X

Kun pitkällinen pouta Etelä Suomessa vihdoin hellitti, seurasi parin viikon kuluessa alinomaisia sateita.

Muutamana tuulisena ja sateisena kesäpäivänä Ragnar Ulfinpoika, joka viikko takaperin oli palannut miehineen Sulikkia takaa ajamasta, kuultuaan hämäläistytön ja hänen isänsä surkeasta kuolemasta, seisoi Skanssin laiturilla ja silmäili vyöryviä aaltoja, joita kuitenkin lukuisat saaret Aurajoen edustalla supistivat, verraten niihin, jotka Itämeren selillä toisiaan takaa ajoivat. Merta oli Ragnar aina rakastanut ja etenkin hän nautti muistoistaan lakkapäiden laineiden vallassa, kun näki jonkun aluksen keikkuvan kuin lastun aalloilla, vihurin vinkuessa mastojen köysissä ja hyrskyjen roikuessa yli laivankannen.

Näkyipä nytkin alus lähenevän Aurajoen suuta. Hyvä oli vauhti tulijalla eikä aikaakaan, niin purjeet luiskahtivat mastoista alas ja taitavasti laiva laskettiin Skanssin laituriin.

Pitkään Ragnar silmäili laivuria, joka nousi aluksesta hänen puheilleen, vaan outo oli mies, tuntematon. Lukija hänet kuitenkin jo on nähnyt kun hän, öljytty sadelakki päässä, teki kauppoja hämäläisten kanssa. Siitä ajasta hän oli laihtunut, koska itämatkallaan oli sairastunut kuumetautiin ja maannut moniaita viikkoja.

Ragnar käski tulijan astua katon alle ja sanottuaan moniaita sanoja laivamiehilleen, Halfdan nousi maihin.

— Olen paluumatkalla Novgorodista, alotti gottlantilainen kippari enkä tänne asiatta olisi poikennut, koska kaupanhaluni on loppunut. — Tulin vaan noutamaan poikani, joka kuuluu tänne tulleen, tiedottani, tahdottani, muutaman tyttöhattaran seurassa, pakanatytön sitäpaitsi. Sen sain kuulla hämäläisiltä, joiden haltuun jätin pojan Novgorodiin mennessäni, koska poika kuumetta sairasti ja olisi ehkä koko laivaväen saastuttanut taudillaan. Lieneekö täällä semmoista poikaa näkynyt? Einar on hänen nimensä.

— Kyllähän täällä semmoinen poika on nähty, vastasi Ragnar ja kaiketi hän par'aikaa piispan talossa oleskelee.

— Tunnet hänet ehkä?

— Tunnen.

— Miltä poika tuntuu? Älä ujostele sanoa ajatuksiasi suoraan! Näet, etten hänen tekojaan kaunistele, sillä hän on minulle huolia tuottanut jos jonkinlaisia.

— Minä hänestä pidin paljon.

— Hoo! Merkillistä! Sinä lienet ollut hyvin vähän tekemisissä Einarin kanssa?

— Enpä niinkään vähän. Kyllä hän oleskeli meillä hyvinkin usein, mutta —

— Mutta? —

— Ei hän täällä nyt enää niin usein käy.

— Kas niin! Tietysti hän menetteli tuhmasti.

— Ei ensinkään, mutta hän oli joutumaisillaan sukulaisekseni.

— Sukulaiseksesi! Onko poika riivattu? No, kyllästyikö tyttäresi häneen tai hän tyttäreesi?

— Ei kumpaakaan. Kuolema tuli väliin.

— Se olikin parasta.

— Raaka olet, kuulen puheestasi. Mistä tiedät, mikä maailmassa on parasta? Oliko se meillekin parasta menettää rakas ainoa lapsemme?

— Älä minua väärin ymmärrä! Minä tarkoitin, että oli meille vanhemmille parasta, ettei heistä pariskuntaa tullut.

— Tiedätkö sinä, minkälainen heidän onnensa olisi tullut olemaan?

— Tiedänpä jokseenkin! Se, joka karkaa pakanatytön kanssa, ei olisi liian persoiltava ollut sinulle vävyksi. Mutta sitä paitsi tulee poika naimaan Gottlannista. — Niin, älä ällisty! Kyllä hänellä sielläkin on morsian.

— Kuinka voit noin… Mutta en ymmärrä! Ja olihan hän niin Inkeriin mieltynyt.

— Hän mieltyy kyllä muihin paitsi siihen, jonka hänen täytyy naida.

— Pitääkö hänen siis vasten tahtoaan ottaa gottlantilainen neitonen?

— Hänen pitää noudattaa isänsä tahtoa. — Rikkaimman kauppiaan tytär Visbyssä!

— Vai niin! Ja luulet siis, että siitä tulee onnellinen liitto.

— Kunhan toisiinsa tottuvat, niin hätäkö elää kun on tavaraa yltäkyllin.

— Sokea isä! Oletpa oikea mammonan orja!

— Niinkuin ei kukin ihminen kullalle kumarteleisi! Rikkaus mahtia tuottaa. Luulisipa miehen sinun ijässäsi sitä ymmärtävän.

— En sitä ymmärrä ja toivon, etten koskaan sitä tulekaan ymmärtämään.

— Se onkin onni, jatkoi Halfdan, etteivät kaikki sitä ymmärrä. Sillä silloin syntyisi yleinen tappelu.

— Ja sen tappelun jälestä kai kaikki olisivat onnelliset? lisäsi ivaten Ragnar.

— Jää hyvästi! Emme ymmärrä toisiamme — emmekä koskaan tulisikaan ymmärtämään.

— Sen vuoksi olikin ehkä parasta, ettei meistä tullut sukulaisia. — Herran haltuun!

— Itsepäinen mies, jupisi mennessään Halfdan.

— Oikea merikarhu! supisi Ragnar. Halfdan lähetti nyt muutaman laivamiehistä pyytämään venhettä lainaan Ragnarilta. Niin oli kippari kyllästynyt häneen, ettei enää halunnut häntä puhutellakaan.

Venhe luvattiin ja soutajan otti Halfdan miehistään, asettui itse perään ja kevyesti lipui vene vastavirtaa ylöspäin. Ei kulunut paljon aikaa, ennenkuin oltiin Räntämäen kirkkorannassa. Piispan pakinoille ei Halfdanilla ollut juuri halua joutua. Tiesi, mitä tuo mustakauhtana voisi sanoa hänelle, jos jollakin tavalla olisi saanut vihiä hänen kaupoistaan hämäläisten kanssa!

Mutta eipä sattunut paremmin, kuin että Tuomas piispa juuri seisoi pappilan venherannassa renkinsä kanssa neuvottelemassa, miten piispan venhettä korjattaisiin.

— Onko minulle asiaa? kysyi Tuomas lyhyesti.

— Tulin hakemaan täältä nuorta miestä, joka on ollut täällä jonkun ajan. Einar on hänen nimensä.

— Kyllä hän täällä on. Oletko hänelle sukua?

— Hän on minun poikani.

— Einar on miellyttävä poika. Ei hän kuitenkaan ulkomuodoltaan sinuun vivahda.

Halfdan ei katsonut voivansa tähän sanoa mitään erityistä. Tulihan vaan ajattelemaan, että ihmiset tässä osassa maanpiiriä eivät ainakaan liioitelleet kohteliaisuudessa häntä kohtaan.

— Mistä olet? jatkoi Tuomas. Ja mikä ammattisi?

— Gottlannista. Laivuri olen.

— Hm! — Kaiketikin kuljet merimatkoilla kaupan teossa hyvin monissa paikoin?

— Kyllä — jokseenkin monessa.

— Ja olet hämäläistenkin kanssa kauppoja tehnyt?

— Onko sitä kukaan minusta sanonut?

— Minä tiedän, että olet kauppoja heidän kanssansa tehnyt.

— Miksi sitte kysyt? — Koska tiedät, en tahdo kieltää olleeni hiukan tekemisissä heidän kanssaan. Vaan en suinkaan ole ainoa.

— Tiedät semmoisen kaupan kielletyksi.

— Olen kyllä kuullut jotakin semmoista puhuttavan.

— Pyhä isä Roomassa on sen rangaistuksen uhalla kieltänyt, jonka rangaistuksen lievin muoto on sakot.

— Niin, kyllä se lienee niin.

— Niin se on! karjasi Tuomas vihasta vapisten. Ja sinä olet muka kristitty, nimeksi ainakin; etkö ajattele, mitä se merkitsee, että rikkoa pyhää kirkkoa vastaan. Auttamalla pakanoita sinä estät pyhän uskomme levenemistä.

— Sitä en ole tarkoittanut, aloitti Halfdan.

— Tietysti sinä olet tarkoittanut kartuttaa varojasi, keskeytti Tuomas ja sitten synnin helmoissa nauttia saaliistasi. Tuommoisilla tuppisaksoilla ei ole aavistustakaan korkeammista riennoista. Vatsa on sinunkin jumalasi, sen tuomion naamasi julistaa.

Tämmöinen kohtelu alkoi Halfdanin luonnolle käydä, sillä ei hänkään ollut noita lauhkeita luonteita, jotka kärsivät äreyttä muutoin kuin hyvin rajoitetussa muodossa.

— En tiedä mihin määrin minun tässä pitää nuhteitasi sietää, sanoi gottlantilainen, vaan sen toki ymmärrän, että olen Ruotsin valtakunnan alamainen ja sen lakien alle alistuva, niinkuin itsekin lienet.

Veri kohosi piispan poskiin, tätä puhetta kuunnellessa.

— Vai niskoittelemaan aiot ruveta! Mutta siitä ei tule mitään! Pyhä kirkko hallitsee kaikki kansakunnat maan päällä, sen alle kuuluvat kuninkaat ja ruhtinaat, ja joka kirkon lakia vasten rikkoo, hänet kirkko, eikä maallinen hallitus, tuomitsee.

— Olkoon se asia miten tahdot, mutta minä otan poikani täältä ja lähden pois.

— Kun ensin olet rangaistuksesi kärsinyt ja sakot kirkolle suorittanut.

— Tavarani olen matkoillani myynyt, millä siis maksan?

— Älä mutkittele! Sinä saat piirtää nimesi velkakirjan alle vierastenmiesten läsnä ollessa; kyllä minä sitten sakot perin. Synninpäästön saat täällä kirkossa, kun ensin tunnustat rikoksesi ja anteeksi anot minun kauttani pyhältä kirkolta. Seuraa minua niin kirjoitetaan ensin velkakirja.

Sydämessänsä Halfdan toivoi piispan siihen paikkaan, johon vuohet joutuvat viimeisen tuomion jälkeen. Vaan mitäpä auttoi tässä muu kuin mukaantuminen.

Velkakirjan alle hän siis piirsi nimensä ja todistajat sitten hänen nimensä jälkeen panivat puumerkkinsä piispan kirjoittamien nimiensä alle.

Mentiin sitten kirkkoon, jossa Halfdan alttarin edessä polvillaan tunnusti rikoksensa, vannoi ei vasta rupeavansa kauppoihin pakanoiden kanssa ja pyysi anteeksi pyhältä kirkolta piispan kautta, joka sitten luki synninpäästösanat.

— Nyt saat poikasi tavata ja mennä täältä milloin haluat, sanoi Tuomas.

Synkästi Halfdan katseli piispaa eikä hiiskunut sanaakaan.

Jätettyään jäähyväiset piispalle ja muille Einar seurasi isäänsä venheeseen, joka lykättiin vesille.

Einar tuskin oli istahtanut venheeseen, ennenkuin Halfdan läimähytti häntä korvalliselle.

— Kunnoton sikiö! hän huusi. Miksi karkasit Kammon luota tänne, jossa nyt olen saanut hävetä ja taipua vaikka minkälaisiin nöyryytyksiin! Tyttären viekottelit mukanasi tietäjältä ja tänne tultuasi hänet hylkäsit ja ihastuit tuon joensuun vahdin tyttäreen! Kyllä sinusta ei ole paljon toivoa minulla! Vaan tiedä se, että kun Gottlantiin tullaan, niin häät minä toimitan ja sinun täytyy ottaa gottlantilainen kauppiaan tytär. Lupaatko, tai varo selkääsi!

— Lupaan, sanoi Einar, joka tiesi, että hänet paha perisi, jos hän vastusteleisi.

— Ja tuo lemmon piispa kirjoitti 5 naulaa hopeaa ja 12 vahakynttilää. Vaan kyllä ne sakot takaisin pinnistän juuri hämäläisiltä. Koettakoonpa toisen kerran saada minut kynsiinsä. Kyllä minä luuni korjaan siltä mieheltä. Ja sinutta, poika parka, ei hän nytkään olisi minua puheilleen saanut, se on totinen tosi.

Skanssin rannassa mentiin laivaan. Einar pyysi hyvästille päästä Ragnarin ja Kuningundan luo, vaan Halfdan tiuskasi: — Ei ensinkään!

Tuuli oli kääntynyt niin, että oli puolittain myötäinen menijöille, jotka vihdoin onnellisesti saapuivat Visbyhyn. Ei viipynyt kauan, niin häät vietettiin ja Einar joutui avioliittoon, joka ensi viikkoina oli kutakuinkin suloinen, vaan kohta muuttui varsin tukalaksi. Sai Einar kyllin kuulla kuka rahat taloon oli tuonut, sai myös kuulla, miten oli Pohjolassa elellyt, sillä huhut siitä olivat pian Gottlantiinkin levinneet.

Niinpä siis Sulikin kärsimykset tulivat kyllin kostetuiksi ja mittansa Einar sai kärsiä, vaikkakin monet monituiset kerrat oli katunut käytöstään tietäjän tytärtä vastaan.