IX.

Lähellä Kammolaa sijaitsee kunnahalla uhrilehto. Haltijan kuvan edessä oli arina, jonka yli riippui kahloista kattila. Siinä uhrilihat keitettiin. Pyhässä puussa riippui nyljettyjen uhrieläinten nahkoja.

Täällä oli Kammo, tyttärensä karattua, monet monituiset kerrat uhrannut ja Ukolta tiedustellut, mihin hänen tyttärensä oli joutunut. Mutta merkit olivat ristiriitaisia; toisen kerran toista, toisen kerran toista ilmoittivat. — Huhu näistä loihtijan turhista kokeista levisi kansaan ja lisäsi sitä epäluottamusta, joka jo oli syntynyt Kammoa vastaan.

Apeaksi oli loihtijan mieli näiden vastusten kautta käynyt. Emostaankaan ei hän ollut mitään kuullut.

Hämäläiset häntä eivät säälineet, niinkuin lukija hyvin ymmärtää. Kaiken tämän oli Kammo ruotsalaisia suosimalla ansainnut. Kammo tunsi kyllä itsessään, millä kannalla hänen ja hämäläisten väli oli ja päätti pitää varansa. Eihän tuo elämä juuri kovin huvittavalta tuntunut, mutta kuitenkin Kammo, niinkuin moni onneton, ennen halusi elää kuin kuolla, vaikkapa harmiksikin kansalaisilleen.

Poutailmoja oli kestänyt monta viikkoa. Kammoa käskettiin rukoilla Ukkoa, vihmomaan vettä taivahasta nääntyville viljavainioille ja niityille. Avopäin, polvillaan Kammo hikoili ja pohti. Mutta ei ollut seuraus parempi, kuin Baalin papeilla muinoin. Eikä ollut mitään Eliasta olemassa. Että pouta oli haitaksi kristityillekin, samoinkuin pakanoille, sitä eivät hämäläiset ajatelleet; pitivät vaan Ukkoa loukkaantuneena, etenkin heidän tietäjälleen.

Muuan kulkutauti liikkui myös tähän aikaan ja alkoi tappaa ihmisiä. Yhtä vähän siihenkään apua löydettiin, vaikka uhrattiin ja rukoiltiin. Ja Kammon niskoille tämäkin vitsaus sysättiin.

Olipa hämäläisillä jonkunlainen lohdutus, kun kolme kristittyä, ukko sekä tyttö ja poika heidän käsiinsä joutui. Ehkäpä Ukko näistä uhreista mieltyisi. Uhrilehdon syrjään ladottiin puita rovioksi ja sen päälle onnettomat sidottuina sysättiin. Rovio sitten sytytettiin. Ukko rukoili Jumalaa, kun liekit hänen sivujaan sivelivät ja Kammo rukoili taivahan Ukkoa poistamaan kulkutautia ja poutaa. Nuoret roviolla huusivat ja koettivat riistää itsensä irti, joka pojalle onnistuikin; vaan kun oli maahan vierähtänyt, ei kerinnyt ylös, ennenkuin hämäläisen kirves oli hänen kallonsa halkaissut.

Mutta kummallisesti kovakorvainen oli Ukko. Yhä edelleen kulkutauti tappoi ihmisiä, yhä edelleen päivä paahtoi pilvettömältä taivaalta. Nääntymäisillään oli kasvikunta ja katovuosi tiedossa. Kaikkeen tähän täytyi löytyä joku syy. Ja mikä muu voi tähän syynä olla, kuin se, että kelvoton oli tietäjä ja uhraaja. Ei Ukko semmoisesta huolinut.

Olisi ehkä kyllin ollut siinä, että hän virastaan poistettaisiin. Vaan vielä asteen edemmäksi kohosi hämäläisten epäluulo ja se yksi aste oli varsin vaarallinen. Syntyi se ajatus hämäläisissä, että Kammo, närkästyksissä kun oli, häijyyksillään rukoili Ukolta vastuksia kansalaisilleen. Olihan tuo otaksuminen varsin luonnollinen. Kenen aivoissa se keksintö ensin kypsyi, siitä ei ollut tietoa, vaan yleisesti se hyväksyttiin. Ja nyt ei ollut kyllin siinä, että Kammo virastaan erotettaisiin; häneltä oli riistettävä mahdollisuus voida kääntää Ukon suosio hämäläisistä.

Hän oli siis pakotettava julkisesti tunnustamaan rikoksensa ja uudestaan rukoilemaan Ukolta suosiota ja apua tai — poistumaan elävitten joukosta.

Kuusimiehinen lähetystö saapui Kammohan tietäjälle näitä vaatimuksia julistamaan.

Loihtija seisoi pajassaan, viikatetta valmistelemassa. Puolikasvanut poika liehtoi ja Kammo nosti juuri tulikuuman raudan ahjosta alasimelle ja alkoi sitä vasaralla kalkutella, kun miehet ilmaantuivat pajan ovelle. Säkenet ympäri sinkoilivat. Tulokkaita Kammo ensin ei ollut huomaavinaan. Vihdoin muuan heisiä rykäsi, sylkäsi ja sanoi kalkutusten tauotessa, kun rauta taas ahjoon työnnettiin.

— Kiire on pajamiehellä.

— Kiire on, toisti loihtija.

— Joutuuko pajamies meitä kuulemaan hiukan? Olisihan sitä vähän asiaa, jatkoi äsken puhunut, niistäen nenänsä päivettyneeseen puseron liepeeseen.

— Menkää pihalle odottamaan, kunnes tämän työn käsistäni saan, vastasi tietäjä.

— Ylpeä olet! mutisivat hämäläiset ja poistuivat ovelta. Muuan arveli: hän pelkää.

— Nyt Kauron Jaska noutaa pirtistä Kammon kirveen ja peitsen! sanoi muuan hämäläinen.

— Ja hänen jousensa lisäsi toinen.

— Kauron Jaska hyökkäsi pirttiin ja tuli kohta takaisin, kantaen sylissään nuo aseet.

— Juokse meille suoraa päätä ja visko nuo uuniin, jossa valkea juuri loimottaa, sanoi muuan. Kauron Jaska lähti kiireesti Kammolasta.

Naama noessa ja hikiherneet otsassa, tuli hetken päästä Kammo ulos pajasta.

— Mitäs miehille kuuluu? hän kysyi.

— Vähän lisiä entisiin, alotti muuan. Koska vastoinkäymiset meitä yhä ahdistavat, niin uskomme, että sinä olet niihin syypää.

— Vai niin. — Mutta jos erehdytte?

— Me emme erehdy. Tunnusta, että olet meille vastoinkäymistä Ukolta rukoillut.

— Oletteko järjeltänne? tiuskasi Kammo. Viskata tuommoisia syytöksiä. Hävetkää!

— Me vaadimme, että meidän kuullen ja määräysten mukaan, tulet Ukolta sadetta ja kulkutaudin ehkäisemistä rukoilemaan, oikein polvillasi ja paljain päin rukoilemaan sekä salaisia kostosanojasi peruuttamaan.

— Näinkö tässä maassa nyt ruvetaan elämään?

— Näin. Ja joka ei mukaannu, syyttäköön itseänsä.

— Tuommoista puhetta en ole ennen kuullut.

Ettekö älyä, mitä voin teille tehdä?

Hämillään hämäläiset katselivat tietäjää, jonka uhkaava muoto ei hyvää ennustanut.

Hän oli noussut portaille. Kätensä hän ojensi hämäläisiä vastaan, hänen silmänsä tuijottivat eteensä ja kauheita lauseita tulvasi hänen huuliltaan. Muuan hämäläisistä alkoi peräytyä takaperin ja eipä kauvaakaan, kun kaikki kuusi miestä poistuivat pihasta takaperin.

— Toisen kerran hän meidät karkoitti, sanoi muuan, eikäpä uskalla hänen vihojaan vastaanottaa. Vaan kun kolmannen kerran tulemme, niin on voitto meidän.

— Voitto on meidän, kertoivat muut.

— Pelkureita ovat raukat! huudahti Kammo. Minäkö heidän hullunkurisiin tuumiinsa suostuisin! En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana.

Hän vaipui mietteisiinsä.

— He ovat äissään eikä ole minulla hyvää odotettavissa. Selvintä on, että poistun näiltä mailta. Huomenna lähden liikkeelle ja luovun näiltä seuduilta, jossa näin tukalat olot vallitsevat. Kykyni minun kyllä muuallakin elättää.

Hän meni pirttiin ja istui pöydän ääreen syömään leipää ja suolakalaa. Piimää päälle ryyppäsi.

Sattuipa seinää vastapäätä silmäilemään. Ei näkynyt kirvestä puunaulassa, eikä sen vieressä myöskään peistä eikä jousta.

— P—le! kirosi Kammo. Ne mitättömät ovat varastaneet aseeni. Sen vuoksi olivat niin kopeat.

— Mutta onpa minulla vielä pajassa aseita jonkunlaisia. Pihdeilläni niistän heiltä nenät ja moukarilla kolistelen heidän kallojaan.

Hän nousi, mennäkseen pajaan. Portaille tultuaan, hän suojasi kädellään silmiään, nähden tanhuan päässä ihmisolennon hitaasti lähenevän. Katselee, katselee, niin jopa tuntee tulijan omaksi tyttärekseen!

Hän muisti kaiken sen harmin ja häpeän, jonka oli Sulikin kautta saanut kärsiä. Katkerat sanat olivat hänen huuliltaan lähtemäisillään, kun hänen tyttärensä laihtuneena, kalpeana, kyynelsilmin seisahtuu hänen eteensä, ja tuskin kuuluvalla äänellä kuiskasi:

— Isä, anna anteeksi onnettomalle tyttärellesi!

— Kenen on syy onnettomuuteesi? sanoi synkästi Kammo.

— Oma on syyni. Mutta älä hylkää minua! Suojele minua! Minua ajetaan takaa. Minä olen murhaaja!

— Murhaaja! — Hänen siis tapoit, joka sinut vietteli?

— En häntä, vaan naisen, joka hänet minusta houkutteli.

— Kristityn naisen?

— Kristityn. Turun linnanpäällikön tyttären.

— Ja tuon kaksinkertaisen naisviettelijän jätit eloon? Miksi?

— Siksi, että — — että vieläkin häntä rakastan. Kyllä häntä inhosin sydämeni syvyydestä, niinkauvan kuin se nainen eli. Mutta jälestäpäin taas en voinut unhottaa uskotonta, jonka varmaankin tytön vanhemmatkin suurella kohteliaisuudellaan viekottelivat.

— Höperö nainen! Kuinka uskallat vielä tuommoista puhua?

— Höperö olen; sen ymmärrän.

— Tiedätkös: olen vannonut tappaa sinut, niinkuin myös gottlandilaisen, jos jommankumman käsiini saan.

— Ota henkeni, jos tahdot! Muutoin sen muut ottavat.

Kammo seisoi kalpeana, katsellen kalpeaa lastansa. Kova taistelu riehui hänen rinnassaan.

Vihdoin hänen sydämensä heltyi. Eihän Ukkokaan minusta lukua pidä, mitäpä minäkään valastani, mutisi hän. Sitten puhui lapselleen:

— Astu sisälle, lapseni, kotisi katon alle. Kammon sydän, niinkuin jokaisen ihmisen, kaipasi olentoa, jolle voi huolensa uskoa ja jolta voi lohdutusta saada. — Varmaankin sinun on nälkä.

— Kova nälkä minun on, sanoi Sulikki.

Kammo meni äkkiä aittaan, otti sieltä sian ja lampaan lihaa, rieskaleipää, voita ja maitoa.

— Voi isä miksi en minä saanut mennä? sanoi Sulikki. Minun vuokseni vaivaat itseäsi!

— Minä nyt palvelen sinua, vastasi Kammo. Syö lapseni; on toki Kammolassa ruan apua. Ehkäpä viime aterian isäsi täällä sinulle tarjoo.

— Viime aterian! kertoi säikähtäen Sulikki. Emmeköhän vielä huomennakin ole elossa ja seuraavat päivät?

— Kyllä kaiketi. Vaan olen aikonut lähteä huomispäivänä näiltä tienoilta pois. En sovi hämäläisten kanssa täällä.

— Lähdetäänpä vaan! Mutta mihinpäin?

— Olisihan rantamaille syytä mennä? Kunpa olisi Räntä — niin eihän sinnepäin sovi sinun vuoksi — no kyllähän johonkin osataan. Pääasia on, että täältä erotaan. Satakoon Ukko sitten rautaisia rakeita hämäläisten päälle! Ne konnat sen hyvin ansaitsevat, sillä hävyttömästi ovat minua kohdelleet. Syyttävät minua siitä, että olen heidän ylitse vastoinkäymisiä rukoillut Ukolta. Sitä en ole ennen tehnyt, vaan nyt sen teen.

Hän lakkasi puhumasta, soperrellen sitte epäselviä herjaussanoja.

— Nyt laskemme levolle, hän sitte sanoi tyttärelleen. Ja huomenna pois täältä, huonojen seasta!

Heittäytyi vuoteelle pitkäkseen, haukotellen. Haiskahtipa sateelta ilma äsken, hän jupisi.

— Jokohan Ukko viimein lauhtuisi ja vettä taivosesta vihmoisi?

— Kuule, isä sanoi Sulikki. Miten talosi käy? Jätätkö sen autioksi? Hämäläiset sen kyllä silloin hävittävät.

— Piirrän hiilillä viisikaunan oveen, niin eivät uskalla taloon koskea. Ja Tarmolassa käymme mennessämme, hänen haltuunsa uskon taloni. Tarmo on ainoa oikea ihminen noiden mitättömien seassa. — Niin, ikävä oli, ettet ruvennut hänen miniäkseen. Vaan mitäpä tuosta nyt enään, huokasi tietäjä.

Sulikkikin kallisti päänsä levolle ja kohta hän nukkui sikeästi, moneen yöhön kun ei ollut oikeaa unta saanut.

Yö saattoi olla puolivälissä, kun hämäläisjoukkue astua tallusteli kujaa pitkin Kammolaan. Äänettöminä miehet tulivat pihaan, astuivat moniaat portaille ja pönkkäsivät ulko-oven lujaan. Pienet luukut seinissä myös koetettiin saada pajuvitsoilla kiinnitetyksi. Eivät miehet aavistaneet, että tietäjän tytärkin oli kotiinsa saapunut.

Lastuja ja tuohta, jopa rohtimiakin, oli vakoissa tuotu Kammolaan. Mitä niillä aiottiin tehdä, sen lukija kyllä arvaa. Pirtin alle niitä koetettiin tukkia, minkä mahtui. Ja sitten sytytettiin.

Kuivat olivat sytyt, kuivat myös sytytettävät. Ei aikaakaan, savu alkoi kohota Kammolan pirtin seinämiä ylöspäin ja rakennuksen kehä alkoi sieltä täältä kimallella tulen vallassa.

Kammo hypähti pystyyn vuoteeltaan. Pirtti oli savua täynnä. Sikeästi nukkunut Sulikki myös heräsi ja alkoi huutaa.

Tietäjä kirosi nyt, kun oli ajattelemattomasta jäänyt aseitta yöksi. Olisipa edes rautakangen vajasta kaapannut. Nyt hän seisoi sulin käsin — unohutti noutaa, kun tyttärensä tapasi.

— Me olemme hukassa! hän huudahti, koettaen ulko-ovea rynnistää. Se oli turhaa.

Ukkosen majesteetillinen ääni nyt alkoi avaruuksia kajahutella ja salamat alkoivat leimuta. Moniviikkoinen helle puhkesi rankkasateeseen. Kun se oli tauonnut, silloin onnettomain hätähuudotkin olivat vaienneet.

— Hetipä Ukko hellitti, kun Kammo henkensä heitti, tuumailivat hämäläiset hyvillään.

Seuraavana iltana Irja Kammolan raunioille saapui, kun oli tapauksesta tiedon saanut. Kammon ja Sulikin ruumiit etsittiin ja löydettiin ja kahden palkkalaisen avulla ne maahan kätkettiin. Irja seisoi äänetönnä sukunsa jäännösten edessä. Ei kyyneltä kohonnut hänen silmiinsä. Vihdoin hän supisi: niin käy niiden, jotka eivät vanhempiensa tahtoa noudata! Sen sanottua hän kääntyi menemään, eikä niillä tienoin vanhusta sen jälkeen näkynyt.