II

Harosäärin, kädet takin taskuissa, seisoi laivuri Halfdan, harteva ja tanakka mies, kuudenkymmenen korvissa. Öljytty sadetakki peitti hänen päälakensa, hänen oikeaa poskeansa hieman pullisti vankka tupakkipuru. Elävät, harmaansiniset, pienet silmät vilkuivat nopeasti oikealle ja vasemmalle, kunnes hän huomasi Tarmon ja Kammon. Silloin tyytyväinen hymy valaisi hänen kasvonsa ja hän sanoi: Vaivaloinen on tänne tulo ja onhan pyhä isä Roomassa kieltänyt kaupankäynnin pakanoiden kanssa. Senpävuoksi olisin tuskin poikennut, ellei olisi sinulle, Kammo, minulla tärkeää asiaa.

— No, mikäs puuttuu? kysyi loihtija.

— Sitä en ymmärrä; painajainenko lie tai joku muu. Yöllä herään hiestyneenä, kuristumaisillani. Ja sitä on jo kokonaista kolme kuukautta kestänyt. Enkä ole kellekään pahaa tehnyt. Rukoilen joka päivä — annan kirkolle osansa. —

Ivallinen hymy ilmestyi Kammon huulille.

— Eivät ne temput tepsi, loihtija nyt selitti. Tauti on päällesi pantu; joku pahansuopa ihminen sen on tehnyt.

— Voithan minua auttaa, tietysti? kysyi Halfdan.

— Enkö voisi? naurahti loihtija. Kyllä minä olen pahemmista pulmista päästänyt. Et kai tänä iltana vielä aijo lähteä?

— Pitäisihän tuulen länteen kääntyä, niin olisi hyvä huilu Novgorodiin, sillä sinne matka vetää.

— Huomenna on ainakin sopiva tuuli, Kammo julisti. Illalla käytän sinua Matokorvessa. Siellä päästän sinut pulasta. No, mitäs kauppatavaraa on muassasi? — Riittää sitä meillekin ja kerma on maitoa parempi.

— Sen kyllä myönnän, että kelpaa päältä ottaa, vaan johan mainitsin pyhän Isän kiellon.

— Pyhä Isä ei kaupoistasi tiedä.

— Oi, älä puhu niin! Hänellä on silmät ja korvat kaikkialla. Onneton se, joka hänen käskyjänsä vastaan rikkoo. Semmoinen ei saisi kunniallista hautaustakaan.

— Ja jospa ei saisi! Ei raato kunniasta lukua pidä. Älä sinä tee itseäsi tyhmemmäksi kuin olet. Et sinä usko omia puheitasi. — Ruvetaampa nyt tavaroita katselemaan.

— Vaan jos paluumatkalla — alotti Halfdan.

— Jäännöksiä! Etkö häpeä! Jos et heti vedä esiin aarteitasi, niin mene matkoihisi; mutta tautisi ei parane, se pahenee, kun minä panen siihen lisää.

— Älä, Herran nimessä! No, minä lahjoitan kirkolle, ja luen kahta vertaa enemmän Pater Noster'eita ja Ave Marioita. — Täytynee siis näyttää tavarani.

— Näyttää ja myydä, sanoi Kammo. Hämäläiset olivat muassaan tuoneet kimputtain oravan, näädän, ketun ja majavankin "rahoja", joita he vaihtoivat saksan palttinaan, lasihelmiin, vaski- ja hopeasolkiin, sekä etenkin suoloihin. Kaupan välittäjinä käytettiin kuitenkin jo moniaita metalli-möhkäleitä, kuparista tai hopeasta, neliskulmaisia tai suunnilleen ympyriäisiä.

— On minulla toinenkin taudin kohtaus, jota pyydän sinua auttamaan. Poikani lepää tuolla kojussani, kuumetta sairastaa ja houraa. Kai sinä hänetkin helposti voit parantaa?

— Siihen ei minun tarvitse kajota, loihtija vastasi. Viikon kuluttua on poikasi paranemaan päin tai manalassa.

— Niin kaiketi asian laita on, sanoi Halfdan, ellei hän apua saa taitavalta. Mutta on minulla sekin pelko, että tauti on tarttuva ja siinä tapauksessa minä ensinkin joudun taudin uhriksi.

— Pelkäätkö kuolla? kysyi Kammo.

— Kukapa tuota manalaan haluaa — niin, minä tarkoitan ijankaikkiseen elämään tai kuolemaan, varsinkin kun ei ole se loppukohta oikein selvillä. — Mutta lupaa nyt, Kammo, pitää poika täällä pari viikkoa, kunnes Novgorodista palajan, niin kyllä sinun siitä erittäin palkitsen.

Loihtija vaipui ajatuksiinsa.

— Voisi tapahtua, että se vastus, joka minulla olisi pojastasi, olisi niin suuri, ettei sitä voisi palkitakaan.

— Kuinka niin? Poika ei ole kovakourainen.

— Vaikkapa. Mutta hän on kristitty ja voisi tapahtua, että hän siitä saisi kärsiä.

— Jos sinä häntä puolustat, niin eivät muut uskalla häneen koskea.

— Totta kyllä puhut, vaan —

— Minä maksan mitä haluat. Onko tavaroitteni joukossa mitään mieluista, niin ota mitä tahdot. Haluaisin tosiaankin saada jättää pojan tänne senkin vuoksi, että hänen mielensä kääntäisit. Muuan rikkaan talon tytär Visbyssä on häneen ihastunut, ja poika-tollo ei älyä rahan suurta merkitystä, niinkuin hänen isänsä, Jumalalle kiitos on älynnyt. Muuta pojan mieli ja jos hän tulee rikkaan talon vävyksi, niin tulet sinäkin onnestamme osalliseksi. Sen sanoo Halfdan, joka ei valehtele koskaan.

— Tehnenkö viisaasti, vaan täytyneehän pyyntöösi myöntyä.

Ahnas oli Kammo ja perso omaisuuttaan kartuttamaan. Tyytyväisyys loisti hänen silmistään, kun oli mielestään niin viisaasti menetellyt: ensin muka vastaanpannut ja sitten vihdoin myöntynyt. Vaan hänen heimolaisissaan tämmöinen taipuminen kristittyjen pyyntöjä noudattamaan herätti salaista nurjamielisyyttä loihtijaa vastaan. Moniaiden silmissä leimahti jotakin uhkaavaa, vaan sitä ei Sulikin isä joutunut huomaamaan.

Kun vihdoin kaupanteko oli loppunut ja Kammo, sittenkuin muut olivat menneet maihin, muutamasta laatikosta oli saanut valita itselleen kimaltelevan miekan ja erittäin kauniin jousen, lähti hän Halfdania johtamaan Matokorpeen, jossa soikulaisen kivikehän sisäpuolella loitsutemput toimitettiin. Halfdan jäi seisomaan loihtijan eteen, joka alussa hiljemmällä, vähitellen kiihtyneemmällä äänellä lausui:

En mä tänne tullutkana Tieottani, taiottani, Ilman innotta isäni. Varuksitta vanhempani. Min' oon vyötty miesten vyöllä, Pantu miesten polkimella, Solmittu uroon solilla. Jos minun tuho tulevi, Jo silloin tuho tulevi, Ja tuho tuhannen miehen, Sa'an miehen miekallisen. Hiis on hirveä metsässä, Minä hiittä hirveämpi, Karkea emäkekarhu, Minä kahta karkeampi. Ei mua liioin linnat estä, Ai'at rautaiset aseta; Kiskon ma kiviset linnat, Portit auki pongahutan, Ratkon ai'at rautaisetkin, Teräksiset tieltä temmon. Liikkuos liha minussa, Halu miehen hartioissa, Nouse luontoni lujasti, Hartiani haikiasti Luonani lovehtimahan, Kanssani karehtimahan, Vastuksia voittamahan, Sotaisia sortamahan. Tule kalma kauhistava Tule tuskissa kovissa Tuekseni, turvakseni, Varakseni, voimakseni, Ukon luonto, eukon luonto, Luonto valtavanhempani Oman luontoni lisäksi, Ettäs hiidet himmeneisi, Maan kamalat kaippeneisi, Tullessa Jumalan, tunnin, Avun herran au'etessa.

Muuttunut oli Kammon muoto hänen lausuessaan nämät sanat. Hänen silmänsä tuijottivat julmasti ja hänen suustaan valui vaahto, kunnes hän keijahti maahan. Hän oli mennyt lovehen ja hänen henkensä nyt matkusti manalassa taudin syitä etsimässä.

Ei ollut Halfdan aivan arkaluontoinen suinkaan; vaan tässä, yksinäisyyden ja ylönluonnollisten henkien turvissa, tuntui olonsa kaamealta. Hän rukoili anteeksi Jumalalta, kun oli luottanut pakanallisen loihtijan apuun, vaan lohdutti samassa itseään sillä, että semmoinen menettely ja katsantotapa tähän aikaan ei ollut ensinkään harvinainen.

Hetken kuluttua loihtija heräsi lovesta ja nyt olivat taudin syyt selville saatu. Veitsen kärjellä Kammo raapasi Halfdanin oikeaa käsivartta, jotta verta rupesi vähän vuotamaan pieneen saviastiaan. Tämän veren Kammo sitten loihti ja sekoitti siihen multaa ja vähän tuhkaa, juottaen Halfdanille sekoituksen, jossa sitä ennen oli kastanut kolme katajan tikkua. Nämä tikut Halfdanin piti tallettaa; jos joitakin taudin jälkipuuskia vielä ilmestyisi, hän kaivaisi ikeniään yhdellä tikulla, jonka sitten vasemman olkapäänsä takaa heittäisi menemään.

Miehet palasivat himmeässä kuutamossa rannikolle, jossa jo oltiin levolle asetuttu.

Halfdan heräsi seuraavana aamuna raittiina, ei ollut painajainen häntä ahdistellut. Iloissaan hän luki kymmenen Pater Nosteria ja yhtä monta Ave Mariaa.

Einar, Halfdanin 19-vuotias poika, kannettiin sitten maihin ja asetettiin kala-aittaan. Laivan ankkuri hinattiin ylös ja Halfdan lähti laivallaan Novgorodia kohden purjehtimaan hyvällä vauhdilla, tuuli kun oli kääntynyt melkein suoraan länteen.