V

Aurajokeen yhtyy vähän yläpuolella nykyistä Turkua lisäjoki, Vähäjoeksi mainittu ja tämän vasemmalle rannalle, ei paljon yläpuolelle yhtymispaikkaa, Räntämäen kirkko oli rakennettu. Räntämäelle oli Nousiaisista piispanistuin siirretty ja edellisen kirkon läheisyydessä Suomen piispa asui vv. 1229-1300. V. 1300 Turun tuomiokirkko valmistui.

Alapuolella yllämainittujen virtojen yhtymispaikkaa oli Koroisten tilalla vähäinen kauppala, nykyisen Turun alku.

Melkein asumattomina olivat vielä tähän aikaan Auran rannat Räntämäeltä joen suuhun, ellemme ota lukuun jotakuta isompaa rakennusta ja moniaita kalastajamajoja. Vaan joen pinnalla vallitsi kuitenkin jotenkin vilkas elämä. Aluksia liikkui edestakaisin ohitse samojen rantojen, joiden välitse, nyt kiveen puettuina, Aura sameata vettänsä meren kohtuun työntelee. Sitä miellyttävää näköalaa, joka nykyaikaan tarjoutuu katsojalle Tähtivartion tai Samppalinnan kukkuloilta, ei siis näihin aikoihin ollut ensinkään olemassa. — Alastomina törröttivät Puolalan ja Kakolan mäet.

Mutta paitsi tuomiokirkkoa ei myöskään linnaa, tuota toista muistorikkainta paikkaa eli rakennusta vanhassa pääkaupungissamme, tähän aikaan löytynyt olemassa. Linna valmistui vasta neljännellätoista vuosisadalla, Birger Maunun pojan aikana. Jonkunlainen vartio siinä kohdassa kuitenkin oli olemassa, n.s. "Skanssi" — eroitettava nykyaikaisesta kirkkomaasta — jossa ritari Ragnar Ulfinpoika majaili komentajana, jonkunlaisena voutina.

Muutamana myrskyisenä kesäpäivänä kulki siitä sivutse se kuutto, jossa karkurimme nuoruuden tavallisella ajattelemattomuudella vaelsivat kohden tulevaisuuden epävarmoja oloja. Kuuton kuljettaja laski Skanssin sillan kupeeseen, jossa Ragnar Ulfinpoika, oikea viikingin perikuva, pitkät kellertävät hiukset hartioille valuen, seisoi ihmetellen, miten sen kokoinen alus tässä Herran ilmassa oli rohjennut aavaa merta haistellakaan, sillä olihan saaristo suojannut suurimmista hyrskyistä.

Kuuton kuljettaja kehahti vähän alustaan, sanoi sitten luvanneensa viedä nuoret piispan puheille. Ragnar arveli itsekseen, että kirkon siunausta oltiin vailla ja toivoi ajatuksissaan menestystä nuorille, sillä hän oli hyvänsuopa mies.

Monimutkaiset ovat ihmiskohtalot; eikä aavistanut sillalla seisoja, minkälaisiin tekemisiin hän vielä oli joutuva niiden kanssa, jotka olivat matkalla piispan taloon.

Vähäjoen rannassa noustiin maihin. Vaikka nuoret olivat monta kertaa ruvenneet itseään valmistelemaan, miten ilmestyä piispan edessä, niin nyt kaikki edeltäkäsin mietityt vastaukset piispan kysymyksiin olivat aivan muistista kadonneet ja kumpikin pelkäsivät piispaa. Sulikki, koska oli loihtijan tytär, sen miehen, joka oli niin monta kristittyä rääkännyt ja Einar kun oli gottlantilaisen kipparin poika ja tunnettu oli, ettei piispa tämmöistä salakauppiaan sukua suvainnut. Eivät he ensinkään olisi paenneet piispan turviin, ellei heillä olisi ollut se varma vakuutus, että siellä olisi ainoa pakopaikka, jonne ei Kammon käsi ulottuisi. Oli heille mieleen johtunut valehdellakin piispalle keitä olivat, vaan Einar piti piispaa miltei kaikkitietävänä ja siihen luuloon kallistui Sulikkikin. Ja kummassakin eli se salainen toivo, että, kun apua rukoilevina lähestyisivät piispaa, hän ei olisi ankara heitä kohtaan.

Yksinkertainen oli piispan asunto. Kuistista tultiin etehiseen: siitä meni ovi oikealle kädelle piispan asuinhuoneisiin. Piispan etummainen huone oli melkein tyhjä huonekaluista, nurkassa Neitsyt Maarian kuva, lapsi sylissä, puusta tehty ja valkaistu. Lattiat olivat maalaamattomat, seinät valkaistut. Piispan varsinaisen asuinhuoneen seinillä riippui kaunisrantuisia kankaita ja niitä vasten pari miekkaa ja jousta. Nurkassa seisoi harppu, jota muuan kaniikeista soitti, lauloipa myös heleällä äänellään siihen mukaan. Isohko pöytä nähtiin myös ja pöydällä sakkipeli, johon piispa oli hyvin mieltynyt.

Pihassa odotti koko joukko väkeä saada puhutella piispaa, mikä missäkin asiassa. Vihkiäisiä, lasten ristiäisiä, ruumisten siunaamisia anottiin piispaa toimittamaan. Vaan ei tämä juuri kiirehtinyt kansan puheille. Hän istui sakkipelin ääressä, kaniikki Marttinus seuranaan ja oli vaipunut ajatuksiinsa, kun musta torni ja juoksija yhdessä ahdistivat hänen valkoista kuningastaan, joka oli pelastettava, vaan miten?

Piispan muoto synkistyi. Kuningattaren ja hevosen avulla hän olisi voinut pelastaa kuninkaansa, vaan kun hän ei saanut käyttää kuin toista niistä, niin oli tappio auttamaton. Pimeys pääsee valloilleen, jupisi Tuomas. Hänen terävät silmänsä ja kimakka äänensä osoittivat, että niiden omistaja sai usein taistella omaa lihaansa ja vertansa vastaan. Tänne olen uskottu pakanamaailman rajamaille, piispa jatkoi ja vastustajoita on minulla semmoisia, joille ihmisyys ja rehellisyys ovat outoja käsitteitä. Mitä voi kristinusko muuta, kuin taantua näillä mailla! Ruotsissa vallitsee sekamelska sekä hengellisissä että maallisissa oloissa ja sieltä ei ole paljoa apua toivottavissa. Onpa melkein yhdentekevä, kuuluuko tämä maa Ruotsin alle tai ei. Pyhän Isän välittömän suojeluksen alle minä pyrin sitä asettamaan ja suokoon Herra minulle siihen voimaa.

Muuan diakooni raoitti etuhuoneen ovea ja ilmoitti kansaa olevan koossa odottamassa päästäkseen piispan puheille.

— Minä tulen, vastasi Tuomas. Suo Jumala minulle malttia jaksaa kuunnella heidän turhanpäiväisiä valituksiaan ja toimittaa pyhät toimitukset Sinulle mieliksi, hän huokasi ja meni. Kantaen kastemaljaa, Marttinus häntä seurasi.

Kokoontuneiden joukossa oli myös muuan hengen heikko, joka istui ruohokolla maan päällä, nojaten selkänsä seinää vasten. Hän oli tullut saamaan piispan siunausta, ennenkuin astui yli elämän kynnyksen tuonne kaameaan ijankaikkisuuteen. Hänen luokseen piispa ensin kääntyi ja puhui moniaita lohdutuksen sanoja. Sitten hän kastoi lapset ja kuunteli kristittyjen valituksia pakanoiden ilkitöistä.

Tulipa vihdoin Einarin eteen.

— Ken olet? kysyi Tuomas.

— Muutamasta laivasta olen jätetty maihin pakanoiden sekaan. Kristitty olen, enkä voinut enempää kärsiä pakanoiden kohtelua. Olen paennut turviisi, pyhä isä.

Einar oli puhunut ruotsia. Piispa mietti hetkisen.

— Ja sinä, tyttö? hän nyt kysyi Sulikilta.

— Hämäläinen minä olen. Isäni tahtoo pakoittaa minut väkinäisiin naimisiin. Pyydän turvaa luonasi.

— Sen saat. Mutta sinun pitää siinä tapauksessa, jos et jo ole kastettu — niin, niin — et ole — tulla Pyhän kasteen kautta osalliseksi Herran armosta.

Tämä vaatimus vähän hämmästytti Sulikkia.

— Viikon päivät ensin tulet valmistettavaksi siihen, koska sinulla ei ole aavistustakaan kristinopin pääkappaleista.

Puhuteltuaan moniaita vielä, piispa meni, kaniikkinsa seuraamana, sisälle.

Piha alkoi tyhjetä ihmisistä. Einar ja Sulikki jäivät seisomaan sinne, vihdoin menivät pirttiin, jonne olivat nähneet useiden menevän. Pitempää aikaa empimättä selitti Sulikki Einarille olevansa taipuisa uuteen uskoon. Hänen aikeensa oli nimittäin seurata gottlantilaista nuorukaista tämän kotiin ja siellä tulla tunnustetuksi Einarin vaimoksi, jota varmaan toivoi, kunhan oli kristityksi ruvennut.

Mutta piispa heittäysi, tultuaan huoneeseensa, vuoteelle levähtämään ja Marttinus avasi Pietari Lombardilaisen "Sententiarum libri qvatuor" jonka kopioimisen oli saanut tehtäväkseen. Hän alkoi kultarannuilla ja ruusunpunaisilla viivoilla sekä pisteillä kuvailla käsikirjoituksen otsakirjoituksia ja lauseiden tai eri kappalten alkukirjaimia, niinkuin siihen aikaan oli tapa tehdä.

Unen vienoon oli piispa jo menemäisillään, kun äkkiä kavahti istualleen.

— Makealta maistuisi uni, hän puhui, sillä se irroittaa ihmisen maallisista huolista, vaan en tahdo päiväunella pilata yöuntani, joka muutoinkin on huono. Ahkera olet, Martti! Levähdä nyt hetkisen. Ymmärrätkö oikein tuon kirjan sisältöä?

— En, pyhä isä; olen mielinyt kysyä sinulta selitystä, vaan en ole rohjennut vaivata sinua ehkä tuhmilla kysymyksilläni.

— Niinkö vähän luulet minulla kärsimystä olevan?

— Aina on sinulla minua kohtaan ollut kärsimystä, vastasi Marttinus.

Nyt alettiin keskustella. Kohta vaellettiin skolastisuuden sokkelolinnassa ja pohdittiin kysymykset, miksi Kristus on Jumalan poika eikä Jumalan tytär ja pitikö Latsaruksen perillisten jättää takaisin perittävä omaisuutensa, kun Latsarus herätettiin kuolleista, vieläpä sekin kysymys, miksi ei ihmisellä ole sarvia päässä, j.n.e.

Puhuttiin sitten autuaitten ruumiista, jotka monivärisinä väikkyvät, kun Isän autuus heitä valaisee. Ja silloin alkaa se sabbattipäivä, jota ei ilta koskaan päätä.

Piispa käski Marttinuksen laulaa ja säestää harpulla se laulu, joka kuvaili tuota autuaitten riemua ja Marttinus otti sopesta harpun ja alkoi, sointuvalla äänellä laulaa:

"Me receptet Sion illa, Sion David urbs tranqvilla, Cujus faber auctor lucis, Cujus portae signum crucis, Cujus muri lapis vivus, Cujus custos rex festivus, In hac urbe lux solennis, Ver aeternum, pax perennis. Urb coelestis, urbs beata, Supra petram collacata, Urbs in portu satis tuto, De longinqve te saluto, Te saluto, te suspiro, Te affecto, te reqviro!"

eli suomennettuina, suunnilleen näin:

Minut on vastaanottava Sion, Davidin tyven kaupunki, jonka rakensi valon luoja, jonka portit ovat ristinmerkki, jonka portit ovat elävästä kivestä, jonka vartijana on riemullinen kuningas. Siinä kaupungissa on juhlallinen valo, ikuinen kevät, ainainen rauha.

2. Taivaallinen kaupunki, onnellinen kaupunki rakennettu kalliolle, kaupunki turvallisessa satamassa, kaukaa sinua tervehdin, sinua tervehdin, sinua ikävöin ja kaipaan, sinua etsin!

Ilta-aurinko loi pienen ristikkoikkunan läpi valonsa piispan kasvoille. Läheisen kirkon kello alkoi iltarukoukseen soida. Piispa laski kätensä ristiin ja Marttinus supisi, helmiä rukousnauhassaan siirrellen, "Gloriat" ja "Ave Mariat."