IV

Kun Kammola joutui, mitä sen asujamiin tulee, noin surkeaan tilaan, niin näytti taas onnen päiväpaiste runsaimmassa mitassa valaisevan Tarmolan talon väkeä. Kuin ruokittu kyhkyläinen astuskeli hymyssä suin Tarmo, nähdessään joka suunnalla tyytyväisiä muotoja.

Naispalvelijat puuhasivat ja nauraa kitkuttivat hyörien askareissaan edestakaisin. Vuolamoinen astuskeli pihan poikki kuin kukko, ajatellen, kuinka parin päivän päästä Sulikki oli taipuva hänen tuumiinsa. Tarmolan lihava emäntä, hyvätuulinen ja hymysuinen Kyllikki, liikkui kattiloiden ja maitopulikoiden väliä, vankka avainkimppu kupeella, punottaen ja puhisten. Sarmi ja Vieno istuivat portailla, vaipuneina tulevaisuuden unelmiin, eivätkä juuri nähneet eivätkä kuulleet muita, kuin toisiaan.

Kun Tarmo oli saanut Tieran tavata, he lähtivät Kammolaan tietäjän kanssa tuumailemaan häiden vietosta ja pyytämään Kammoa lukemaan onnen sanoja ja tekemään taikoja nuorten kunniaksi.

Saapuessaan Kammolaan, näkivät miehet Kammon seisovan kannuksen eli noitarummun edessä, jota päristimellä eli arpavasaralla kosketteli, jotta sen helyt kalahtelivat ja sen rumpukalvo kumahteli. Kiihkeästi tietäjä luki loitsurunoja. Sitten hän hetken kuulosti. Mutta arpa ei tuonut toisia sanomia, ääneti oli.

Kuullessaan miesten lähestyvän, Kammo viskasi kaunuksen syrjään ja katsella murjotti tulijoihin.

— Mitäs nyt tietäjä tiedustelee? kysyi vikkelä Tiera.

— Semmoista, jota ei koskaan ole aavistanutkaan tarvitsevansa tiedustella. Ajatelkaa, tyttäreni, tuo hattara, on karannut tuon ruotsalaisen poikanulikan kanssa!

Tarmo vihelti, osoittaen suurta kummastustaan ja Tiera löi vasempaan reiteensä kämmenellään ja sanoi: mitä minä kuulen! Hervotonna Kammo vaipui kivelle, eteensä tirkistellen. Vaan äkkiä hän hypähti pystyyn, kohotti oikean nyrkkinsä taivasta kohden ja huusi: Kuule Ukko valani! Hengellään he saavat vastata tästä äärettömästä häpeästäni, kunhan heidät käsiini saan. Minä etsin heidät esiin vaikka vuoren sisästä, tai maan alta, tai meren pohjasta.

— Kylläpä tämä oli ikävä juttu. Ei tullutkaan kaksoishäistä mitään, virkkoi Tarmo.

— Kiitä onneasi sinä ja poikasi, ettei tuommoinen mera sukuumme joutunut!

— Ehkäpä niinkin. No, tulethan emosi kanssa häihin?

— Emoni on mennyt teille tietämättömille! Minä olen yksinäinen mies ja yksin tahdon olla. Älkää siis minua odottako. Minä en voisi kärsiä ihmisten salaista ilkkumista. Oi, olenhan usein muille ilkkunut, ja nyt saan itse kokea, miltä se tuntuu!

— Koeta nyt tointua Kammo, sanoi leppeä Tarmo.

— Minä kyllä hoidan itseni, virkkoi loihtija.

— Minua ei tarvitse sääliä. En minäkään ole ketään säälinyt enkä aijo sääliä.

Miehet läksivät pois. Pahalle päälle joutui Kammo heidän mentyään, särki kaikenlaisia työkaluja, noitui ja kiljui, kunnes vihdoin väsyneenä vaipui kentälle lyhyeen, levottomaan uneen.

Miesten saapuessa Tarmolan pihaan, Kyllikki heti huomasi heidän nolosta ja miettivästä katsannostaan, että jotakin varsin merkillistä oli tapahtunut.

— Mikä miehiä riivaa? hän kysyi, kun Tarmo ja Tiera tulivat pihaan.

— Et saanutkaan miniää taloon, sanoi Tarmo.

— Eikö hän suostu? Uskottaako hän?

— Sulikki on karannut sen ruotsalaisen pojan kanssa.

— Kas raatoa! huudahti Vuolamoinen. Sittekin pääsi minusta.

— Vai semmoinen se Sulikki olikin! sanoi Sarmi.

— Hyvä, että hänestä aikonaan päästiin, jatkoi Kyllikki kädet puuskassa. Ja ruotsalaisen kanssa! Kyllä Kammo nyt on suuttunut!

— Hän on raivoissaan melkein, sanoi Tiera. Eikä noitarumpukaan vielä ilmaissut, mihin ovat paenneet.

— Kyllä heti pahaa aavistin, kun Kammo otti tuon poikanulikan huostaansa, vaan kuka tietäjää uskaltaa neuvoa, jatkoi hän. Ja Irjakin on karannut.

— Irjakin karannut! kertoi Kyllikki. Onhan maailma kohta mullinmallin! Mikä Irjalle tuli?

— Ei Kammo sitä selittänyt. Vaan huononlainen on sopu ollut emon ja pojan välillä.

— Ukko olkoon kiitetty, että meidän perheessämme sopu ja onni on voimassa, lopetti nyt Tarmo puheen. Nyt toimeen kukin! Huomenna häät vietetään.

Idän taivaalla heloitti oikea hääpäiväaurinko selkeällä taivahalla. Puut punalle paistoivat, salot siintivät sinelle sen purppuravalossa. Lämmin liekkui lounahasta ja metsä meelle haiskahteli, ahovieret viertehelle, kun Vieno astui portahille ja istahti ihailemaan ilopäivän kauneutta. Ja kuitenkin, kaipauksen huokaus kohosi hänen rinnastaan. Armas koti oli jätettävä ja uusiin oloihin oli tottuminen. Säälillä hän myös ajatteli Kammolan surkeita oloja ja kuinka hänen lapsuutensa tuttava ja ystävä Sulikki oli unhottanut velvollisuutensa. Olisihan tietäjän tytär kauneudellaan häissä herättänyt huomiota, ollut suotavana lisäkoristuksena. Ja huomiota hän nytkin herätti — vaan kuinka?

Leipämuruja ja suurimia oli nuorella tytöllä helmoissaan. Kanaparvi läheni kaakottaen kaivattua ystäväänsä ja heidän johtajansa astuskeli arvokkaasti, käännellen päätään oikealle ja vasemmalle joukkueensa seurassa, silloin tällöin noukkien vähän muruja, joita Vieno oli pihalle heittänyt. Teistäkin minun pitää erota, huokasi Tarmon tytär ja samassa kajahti häntä vastaan raitis kukkokiekaa. Nauruun vetäysi nuoren tytön suu. Kyllikki meni nyt tyttärensä ohitse loppuvalmistuksia toimimaan aittoihin ja kellareihin. Hellästi hän katseli rakasta Vienoaan, toivoen toki, ettei tälle tulisi osaksi ne vastahakoisuudet, joita kansanrunot niin runsaasti miniöille, jopa joskus vävyillekin, osaksi panevat.

Päivä kului ja alkoi hääväkeä saapua Tarmolaan. Pirtin rahit olivat kohta täynnä käskettyä väkeä; etehisessä ja sintsissä pysähtyivät kuokkavieraat, joita jo tähän aikaan löytyi tämmöisissä tilaisuuksissa.

Isot olivat häät. Häränpaistia ei tietysti ollut sinnepäinkään kuin Pohjolan häissä, joissa kohtuullinen sotajoukko olisi kyllänsä saanut siitä otuksesta, jonka häntä häilyi Hämehessä ja jonka pää keikkui Kemijoella, vaan kyllin löytyi ruokaa ja kotitekoista olutta vuoti tynnyrin sisustat tyhjiksi.

Ja morsianta itketettiin ja lohdutettiin, opastettiin ja neuvottiin, kuinka olla, miten eleä miehelässä. Sulhoa myös neuvottiin, kuinka hänen tuli vaimoaan kohdella. Muuan vanha hämäläinen lausui Sarmille:

Kuulesta, kun ma sanelen, Kuin sanelen, kuin puhelen Tästä liinalinnustasi, Saamastasi kanasta: Kiitä sulho onneasi Hyvän saaman saamastasi, Kun kiität, hyvinki kiitä, Hyvän sait, hyvän tapasit, Hyvän luojasi lupasi, Hyvän antoi armollinen.

Ja Tiera puhui Vienolle:

"Ei suu suolle vieä, Ojavarrelle oteta. Vievät viljamättähältä, Vievät vielä viljemmälle, Ottavat oluttuvilta, Ottavat oluemmille. Onpa sulho suojanasi. Mies verevä vieressäsi; Et panna pahenemahan Paunahan paranemahan, Miehen kyntäjän kylelle, Leivän saajan leuvan alle."

Luemme kirjoissa ainakin ennen löytyneen n.s. hovinarreja, jotka kokkapuheillaan ovat suhdanneet eli hillinneet herrojensa liian valoisia ajatuksia ja siten varjostaneet ylönpalttista päiväpaistetta. Vähän siihen tapaan oli meidänkin esi-isillämme muinoin tapana lamauttaa ehkä liiallista hääiloa "lommaamalla" eli moittimalla morsianta. Niinpä nyt Vieno sai kuulla seuraavan päinvastaisen ansioluettelon, joka oikeastaan Sarmille suunnattiin:

"Käkesit käkösen tu'oa, Kuletella kukkolinnun Tuo'a maalta maan parahan, Veeltä valkian valita; Puuttui konna koprihisi, Sammakko satimehesi; Saitp' on suolta suovariksen, Ai'alta ajoharakan, Korpin korpinotkelmalta, Pellolta pelotuslinnun, Mustan linnun mullokselta; Löysit nartun naurismaasta, Nirtun niintä kiskomasta; Narttu naukui, nirttu niukui Sulhon tullessa lähelle."

Vielä kesti häitä toisenkin päivän. Vasta kolmantena nuori pariskunta alkoi lähtöä tehdä. Itkusilmin nuori vaimo sanoi hyvästit omaisilleen, vieläpä talon elukoillekin ja vihdoin kotiseudun koivuille ja katajille, kummuille ja kujille. Päätettiin, että Tarmolaiset talven kuluessa tulisivat Vienoa uudessa kodissaan tervehtimään ja näin kummallakin puolen lohdutettuina vihdoin erottiin.