I

Oi selkeä, lämmin päivä toukokuun keskipaikoilla v. 1238. Lounais Suomen rannikolle oli kokoontunut joukko hämäläisiä, osaksi kalastamaan ja samalla meren raikasta ilmaa keuhkoihinsa vetelemään, sekä nauttimaan tuon laajan vesikuvastimen moninaisista ilmiöistä, osaksi myös tähystämään, näkyisikö selvällä meren selällä laivoja, jotka tähän aikaan välittivät jotenkin vilkasta kauppaliikettä Visbyn ja Novgorodin välillä. Pakanoiden kanssa paavi oli ankarasti kieltänyt kristityitä kauppoja tekemästä, vaan siitä huolimatta gottlandilaiset usein rikkoivat tuota käskyä vastaan. Onhan kielletty hedelmä Aadamin ajoista asti viekotellut ihmisiä sitä maistamaan.

Rannalle kokoontuneet olivat pakanoita. Olihan tosin jo kahdeksankymmentä vuotta umpeen kulunut siitä, kun kristinusko oli Suomeen istutettu, vaan sen juurtumisesta etempänä kuin Varsinais-Suomen rannikolla ei ollut paljon puhumista; sisämaassa pakanuus vielä kukoisti. Ovathan suomalaiset kaikkina aikoina sitkeästi säilyttäneet esi-isiltään perityt tapansa sekä uskontonsa ja epäluulolla vastustelleet ulkoapäin tarjotuita n.s. etuja. Katolisen kirkon tänaikainen ylipaimen Suomessa, tunnettu Tuomas piispa, ei suinkaan ollut voimatoin eikä liioin arastellut menettelytapojensa suhteen pakanoita vastaan; matkoiltaan sisämaihin palasi hän tosin voittovirsiä veisauttaen, vaan melkein samoilla tunteilla kuin vaillinaisesti varustettu ampiaispesän hajoittaja. Historialliset aikakirjat todistavat kirkon aseman näihin aikoihin olleen vähemmän kehuttavan ei ainoastaan Suomessa, vaan myöskin Ruotsissa, jossa viimemainitussa maallinenkin valta oli epävakavalla kannalla. Pakanoiden sukuihin oli tosin kertynyt joitakuita kristityttäkin, semmoisia, joiden uskonto oli enemmän tai vähemmän horjuva. Niin paljon kuin mahdollista, pysyivät nuo kristityt kuitenkin erillään pakanoista, joilta saivat kärsiä ivaa, jopa rääkkäystäkin. Nytkin he olivat jääneet muka koteja vartioimaan, vaan oikeastaan saadakseen rauhassa oleskella ja vapaasti uskontoaan harjoittaa.

Tuulen henkäykset alkoivat vähitellen värjytellä tyventä meren pintaa. Miehet rannalla pitivät tuota hyvänä merkkinä siinä suhteessa, että etelätuuli toisi muassaan jonkun purjehtijan, ehkäpä Halfdan gottlantilaisen, heidän ystävänsä, joka, huolimatta paavin kiellosta, uskalsi ruveta kauppoihin heidän kanssaan.

Vähän erillään muista, pari miestä loikui paaden kyljessä, puhellen puoliääneen keskenään. Toisten silmäyksistä ja käytöksestä, kun lähenivät noita kahta, voi huomata heidän nauttivan tavallista suurempaa arvoa. Vanhempi heistä oli kuudenkymmenen korvissa. Tuuhea, harmaa parta valui hänen rinnalleen; vakavat silmäykset herättivät luottamusta, jota taas ei juuri voinut sanoa toisen, nuoremman katseesta, jossa julmuus ja levottomuus ilmaantuivat. Mustaverinen hän oli, roteva mies, vähän mustalaista muistuttava, ijältään puolivälissä viidettäkymmentä. — Edellinen, Tarmo niminen, oli jonkunlainen kihlakunnan vanhin; jälkimmäinen loihtija. Tämä arvonimi sisälsi pakanuuden aikana paljon. Ei kellään ollut suurempaa vaikutus-alaa kuin loihtijalla; pakanuuden pappeja olivat semmoiset miehet ja vielä paljon enemmän, he olivat myös lääkäreitä. Vaan ulottuipa heidän valtansa peloittavalla voimalla tämän aistillisen maailman ulkopuolellekin. Heidän lukujensa voimasta henkimaailman portit auki ponnahtivat ja tautien sekä onnettomuuksien syyt riistettiin sieltä ilmi. Ja kun syyt oli selville saatu, ei löytynyt sitä vajavuutta, jota ei poppa olisi voinut täydentää.

Piispan vehkeistä olivat miehet jutelleet, — kiitollinen aine tähän aikaan. Tarmo häntä moitti hänen toimistaan ja siitä, että hän, kenenkään täällä kaipaamatta, oli tullut muka tyrkyttämään uutta uskoa, vaan kukatiesi missä muissa tarkoituksissa. Kammo taas nimitti Tuomasta pikku paaviksi ja pirun käskynhaltijaksi, joka olisi salamurhan kautta siirrettävä manalaan.

Kun Tuomasta oli kyllin muokattu, ruvettiin puhumaan kotoisista oloista. Tarmo sanoi:

— Aika lienee jo, että tyttäresi tulee miniäkseni. Ovathan maksuehdot selvillä.

— Mikäpäs estää? vastasi Kammo. — Tyttäreni on kyllä valmis, arvelen. Miehelään tytöt kyllä mielivät.

— Tavallisesti. Vaikka enhän minä tunne Sulikin mielipiteitä. Onhan poikani vähän ollut huomaavinaan, ettei tyttäresi häntä oikein arvossa pidä; vaan kukapa nuorten tyttöjen elkeet tuntee.

— Viitsitkö sinä, vanha mies, nuorten lörpötyksiä korviisi ottaa. He kyllä sopivat keskenään, kunhan yhteen tulevat. Ole siitä huoletta! Minä vahvistan heidän loukkunsa, satimensa, rysänsä, mertansa, verkkonsa ja nuottansa, varjelen heidän jyvälaarinsa ja aumansa hiiriltä, heidän naurismaansa madoilta, heidän karjansa metsänpedoilta, lujitan heidät itsensä tarttuvia tauteja vastaan. Ja sitä paitsi enkö voi saattaa hyvää naimisonnea taloon? Enkö voi sovittaa riitaiset pariskunnat? Senhän kaikki tuntevat. Voinet siis olla huoleti.

Loihtija täten, luetellen osan ansioluetteloaan, sai Tarmon levolliseksi. Tarmo sanoi: Tietysti ei onnettomuus voi heitä kohdata, kun sinä heitä siitä varjelet.

Olihan siinä laaja kelpoisuustodistus.

Miesten huomio, joka oli merelle tähän saakka suuntautunut, kääntyi nyt maalle, josta kolme miestä näkyi lähestyvän rannalla olijoita. Tulijat olivat pitemmän matkan takaa lähteneet tänne, Saimaan ja Vuoksen seuduilta asti. Kontit selässä, sauvat kädessä he astuskelivat ja tultuaan Tarmon ja Kammon läheisyyteen, heittivät kontit ja sauvat maahan ja kättelivät. Kaksi koiraa oli miehillä muassa: iso, musta Murre ja pieni, ruskea Kirre. Täydentääksemme tulokkaiden esiintymisen tulee mainita, että miehillä oli joutset olkapäällä ja viinet kupeella riippumassa.

Päähenkilö oli laiha, ruskeapartainen ja puhelias Tiera; hänen pulska poikansa, 20-vuotias Sarmi sekä mustaverinen, vilkassilmäinen Antero seurasivat häntä.

Kun Murre, joka rupesi Kammoa haukkumaan, saatuaan tältä potkun ja Tieralta ankaran silmäniskun, oli lauhtunut ja häntä koipien välissä, hiipinyt maata Tieran viereen, vieläkin silloin tällöin mulkoillen Kammoon, kunnes vihdoin silmänsä ummisti, alkoivat miehet jutella keskenään. Tiera tunsi Tarmon ja Kammon jo entuudesta; olivathan he toisensa tavanneet sekä Hämeessä että Savossa ja Karjalassa; kuoharina Kammo oli usein liikkunut maamme itäisissä osissa.

Idän miehet utelivat Tuomaan toimista viime aikoina; kertoivat myös omista uskonnollisista oloistaan, arvellen, ettei Venäjän miehet ja pojat niin äkäisiä olleet kuin Ruotsin. Tunnustettiin ja palveltiin Neitsyt Mariaa ja Ukkoa vuorotellen eikä siitä sen enempää oltu puhetta nostettu.

Kuulustelivat sitten Tarmo ja Kammo tuttavistaan idässä: elikö Rannan Kauro Sarajalla vielä ja Jolkko Tiera ja Tuiretuisen Kojo Salmella? Ja Kiikan Yrjö, peijakas, joka lauloi yökaudet?

— Kah! Olihan se Rannan Kauro Manalan majoille muuttanut, muut elivät. Ja kyllähän siellä vielä laulu eli kansan huulilla. Palattuaan kauppamatkoiltaan, aina Vienan väljiltä vesiltä, tukka ja parta kuurassa ja vatsa tyhjänä, miehet ensin söivät vatsansa täyteen ja sitten toiset heittäysivät pitkäkseen, vaan Kojo ja Yrjö ne alkoivat runoja purkaa suustansa ja karstaläjien yli, jotka päreistä olivat permannolle tippuneet, saivat miehet kaalata aamuhämärissä leposijoilleen.

— Vakkueen juhla onko jo täällä vietetty? kysyi Tiera Tarmolta.

— Sivuhan se jo on — vastasi se, jolta kysyttiin. — Vaan tuolla metsänliepeessä näkyy vielä sen juhlan maininkia.

Meluten läheni parvi tyttöjä ja poikia. Naisten etupäässä kulki kaksi kaunista tyttöä, toinen tummaverinen, säihkyvillä silmillä, toinen vaaleatukkainen, kultakutrinen. Edellistä voi verrata helteiseen kesäpäivään, jälkimäistä taas tyyneen kevätaamuun. Ja niinpä oli heidän luonteittensakin laita. Hehkuva, haaveksiva oli Sulikki, Kammon tytär, sitä paitsi piukkapäinen ja ylpeä sekä isänsä arvosta että omasta ulkomuodostaan. Tyyni, vaatimaton oli taas Vieno, Tarmon suloinen tytär.

Poikien joukossa ansaitsee huomiomme Vuolamoinen, Tarmon poika. Hän oli hiljainen, valkotukkainen nuorukainen, jonka vetiset silmät ja eteenpäin suuntautunut nenän kärki eivät juuri kauneuden aistia tyydyttäneet edes rahvaassakaan; tämän puutteen korvasi kuitenkin se kohta, että hän oli ison talon poika ja moni äiti olisi mielellään hänet vävykseen ottanut.

Tyttöjen, etenkin Sulikin, huomio kääntyi tuohon pulskaan karjalan poikaan, Sarmiin, jonka veroista ei hämäläispoikien joukossa löytynyt. Siinä oli poika sitä mallia, jota loihtijan tytär halusi!

— Ruvetaampa arvottelemaan, sanoi muuan hämäläisistä. — Karjalan miehet ovat taitavia siinäkin suhteessa.

— Niinpä tosiaankin, kuului toinen ääni. Tiera sanokoon ensin, kyllähän jatketaan.

— Liian helppoja ovat arvoitukseni, vastasi punapartainen Karjalan mies.

— Annahan kuulla jotakin, että alkuun päästään, sanoi Tarmo ja Tieran suusta kuului: latva kuin vasta, keskus kuin kerä, juuri kuin hiiren häntä?

— Nauris, nauris! kuului monta ääntä yhtaikaa.

Muuan hämäläinen jatkoi: kuollehet kotihin tuotiin, varas puuhun hirtettiin, tie kumohon kaadettiin?

— Eiköhän liene kalat, nuotta ja venhe, hymähti Antero ja jatkoi: kaksi lasta, kaksi emoa, kolme päätä, mikäs se on?

— Tunnetaanpa tuo: äiti, tytär ja tyttären lapsi.

Kammo nyt sanoi arvoituksen: isä pitkä, äiti väärä, tyttäret lipinlapin, pojat yltä ympyriäiset? Vastaustapa ei ruvennutkaan kuulumaan. Tiera mörähti: tuotapa en ole sattunut kuulemaan. Mitä se merkitsee?

Tuli lähtö Hymylään, naurahti Tarmo. Itse menoa ei voitu toimittaa tervan ja höyhenten ja kiehuvan vellin puutteessa, mutta laulettiin kuitenkin Hymyläänmeno-runo.

Nuoret sitten lähtivät ulomma kisailemaan. Sulikki osasi aina asettaa niin, että hän hyöri ja pyöri Sarmin läheisyydessä. Vuolamoinen, väänsi suuta ja mursi päätä, nähdessään, mihin hänen lemmittynsä huomio oli kääntynyt. Hän vapisi vihasta ja kun Sarmi meni vähän syrjempään, hän astui hänen eteensä kalpeana ja kysyi kuinka hän uskalsi muiden luvattuja luokseen viekotella.

Sarmi joutui aivan hämilleen ja kysyi, ketä tyttöä hän tarkoitti.

— Vieläkö teeskentelet! Tietysti loihtijan tytärtä, Sulikkia, tarkoitan.

— Minusta hän saa rauhassa olla, vastasi Sarmi. Mutta Vieno, hänen vertaistaan en ole vielä nähnyt ja —

— No, hänet kyllä saat. Ainakaan ei minulla ole mitään asiaa vastaan. Sinä näytät olevan oikea kunnon mies. Mutta Sulikki, se höyhenkenkä! Kyllä puhun hänelle suuni puhtaaksi.

Ja niin hän teki. Sulikki vastusteli kyllä ja jo ennestään arveluttava sopu heidän välillään supeni supenemistaan. Pojat ja tytöt ympärillä alkoivat nauraa ja kuiskata keskenään; Vuolamoinen mulkoili heihin ja Sulikki seisoi, vihasta punottavana, ääneti, sillä ei hän uskaltanut Tarmon poikaa enemmän ärsyttää pelosta, että Kammo kuulisi riidasta.

Yleinen huomio suuntausi nyt toisaalle, merelle päin. Jo kotvasen aikaa oli etelässä päin häämöittänyt laiva. Nyt se oli tullut aivan lähelle, eikä epäilystäkään, ettei se ollut Gottlannista. Salko oli pystytetty rannalle ja sen päähän oli sininen vaateriepu sidottu merkiksi, jonka gottlantilainen laivuri kyllä ymmärsi. Laiva läheni maata ja laski ankkuriin pari kivenheittoa rannasta. Hämäläiset riensivät venheillensä ja kohta kolme venettä laski laivan laitaan ja hämäläisiä alkoi vilistä laivan kannella.