääsyinen sukka toisessa jalassa, toisen ollessa paljaana.

Kanakit ovat helposti omaksuneet eurooppalaisten esittämän vaatetuksen, vyötäisvaatteen. Halusta he käyttäisivät paitaa ja kaulanauhaakin, mutta siihen eivät terveydenhoitoviranomaiset ole antaneet suostumustaan. Vain kirkkoon mennessään kanakit saavat, pukeutua paitaan, mikä useilla on puhtaasta silkistä. Kylminä sadepäivinä kanakki verhoutuu mielellään isännältään saamaansa vanhaan palttooseen tai sadetakkiin.

Lähetyssaarnaajat ovat saaneet istutetuksi kanakkeihin niin voimakkaan hävyntunteen, että he pitävät syntinä liikkua koskaan ilman vyötäisvaatetta. Uimaan mentäessäkin pitää lap-lap olla vyötäisillä. On miltei mahdotonta nykyjään saada valokuvatuksi heitä ilman tuota välttämätöntä vaatekappaletta.

Uuden Guinean »mantereella», m.m. Markham-laaksossa, on muutamia saksalaisia lähetysasemia, joiden hoitajat eivät vaadi opetuslapsiaan käymään vaatteissa. Onkin todettu kanakkien siellä sairastavan vähemmän tuberkuloosia kuin niillä seuduin, missä heille on tyrkytetty vaatteita.

Monia juttuja on säilynyt niiltä ajoilta, jolloin vaatteet Tyynellämerellä alkoivat tulla muotiin. — Yritteliäs kiinalainen oli uskaltanut perustaa kauppa-aseman syrjäiselle seudulle, missä eurooppalaisia ei vielä ollut liikkunut. Kaikki sujui kuitenkin hyvin: kanakit kantoivat kiinalaiselle kopraa ja saivat korvaukseksi tupakkaa, ongenkoukkuja ja koreita lap-lap-vaatteita. Varsinkin viimeksimainituilla oli niin hyvä menekki, että varasto myytiin loppuun, lukuunottamatta sinisiä kankaita; niitä ei ostanut kukaan. Seudulla löytyi savea kolmea eri väriä, valkoista, punaista ja keltaista, joilla oli helppo maalata lap-lapin pahimmin tahriintuneet kohdat. Sinistä väriä kanakit sen sijaan eivät tunteneet. Mutta nokkela kiinalainen keksi keinon tähänkin: tilasi seuraavassa lähetyksessä hyvän määrän pieniä purkkeja valmiiksi sekoitettua sinistä maalia ja teki, uuden kauppatavaran tunnetuksi asiakaspiirilleen. Silloin tuli sininen muotiväriksi. Kerrotaan samojen kanakkien sentään myöhemmin tulleen tietämään, että noita ihmeellisiä verhoja voidaan pestäkin: joku heistä oli sattunut putoamaan kanootista mereen vaate yllään ja todennut kummakseen, että kangas tuli kuin uudeksi. — Sattuman varassahan suuret keksinnöt yleensä ovatkin.

Noiden kaukaisten, vähän tunnettujen saarten asukkaista saavat eurooppalaiset usein kuulla merkillisiä asioita. Niinpä kirjoitti muuan ruotsalainen turisti matkakirjassaan Etelämeren saarilla esiintyvästä omituisesta hiustaudista, joka muuttaa kanakkien tukan joksikin aikaa valkoiseksi. Vieras oli kaikesta päättäen kohdannut kanakkeja, joilla oli ollut kloorikalkkia tukassaan. Tapa on verraten yleinen kanakkien keskuudessa: kalkki karkoittaa syöpäläiset ja pitää pään viileänä. Hierovatpa jotkut tukkaansa punaista ja keitaistakin kuivunutta savea. Onneksi ei mainittu turisti sentään ollut tavannut näitä »tauteja» potevia.