XII

Se soittaa vieläkin kanneltaan — Sit' usein lasna ma kuulin — Ja vanhoja Väinön laulujaan Se laulavi partahuulin; Ja urhot astuvat kumpuin yöstä Ja kertovat muinaiskansan työstä Ja neuvovat polvea nousevaa — Oi Karjala, muistojen maa!

Genetz, Karjala.

Ei kaukana niiltä seuduilta, jossa "Imatran innot" huutaen etsivät vertaistaan, asui, isänsä maata viljellen ja halliten, Sarmi ja hänen vaimonsa Vieno, jotka lukija vielä kertomuksemme alusta muistanee. Sinne siirrymme nyt muutamana talvi-iltapäivänä, kun pakkanen nurkissa paukkuu ja laskeva aurinko kultailee kuusien ja honkien kuuraan pukeutuneet oksat hyvästijättövalollaan.

Tilavassa pirtissä istuu kolme naispaikkalaista, kukin rukkiansa kehräten, Vaaleanverinen, pulska Vieno istuu kangaspuitten ääressä kultakangasta helskytellen. Ei ole ikä häntä paljon pilannut, muuttumattomat ominaisuudet: tyyni, ystävällinen katsanto, suloiset silmät ja lumoova hymy huulilla olivat jäljellä. Lähellä häntä istui Kyllikki, Tarmolan vanha emäntä, sukkaa kutoen ja lattialla melusi kolme lasta. Viisivuotias Kommi oli ajelevinaan komureessä jonka eteen vanha keltainen kissa oli valjastettu; kolmivuotias Katri riuhtoi korvista mustaa koiraa, joka väliin älähti ja silmäili minkäkokoinen ja ikäinen hänen rääkkääjänsä oli, malttoi sitten mielensä ja kärsi. Toisella vuodella oleva Anterus harjoitteli tulevaisen olemisensa pääehtoa: pysymistä kahdella jalalla. Hän kellahti usein lattialle, ulvahti, ulvahti ja alkoi uudestaan koettaa.

Ovi aukeni ja kultakutrinen, punaposkinen Kyllikki, isoäidin kaima ja kultasilmä ryntäsi sisään, suoraan mummon syliin. Häntä seurasi kintereillä yhdeksän vuotias Sarmi, lapsista vanhin.

— Kutti, kutti! Etpä saanut minua kiinni! huusi Kyllikki asettaen kymmenen sormea suoraviivaan nenänpäästä ulospäin, viisi yhtäälle, viisi toisaalle.

— En tahtonutkaan! Sarmi kopeasti vastasi. Kyllä kai olisin saanut!

— Kyllä Sarmi sinun kiinni saa! vakuutti keltaisen kissan ajaja.

Mutta Kyllikin isoäiti puheli Vienolle:

— Kauvanpa miehet viipyvät karhun ajossa. Saa nähdä saavatko saalista.

— Olen jo levoton vastasi Vieno. Näin unta, viikko sitten, että Sarmi lähti kotoaan eikä palannutkaan.

Tämän sanottua Vieno taas alkoi kutoa. — Hetkinen kului, niin jopa Tarmolan vanha emäntä keskeytti äänettömyyden.

— Kuulenko oikein? Laulua, melua, jalkojen kopinaa kujalta korviini kaikuu, hän sanoi.

Vienon silmät leimahtivat.

— He tulevat! Oi kuinka hauskaa! Pirtin ovi riuhdottiin auki ja kuusi miestä astui sisään, kantaen hakopaareilla otsoa, oikein isoa mesikämmentä, Tarmo ja Tiera etupäässä astuivat, Sarmi ja Vuolamoinen keskellä, kaksi palkkalaista jäljestä. Naapurista oli vaimoväkeä ja poikanulikoita tunkenut porstuaan ja yrittivät pirttiinkin. Kantajat lauloivat:

Pois on poiat porstuasta, Piiat pihtipuolisesta, Uron tullessa tupahan, Astuessa aimo miehen.

Kotiväkikin siirtyi pirtistä kiireesti toimimaan juhlallista illallisateriaa väsyneille miehille.

Pirtin peräpenkille paiskattiin otus. Tiera rupesi nylkemään metsän kuningasta ja lauloi:

Elä otso tuosta huoli, Eläkä pane pahaksi, Jos tulevi turkin tunti, Karvojen katsanto-aika, Ei tuhota turkkiasi, Karvojasi ei katsota, Herjojen hetaleluksi, Vaivaisien vaattehiksi.

Lihat palottiin ja vietiin kattiloihin keitettäviksi. Isolle pöydälle sitten ladottiin ruokia juomia ylöllisesti ja istuttiin aterialle. Tiera lauloi:

Kummun ukko, kultarinta, Tapion talon isäntä, Metsolan metinen vaimo, Metsän ehtoisa emäntä, Mies puhas, Tapion poika, Mies puhas, punakypärä, Tellervo, Tapion neiti, Kanssa muu Tapion kansa, Tule nyt häihin härkösesi, Pitkävillasi pitoihin. Nyt on kyllin kystä syö'ä, Kyllin syö'ä, kyllin juo'a, Kyllin itsensä piteä, Kyllin antoa kylälle.

Istuttiin siinä sitten illemmaksi. Vaimoväki siirtyi levolle, mutta miehet rähisivät aamunkoittoon asti. Tarmo, selvin mies joukosta, nousi vihdoin ja meni maata, sivumennen huomauttaen, että eipä olekaan kymmenenkuntaan vuoteen hänellä ollut näin rattoisaa iltaa.

Sarmilassa kävi ajan takaa muuan vanha nuorimies, nimeltä Kaapro. Hänen kanssaan Vuolamoinen, Vienon veli, tuli erittäin hyvin toimeen. Vuolamoinenkin oli jotensakin itserakas, vaan Kaapro ei siinä suhteessa löytänyt vertojaan. Hän luuli kaikkien tyttöjen, jopa naineidenkin, olevan häneen aivan ihastuneita ensi katsannolla. Keskenään nämä veikot sitten kehuivat vastustamattomuudestaan tässä suhteessa.

Toisessakin suhteessa he olivat hengen heimolaisia nimittäin hevosia arvostellessa ja ajaessa. Se oli heidän hupaisinta ajan viettoaan.

Kaikeksi onnettomuudeksi tuommoiset luonteet pian riitaantuvat, kun heidän etunsa vähänkään tulevat ristiriitaan keskenään.

Kaapro oli jo ennestään silmällä pitänyt erästä varakasta vanhaa piikaa, vaan päättämättömyydessään jättänyt kosimisen kesken, niinkuin hänen tapansa oli. Mutta kun Vuolamoinen huomionsa käänsi samaan neitoseen, niin Kaapro ensin ei muka ollut huomaavinaan asiata, vaan kun pelkäsi toden olevan tarkoituksena, hän närkästyi, ja soimasi muiden läsnäollessa Vuolamoista. Tämä, ollen vankan hämäläistalon tuleva hallitsija ja arvossapidetyn isänsä poika ei suvainnut tuollaista kohtelua vaan vaati Kaapron tappeluun.

Tuota kaksintaistelua oli kokoontunut katsomaan kylän nuoriso, ei ainoastaan miehenpuoliset, vaan vieläpä naisetkin tahtoivat nähdä, miten heidän ihailijansa ottelivat. Kaapro kerskasi pian masentavansa tuon hämäläisen kauriin ja Vuolamoinen ei sanonut pelkäävänsä karjalaista karjua.

Hän, jonka vuoksi taistelu tapahtui, oli asettunut kivelle istumaan taistelevien ääreen.

Punaisissa ja sinisissä vaatteissaan hän näytti hiukan suruttomalta ja seurasi suurella tarkkuudella taistelun vaiheita.

Sylipainia siinä ensin pantiin. Kellahti Kaapro vihdoin seljälleen. Vaan kohta hän oli pystyyn kavahtanut ja antoi iskun vastustajansa nenälle niin, että veri sieramista purskahti. Tuskasta ja hävystä vimmastuen Vuolamoinen ryntäsi Kaaproa kohden, vaan sai samalla toisen iskun oikeaan ohimoonsa ja vaipui tunnotonna tantereelle. Taistelu tietysti oli päättynyt ja kylmällä vedellä Vuolamoisen päätä valeltiin, kunnes hän virkosi ja palasi Sarmilaan. Kaikki hänen sukulaisensa häpesivät kovin ja seuraavana päivänä Tarmolan väki lähti paluumatkalle kotia.