SUOMALAISIA JA SKANDINAAVEJA ETELÄMERELLÄ.

Uudessa Guineassa oleskelleiden tai siellä käyneiden suomalaisten luku voidaan laskea sormilla. Ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia asustaa siellä sen sijaan useitakin.

Skandinaavisista Etelänmeren-eläjistä on tanskalaissyntyinen Peter Hansen epäilemättä tunnetuin. Hänen elämästään ja münchausenmaisista seikkailuistaan on olemassa kirjakin — ainakin käsikirjoituksena.

Kun Peter Hansen yli neljäkymmentä vuotta sitten astui maihin Uudessa Britanniassa, oli siellä tuskin muita valkoihoisia kuin »Kuningatar Emma» miehineen ja lähetyssaarnaaja Brown.

Emman kauppa-asiamiehenä Peter aluksi palvelikin muutamia vuosia, kunnes ryhtyi itsenäisesti viljelemään kookospalmuja, ostettuaan alkuasukkailta omiin nimiinsä Ranskalaiset Saaret. V. 1888 saariryhmän yli vyörynyt merentäristysaalto hävitti kaikki Peterin hyvällä alulla olleet viljelykset, vieden mennessään hänen irtaimen omaisuutensa ja muonavarastonsa niin, ettei Peterille jäänyt muuta kuin ruostunut rihlapyssy. Pyssyään Peter vakuuttikin saavansa kiittää elämästään, sillä kanakit panivat saariryhmää kohdanneen onnettomuuden hänen syykseen. Yhdeksän kuukautta Peter sai rihlansa varassa varjella henkeään vihamielisten alkuasukkaiden kiukulta, ennenkuin tuli apua muilta saarilta. Saatuaan kauppavarastonsa jälleen kuntoon ja talonsa uudelleen rakennetuksi Peter vaurastui kilpailijoiden puutteessa ripein askelin.

Varallisuutensa yhä lisääntyessä Peter Hansen alkoi viettää niin tuhlailevaa elämää, että sitä muistellaan Etelämerellä vielä nytkin, kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Hänen talonsa sanotaan olleen vieraanvaraisimman koko luoteis-Tyynenmeren saaristossa, houkutellen kuvankauniiseen Peterhafeniin kuten saariryhmän parasta satamaa nykyjään Hansenin mukaan nimitetään — joukoittain saksalaisia upseereja ja kosmopoliittisia maailmankiertäjiä. Mittauslaiva »Möwen» väitetään olleen suurimman osan ajastaan ankkurissa juuri Peterhafenissa, missä oli samppanjaa ja viskiä puuttumatta, vieraanvarainen isäntä ja Etelämeren tummia tyttäriä upseerien ajan ratoksi…

Peterin omista rakkausseikkailuista päiväntasaajan tyttärien kanssa kerrotaan jos jonkinlaisia historioita. Puhutaan kolmestakymmenestä vaimosta ja epälukuisasta jälkeläismäärästä. Tällaisille jutuille Peter vain naurahtaa ja vastaa, ettei hän suinkaan ole ainoa valkoihoinen mies, jolla on ollut värillisiä vaimoja.

Peter Hansenin elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää nautintoa ja ilonpitoa sen paremmin kuin muidenkaan Etelämeren valkoihoisten noina varhaisina vuosina. Usein hän sai henkensä kaupalla paeta alkuasukkaiden jostakin pienestä väärinymmärryksestä vaatimaa kostoa. Kerrankin eräs vihamielinen heimo ryösti hänen kauppavarastonsa, poltti hänen kuunarinsa ja murhasi yhdeksän hänen kiinalaisista työnjohtajistaan ja kauppa-apulaisistaan sekä useita kymmeniä alkuasukastyömiehiä; Peter itse pääsi pakenemaan. Sen kahakan jälkeen saksalaiset viranomaiset kielsivät häntä enää palaamasta saarilleen, joten Peterin oli pakko myydä tiluksensa eräälle yhtymälle.

Peter Hansen oli tällä välin ehtinyt pyrkiä Saksan alamaiseksi, jota tekoaan hän varmaan mahtoi katua maailmansodan puhjettua, sillä muiden saksalaisten tilusten joukossa takavarikoitiin hänenkin uusi plantaasinsa, niin että monenlaisia päiviä nähnyt tropiikin uudisraivaaja joutui vielä vanhoilla päivillään pennittömäksi.

Kirjoittajalla oli Rabaulissa ollessaan onni usein tavata Peter Hansenia ja kuulla vanhan pioneerin omasta suusta, kuinka tropiikissa silloin elettiin, kun sähkö ja radio eivät olleet löytäneet sinne tietään ja kun valkoihoiset olivat niin harvinaisia, että kanakit hieroivat silmiään, kun sattumalta kohtasivat jonkun uskaliaan pioneerin. Tuntui kuin olisi kadottanut monivuotisen ystävän, kun eräänä helteisenä helmikuun iltapäivänä piti saattaa Peter Hansenin maalliset jäännökset Rabaulin jylhänkauniiseen kalmistoon, jonne hänet lyhyen sairauden jälkeen kannettiin.

Muistan elävästi erään tapauksen, joka osoittaa, että Peterillä vielä kahdeksissakymmenissä oli rohkean eränkävijän hermot. Oli muuan noita raukaisevan hiljaisia lauantai-iltapäiviä. Istuimme tapamme mukaan juttelemassa pienen pöydän ääressä Ah Cheen hotellissa monien muiden laseistaan maistelevien joukossa, kun yht'äkkiä kuului kadulta alkuasukkaiden huuto quria, maanjäristys, ja samassa kaksikerroksinen hotellirakennus alkoi huojua ja natista liitoksissaan, viinipulloja putoili hyllyiltä kivilattialle, ilmassa humisi ja sähisi kummallisia ääniä… Kaikki hotellivieraat ryntäsivät heti ensimmäisen huojunnan tuntiessaan ulos aukealle, mutta Peter täytti tyynenä lasimme ja virkkoi kuin uhitellen:

»Mokomatakin tärinää pakenevat! Niinkuin ei tämä kivipermanto sitten kestäisi yhtä hyvin kuin tuo katukin.»

Siitä Peter innostui kertomaan suurista maanjäristyksistä, semmoisista, että eläimet ulvoivat, kokonaisia niemekkeitä vaipui mereen, uusia saaria sukelsi esiin syvyydestä, tai kilometrejä pitkä merentäristysaalto huuhteli kaiken elollisen pois tieltään. Useampaan kertaan Peter vakuutti, kuinka tropiikin kevyesti rakennetut talot kestivät maanjäristystä vastaan aivan kuin puulaiva aallokossa, nitisivät ja natisivat liitoksissaan, mutta eivät repeytyneet.

Peter Hansen oli oikea soldier of fortune, onnen soturi, joka ei koskaan nurissut kohtaloaan. Jos häneltä kysyttiin, eikö hän katunut, kun oli menettänyt niin monta loistavaa tilaisuutta tehdä itsestään seudun varakkaamman miehen, Peter vastasi:

»Mitä se auttaisi? Olen ottanut elämästä irti kaiken mahdollisen ilon. Mitä muuta saattaisi ihminen toivoa?»

* * * * *

Suomalainen O., joka samoin kuin Peter Hansenkin siirtyä seudulle yksinkertaisena merimiehenä noin kolmisenkymmentä vuotta sitten, on osannut elää säästäväisemmin kuin viimeksi mainittu, ja hän on nyt seudun varakkaimpia plantaasinomistajia.

Hänellä on Uudessa Irlannissa kaksi tuottavaa plantaasia, Fangalawa ja Laguraianga. O. ei pyrkinyt Saksan alamaiseksi saksalaisten hallituskauden aikana, kuten monet seudun eurooppalaiset tekivät, joten hänen omaisuuttaan ei myöskään takavarikoitu. Ollen naimisissa samoalaisnaisen kanssa ja vuosikymmeniä eläneenä ilman maanmiestensä seuraa O. on unohtanut äidinkielensä. Hänen ainoa suomenkielinen lauseensa: »Kyllö minö ymmörrä», todistaa kuitenkin hänessä vielä asustavan suomalaisen itsepäisyyden.

Paikkakuntalaiset eivät unohda tämän maailman tiedoissa hieman takapajulle jääneestä maanmiehestämme puheen tullen kertoa, kuinka O. kymmenkunta vuotta sitten kirjoituskoneiden ilmestyessä saarille välttämättä tahtoi hankkia itselleen »kirjoittavan koneen». Saatuaan koneen haltuunsa O. päätti heti koettaa, kykenisikö »masiina» toimittamaan asioita. Asettuen koneen eteen seisomaan hän saneli sille kiireellisimmän tilauksensa — pari laatikkoa olutta — painoi umpimähkään joitakin näppäimiä ja lähetti sitten kanakin viemään paperin kauppiaalle. Kun ei mitään olutta kuulunut, suuttui O. mokomaan vehkeeseen ja heitti koko kirjoituskoneen mereen.

* * * * *

Toinen Etelämeren saarilla asuva suomalainen veteraani on kapteeni S., joka on niinikään oleskellut kolmisenkymmentä vuotta eteläisellä pallonpuoliskolla, milloin helmenpyytäjänä, milloin kauppa-asiamiehenä ja nyt lopuksi kullankaivajana.

Ensimmäisen tapaamisemme voisi melkein sanoa rotuvaistosta johtuneeksi: Istuin kiinalaisen Ah Manin ravintolassa pistelemässä maukasta villiporsaanpaistia suuhuni, kun laiha ja päivän paahtama keski-ikäinen mies astui sisälle, istuutui viereiseen pöytään, vilkaisi ensin minuun ja sitten lautaseeni ja tilasi porsaanpaistia hänkin. »Tuo voisi olla vaikka suomalainen», tuumin itsekseni, »tai ainakin pohjoismaalainen». En malttanut kauemmin hillitä uteliaisuuttani, vaan viritin keskustelun:

»I say», sanoin alkuun päästäkseni, »mistäpäin maailmaa vieras tulee? En muista nähneeni Teitä ennen täällä?»

»Well», vastasi päivänpaahtama mies, »olen vastikään tullut tänne Uudesta Irlannista, mutta alunperin olen Suomesta.»

Siinä sitä sitten oltiin, ihmeteltiin ja kyseltiin molemmin puolin. Saman pienen maan poikia kaukana murjaanien mailla!

Tätä ensimmäistä tapaamistamme seurasi monta yhteistä muistorikasta purjehdusmatkaa sinisen vihreissä laguuneissa kapteeni S:n kuunarilla.

Kapteeni S:n monivaiheisesta elämästä troopillisilla saarilla voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Helmenpyytäjänä hän tuli tunnetuksi, paitsi rohkeiden purjehdusmatkojensa ansiosta, eritoten kuuluisan mustan helmen johdosta; tämä arvokas helmi häneltä kuitenkin pian varastettiin Sydneyssä. Ollessaan recruiterinä, alkuasukaspestaajana, S. joutui usein vakaviin tilanteisiin tunkeutuessaan liian syvälle saarten sisäosiin, missä alkuasukkaat monin paikoin ovat vielä täysverisiä ihmissyöjiä ja tuskin koskaan valkoista miestä nähneetkään. Annamme kapteeni S:n itsensä seuraavassa kertoa eräästä pestausretkestä, jonka hän jokin vuosi sitten teki Salomonin saarten pohjoisimman ja samalla suurimman saaren, Bougainvillen sisäosiin:

»Uudesta Britanniasta oli vaikea enää löytää työnhaluisia alkuasukkaita, joten päätin koettaa kerran onneani Salomonin saarilla. Saavuin Bukaan [»Buka» on lyhennys sanasta Bougainville] neljän mieheni kanssa, mutta piankin, että rannikkoseutujen alkuasukkaat olivat haluttomia pestautumaan valkoisen miehen palvelukseen. Päätin yrittää saaren sisäosassa, ylhäällä vuoristossa. Neljän kanakin kera olisi kuitenkin ollut liian uskallettua tunkeutua vihamielisten vuoristolaisten alueille. Sain lopulta houkutelluksi neljä bukalaista lähtemään mukaani, joten minulla siis oli yhteensä kahdeksan rihlankäyttöön tottunutta alkuasukasta matkassani.

Pyssyillä, ampumatarvikkeilla ja eväillä varustettuina läksimme matkalle varhain aamulla kahdella kanootilla. Etenimme jokea myöten noin kymmenen mailia eli miltei vuorten rinteille saakka. Joen molemmat rannat olivat liaanien peittämät ja, mikäli niiden välitse saattoi nähdä, suoperäistä maata. Sivuutimme joitakin päivänpaisteessa lekottelevia alligaattoreita.

Emme olleet nähneet vielä ainoatakaan alkuasukaskylää, kun illalla leiriydyimme vuorten juurelle. Seuraavana aamuna aloimme kapeata alkuasukasten tallaamaa polkua seuraten nousta ylös vuorelle. Jatkoimme kiipeämistä koko päivän tapaamatta vieläkään muuta merkkiä alkuasukkaista kuin hylätyn kylänpaikan. Arvioin nousseemme noin. 4 000 jalkaa merenpinnan yläpuolelle. Vasta kolmantena päivänä jälkeen puolenpäivän saimme näkyviimme joitakin alkuasukastaloja, mutta kun saavuimme kylään, ei siellä ollut muita eläviä olioita kuin kolme sikaa. Kylän asukkaat olivat todennäköisesti piiloutuneet jonnekin lähistöön. Herättääkseni mahdollisesti väijyskelevissä vuoristolaisissa hieman kunnioitusta aseitamme kohtaan ampua jyräytin yhden sioista iltapäiväpaistiksemme.

Pystytin leirin vähän matkan päähän kylästä ja määräsin kaksi miestä pitämään vahtia. Mutta kun aamupuoleen yötä heräsin, nukkuivat kaikki mieheni, vahdinpitäjät niinkuin muutkin. Koko päivän kiipeäminen ja tukeva ateria oli liikaa veltoille merenrantakanakeille.

Aamulla panin viisi miestä tiedusteluretkelle ympäristöön kieltäen ankarasti heitä ampumasta, ennenkuin heidän henkeänsä uhataan. Pojat palasivat leiriin vasta iltapäivällä tuoden mukanaan kaksi vankia, noin 60-vuotiaan ukon ja 14-vuotiaan pojan. Molemmat vangit töllistelivät minua ja vapisivat pelosta. Saatuaan kelpo annoksen paistettua porsastamme ja toinnuttuaan ensi hämmästyksestään ukko alkoi selitellä meille jotakin hyvin innostuneesti. Kahdeksan miestäni edusti neljää eri alkuasukaskieltä, mutta eivät kuitenkaan ymmärtäneet sanaakaan ukon puheesta. Päätin pitää ukon ja pojan luonani toistaiseksi. Aamun valjetessa havaitsimme kuitenkin, että ukon oli onnistunut yön pimeydessä puikkia tiehensä.

Mikään alkuasukkaiden pestaus ei tällaisissa olosuhteissa tullut kysymykseenkään, joten ajattelin olevan parasta pyrkiä saaren vastakkaiselle rannikolle. Pojan päätin viedä mukanani edes näytteeksi ihmisaroista vuoristolaisista. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä emme ehtineet kulkea montakaan kilometriä, kun huomasimme olevamme vuoristolaisten piirittämät: keihäitä alkoi viuhua meitä kohti kuin nuolia. Vuoristolaisilla mahtoi olla kokemusta tuliaseiden tehosta, koska eivät uskaltaneet tulla keihäineen heittomatkan päähän. Vai oliko keihäiden matkan päästä heitteleminen heidän sodankäyntitapoihinsa kuuluvaa mielenosoitusta! Tilanne näytti joka tapauksessa varsin uhkaavalta, sillä vuoristolaisilla oli ainakin kymmenkertainen ylivoima. Koska arvasin syyn äkilliseen hyökkäykseen johtuvan pojan varastamisesta, katsoin parhaaksi noudattaa ensimmäistä uhkavaatimusta ja palauttaa pojan heimonsa turviin. Saatuaan pojan takaisin vuoristolaiset katosivat yhtä äkisti kuin olivat ilmestyneetkin, ja me saimme jatkaa matkaamme häiritsemättä. Sivuutimme nytkin, laskeutuessamme alas vastakkaista rinnettä, useita kyliä, mutta kaikista olivat asukkaat kadonneet meidän ilmestyessämme.

Ensimmäinen valkoihoinen, jonka rannikolle päästyämme tapasin, oli ranskalainen lähetyssaarnaaja, joka onnitteli minua, sanoen minun olevan ensimmäisen eurooppalaisen, joka oli kulkenut vuorten yli. Joitakin vuosia sitten oli saksalainen patrulli päässyt huipulle saakka, mutta sen oli ollut pakko kääntyä takaisin alkuasukasten keihässateen edestä.»

* * * * *

Kolmas Uuden Guinean suomalainen oli saapunut Rabauliin vasta vähän ennen minun tuloani. Mutta paljon maailmaa nähnyt mies oli W.V. W., suurimman osan elämäänsä ulkomailla elänyt hänkin, ja mitä moninaisimmissa ominaisuuksissa esiintynyt. W. oli globe-trotter Jumalan armosta — jos siihen ominaisuuteen mitään erikoista armoitusta tarvitaan! —ja niin monipuolinen kyvyiltään kuin vain suomalainen maankiertäjä voi olla. Hän pystyi tekemään insinöörin, arkkitehdin, rakennusmestarin ja laivaperämiehen tehtävät, mutta ei tarpeen tullen halveksinut konttoriapulaisen, kirvesmiehen tai autonkuljettajan toimiakaan. En tullut kysyneeksi, oliko hän koskaan työskennellyt laastimuurarina, mutta vapaamuurari hän ainakin oli.

Kun ensimmäisen kerran tapasin W:n Rabaulissa, oli hän valtion tiemestarina. Hänen työnään oli parinkymmenen mailin pituisen tieosan kunnossapidon valvominen. Tie oli kuvankaunis autotie ja kaarsi lahden pohjukkaa rantapalmujen lomitse koko matkan noin viiden tai kymmenen metrin etäisyydellä rannasta. Ratsastaa tien kerran, pari viikossa päästä päähän ja ilmoittaa maanjäristysten tai rankkasateiden mahdollisesti aiheuttamista vieremistä asianomaisten alkuasukaskylien päämiehille — siinä tämän armoitetun maankiertäjän tehtävät! Mutta maankiertäjä ei olisi oikea maankiertäjä, jos hän viihtyisi yhdessä paikassa, olipa se sitten kuinka puoleensavetävä tahansa.

W. oli usein kutsunut minua viettämään »viikon loppua» luonaan, ennenkuin hän tulisi jättämään toimensa. Omaa äidinkieltä haastelevia maanmiehiä ei tuolla maailmaasivulla tapaa joka käänteessä, joten noudatin kutsua heti tilaisuuden tullen ja ajaa hurautin eräänä lauantai-iltapäivänä Karaviaan, missä W:n palmunlehvistä ja bamburuo'oista kyhätty maja sijaitsi mainitun rantatien varrella, noin kolmen neljännestunnin automatkan päässä Rabaulista.

W. oli vastikään hankkinut pari luodikkoa, joilla ensi virkistykseksemme pudottelimme paremman riistan puutteessa palmujen latvoissa torkkuvia lentäviä kettuja. Liian helppoon metsästykseen väsyttyämme menimme vilvoittelemaan 28 Celsius-asteen lämpöiseen meriveteen. En ole eläissäni tavannut toista niin puheliasta suomalaista kuin W. oli. Kun myöhemmin sikäläisille tuttaville kuvailin suomalaisia harvasanaisiksi, sain aina vastaukseksi: »Entäs maanmiehesi W.!»

Kujeita ja kompia oli W:llä aina varastossa. Nyt hän tokaisi yht'äkkiä, että hänen musta palvelijapoikansa ymmärtää suomea, ja sanojensa tueksi hän huusi ovensuussa seisovalle kanakille väärentämättömällä Rauman murteella:

»Hei, Torombara, tuost masteril lissä plätei!»

Poika kantoi ohukaisia pöytään kuin käskystä. Väitin tietysti, että hän oli sopinut tästä kanakkinsa kanssa ennen minun tuloani. Silloin W. antoi toisen näytteen:

»Torombara, panest lamppu valkkia!»

Ja kanakki sytytti lampun ja kantoi sen pöydälle. Nyt päätin minäkin koettaa, miten pitkälle murjaanin suomentako riittäisi ja sanoin vuorostani:

»Hei, poika, sulje se ovi!»

Siinä sitä oltiin, Torombara ei ollut tietääkseenkään. Mutta väitti yhä, että poika ymmärtää suomea, nimittäin Rauman murretta, ja sanoi saman lauseen omalla tavallaan:

»Torombara, panest se ovi kii!»

Torombara sulki oven.

Vähän aikaa poikaa tutkittuani pääsin kuitenkin W:n juonen perille: Torombara oli niin sanottu metsäkanakki; vasta lyhyen aikaa ollut valkoisten ihmisten ilmoilla, eikä niin ollen osannut muuta kuin kotikylänsä kieltä, joten oli aivan yhdentekevää, mitä muuta kieltä hänelle puhui. Poika koetti parhaansa arvatakseen, mitä kulloinkin tarvittiin. Jos Torombara olisi osannut pidgin-englantia, hän ei varmastikaan olisi kuunnellut »raumlaissi komennukssi».

Erään toisen kerran W. hämmästytti minua samanluontoisella tempulla. Tavanomaisen kirjelappusen sijasta, joilla kanakit siellä toimittavat isäntiensä asioita, W. lähetti saman Torombaran luokseni suullisin terveisin. Poika astuu sisään ja sanoo virheettömällä suomen kielellä:

»Hyvää päivää! Isäntä käski sanomaan, että hän voi muuten hyvin, mutta elämä tuntuu niin…» (sitten seurasi liuta painettavaksi sopimattomia suomalaisia attribuutteja).

Vähällä oli, ettei kelpo Torombara saanut kädessäni olevasta perhosverkon varresta selkämykseensä, ennenkuin älysin, että viatonhan palvelija oli isäntänsä synteihin.